tiistai 20. elokuuta 2013

Herra Aasi

Olisi niin vitusti kaikkea kirjoitettavaa, mutta käytössä kirjaston koneita, joilla ei kehtaa hakata näppistä neuroottisella raivolla puolta tuntia. Ehkä saan lainata Joonaksen tai Terhin läppäriä jossain vaiheessa, tämä tuntuu jo melkein patoamiselta. Aloitetaan vaikka lyhyimmästä päästä, asiasta josta meinasin vielä hätäisesti kirjoittaa juuri ennen lähtöä. Nimittäin kun sain valmiiksi tuon Mr. Mule-homman, niin jotenkin meikälle loksahti paikoilleen se, että tämän uuden, mystisen elämänvaiheen "toteemieläin" on selkeästi aasi. En ole aivan varma avasinko koko tämän käsitykseni elämästä Suden kirjoittamisen jälkeen, joten kertaan nyt lyhyesti. Näen elämäni sisältävän tietynlaisia vaiheita, joita symboloimassa on minun vilkkaassa mielikuvituksessani ja alitajunnan kuvastoista pitävässä mielessäni tiettyjä eläimiä. Koen, että synnyin tähän maailmaan käärmeenä, se sattuu olemaan myös kiinalaisen horoskooppini merkki, mutta minulle se on lähinnä viisauden, tiedonjanon ja anarkian symboli, se joka Raamatussakin johdatti ihmisen historian huomattavasti mielenkiintoisemmille vesille, kuin johonkin iäiseen soma-päissään lillumiseen. Se on siis joku sellainen syvin taso, joka tulee olemaan aina. Näen, että ne vuodet, jotka vietin Pertunmaalla murrosiän kynnyksellä kärsien henkisesti pahimpia aikojani ja turvautuen raskaan sarjan eskapismiin olivat Suden vuosia. Se on minulle pakenemisen, nurkkaan ajautumisen ja jonkunlainen periksiantamattomuuden symboli. Niitä seurasivat sitten Lahteen muuttaessa eräänlaiset Kulkukoiran vuodet, jotka ovat olleet ympäriinsä ajautumista, harhailua, eksymistä ja etsimistä.

Nyt viimekesän alusta olen kokenut, että jonkinlainen suurempi muutos elämässäni on tulossa. Eikä sillä ollut ihan vähänkään tekemistä Terhin kanssa. Mietin oikeastaan koko kesän, että mitä tästä seuraa, mikä helvetti on se punainen lanka, joka sitoo ja niputtaa tämän elämänvaiheen yhteen. Sitten kaiken tämän erämaiden fiilistelyn, Queens of the Stone Agen, Tom Waitsin ja Captain Beefheartin ristitulen vaikutuksesta tein tuon läjän biisejä, heitin niille tuon pseudonyymini mukaisen nimen ja yhtäkkiä se vain loksahti paikalleen. Sanoin Terhille, että tiedätkö, meikä tajusi juuri että tämän elämänvaiheen toteemieläin on aasi. Naureskeltiin vähän, koska tottakai ihmiset aina kelaavat oman toteemieläimensä olevan jotain vitun eeppistä ja siistiä, karhuja ja leijonia ja jotain, eikä koskaan vaikkapa oravaa. Sitten alettiin lueskella sitä, mitä aasi noin niinkuin muuten symboloi, koska itselläni siitä ei ollut oikeastaan muuta ajatusta ja mielikuvaa kuin itsepäisyys, vitun kova ääni ja sellainen vähän likainen ja epämääräinen olemus. Low class-hevonen. Täällä oli paneuduttu asian tutkimiseen vähän enemmänkin, ja meillä molemmilla vähän hyytyi hymyt ja putosi montut auki: " Se liitetään symbolisesti myös erakon kulkuvälineeksi ja asketismin symboliksi." Tuon levyn nimeksi heitin vain hetken mielijohteesta Get The Fuck Out of My Desert ja sain taas ihmetellä miten pitkälle meikäläisen intuitio on hioutunut jonkinlaiseksi elämän ohjaajaksi. Olen onnekseni oppinut sentään kuuntelemaan alitajuntaani melko paljon tarkemmalla korvalla, kuin monet muut, eikä se ole vielä koskaan tuottanut minulle pettymystä, josta olisi ollut minulle mitään suurempaa haittaa tai vahinkoa. Sen sijaan se on tuonut elämääni melko pitkälti kaiken sen, mitä nykyään edes kutsun elämäkseni. Aasi on myös muiden taakkojen kantaja, mikä on kai minun kohdallani ollut aina yhtä luonnollista.

Aasi liittyy minulla siis elämänvaiheeseen, jossa olen muuttamassa ainakin lyhyeksi ajanjaksoksi Tampereelle, syrjäiseen pieneen yksiöön, johon minulla on melko vakaa aikomus erakoitua. Ei välttämättä siksi, etten tahdo kuulla Tampereen murretta, vaan ennemmin siksi, että se on minulle pitkän ihmiskeskeisen jakson jälkeen enemmän kuin tarpeellista. Tänä kesänä olen soittanut ehkä enemmän keikkoja, kuin kovin monena muuna jaksona elämässäni, olen saanut jatkuvasti toistella "kiitos, arvostan" -mantraa selkääntaputtelijoille ja se on saanut minut tuntemaan oloni lähes aina yhtä vaivautuneeksi. Mietin, enkö kunnioita omaa tekemistäni, toisten ihmisten kiitosta, vaiko itseäni? Ehkä kyse ei ole siitä. Tässä suhteessa oma tekemiseni on lähes poikkeuksetta sellaista toimintaa, jota minun on pakko tehdä vaikka kukaan ei katsoisikaan. Se on minun persoonani jatke, aivan kiistämättömän olennainen osa sitä, millaisena minä koen itseni. Se on kaikki keskeistä, se kaikki on sidoksissa olemassaolooni. Siksi tuollaisesta kiittäminen tai kehuminen tuntuu vähän hölmöltä. Se on sama, kuin joku sanoisi "vähän sä syöt hienosti!". Ei siihen osaa suhtautua. Lisäksi se ei paranna tai huononna sitä tekemistä, kun se on muista ihmisistä irrallista toimintaa. Katsotaan, mitä tämä Aasin Aikakausi tuo tullessaan..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti