Olisi taas niin paljon asioita mistä kirjoittaa, eikä siihen tarvittu, kuin yksi puhelu Terhille. Siinä ihmisessä on jotain, mikä polkaisee meikäläisen aivotoiminnan käyntiin ihan käsittämättömille kierroksille, enkä saa kertaakaan kuulla, että "Noniin, Jere, pää kiinni". Ainakaan vielä, mutta silti! Puhuttiin puhelimessa kai alle kymmenen minuuttia ja siinä ajassa kerkesin jo ratkaista oman suhteeni matematiikkaan, kun verrattiin sitä koodaamiseen. Se on kuitenkin sellainen järjestelmä, joka on luotu jotta meillä olisi käyttis, jonka päällä kaikki muut luonnontieteet pelittäisivät. Kemia, fysiikka ja biologiakin pelittävät kuitenkin melko pitkälle matematiikan kautta. Mutta koska minä pyrin ennemmin hahmottamaan asioiden kokonaisuuksia, vuorovaikusta ja keskinäisiä suhteita, minua ei kiinnosta, mitä jostain lausekkeesta saadaan vastaukseksi, kun se ratkaistaan. Vastaus ei ole minulle niin olennainen tehtävän kannalta, lauseke ja sen tarkoitus on. Kun tiedän, mitä jollain tavaralla tehdään, minun ei tarvitse osata käyttää sitä itse. Jos tarvitsen apua sen kanssa, vien sen sellaiselle jätkälle, joka osaa tehdä sillä tarvittavan operaation, silloin voin jatkaa siitä mihin jäin. Kyse on kokonaisuuksien hallinnasta, ja kun kykenen omaksi onnekseni jonkun sattuman kautta pyörittämään kuitenkin melko monenlaisia prosesseja itsenäisesti, minulle on pieni paha antaa matematiikka jonkun toisen ihmisen vastuualueeksi.
Tämä päivä on muuten sisältänyt esimerkiksi pyykin pesua. Pesin housut, ja kun minulla oikeastaan on vain kahdet olemassa, en voinut mennä kirjakauppaan. Sen sijaan tilasin kirjani netistä. Aldous Huxleyta lisää, psykedeelejä käsittelevä essee Moksha, novellikokoelma ja yksi satukirja. Olen jo lähestulkoon varma, että sillä on jotain tekemistä käärmeen kanssa, koska väittäisin ymmärtäväni tuon ihmisen persoonallisuutta, mieltä ja alitajuntaakin jotensakin hyvin. Lisäksi tahdoin lukea Huxleyn novelleja, koska novellit kertovat kirjailijasta mielestäni melko paljon enemmän, kuin täysimittaiset romaanit. Romaaneissa kirjailija kertoo tarinoita, mutta novellit kertovat tarinoita kirjailijasta. Se on ollut mielestäni aina melko kiehtova kahtiajako, ja näkyvillä etenkin Hessen ja Vonnegutin novellikokoelmissa.
Se mistä oikeasti tahdoin alunperin kirjoittaa oli se, miksi ekspressionistinen taide on minulle tärkein muoto niin musiikissa, kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin. Jos sitä tahtoo purkaa jungilaisen persoonallisuusteorian kautta, niin INFPiydelläkin on sen kanssa hyvin paljon tekemistä. Koska lähestyn maailmaa tuntemuksen ja subjektiivisen kokemuksen kautta, muidenkin subjektiivinen näkemys maailmasta kiinnostaa minua huomattavasti enemmän. Sillekin on yksinkertainen syy: Mielestäni (huom. taas subjektiivinen näkökulma) maailma on ihmisten näköinen. Se "objektiivinen" tieto, mitä meillä voi olla, on subjektiivisten kokemusten ristiveto. Kun siitä on riisuttu kokijoiden tunteet ja persoonallisen historian väritys, jää jäljelle keskiarvo, jota sanomme sitten riippumattomaksi todellisuudeksi. Tästä syystä koen, että ihmisten omat kokemukset, puhtaan yksilölliset, antavat maailmasta ehkä hieman rehellisemmän kuvan. Kun näitä yksilöllisiä näkemyksiä ja kokemuksia kerää jonkinlaisiksi kimpuiksi, saa aikaan melko totuudenmukaisen, mutta silti jotain raakattua keskiarvoa värikkäämmän kuvan ympäröivästä maailmasta. Ei sillä, että vähättelisin tieteen kuvaa maailmankaikkeudesta ja kokemastamme maailmasta, täysin päin vastoin. Tieteen tarjoama kuva todellisuudesta on aina äärettömän mielenkiintoinen. Se on kuitenkin ennemmin instrumentti todellisuuden tutkimiselle, kuin varsinainen todellisuus. Se on peili, jota vasten heijastella omia kokemuksiaan ja katsoa millainen niiden välinen suhde on. Se on paljas kuva siitä, mitä me luulemme olevamme.
Rakastan elämää oikeastaan juuri sen takia, että saan olla kokemassa sitä. Siksi myös kuoleman olemassaolo on ahdistava, koska se lopettaa kokemisen. En jää kaipaamaan itseäni, tätä karvaista naamaa tai karvaisia jalkojani, jään kaipaamaan puhtaasti olemassaolon kokemusta, hengittämistä, unia, kaikkea tätä. Olen sanonut tämän usein, tiedän. Mutta sen ymmärtäminen on hidas ja pitkä prosessi. Koko tämän elämän mittainen trippi. Toivon, että opin joskus löytämään jonkin sellaisen tilan, jossa osaan suhtautua kuolemaanikin sinä taiteena, joka se oikeasti on. Sitä saa kuitenkin kuolla vain kerran, joten mielestäni on väliä silläkin, että osaa tehdä senkin oikein. Breaking Badissa yhdessä kohtaa Walt pohtii, mihin hetkeen hänen elämänsä olisi pitänyt loppua, jotta se olisi ollut täydellinen elämä. Mielestäni se oli aika helvetin hieno kohtaus. Ihminen hahmottaa sen yhden arkisen pienen hetken, jona elämän loppuminen ei olisi vituttanut mitenkään liikaa. Sen hetken josta ei voinut tietää, että sen jälkeen kaikki alkaa mennä enemmän tai vähemmän päin vittua melko monella rintamalla. Ja jos olisi kuollut sillä hetkellä, ei olisi koskaan saanut tietää sen menevän huonommaksi. Olen miettinyt tätä monesti. Jos olisi kuollut jollakin tietyllä hetkellä, esimerkiksi kevättalvella kahdeksannella luokalla, kaikki tästä elämästä olisi jäänyt elämättä. Kaikki levyt tekemättä, kaikki kuvat piirtämättä, kaikki tekstit kirjoittamatta. Se on riittävän nöyryyttävä tekijä. Se riittää tekemään elämästäni jotenkin tärkeämpää minulle itselleni, koska se tekee siitä kokonaiskuvassa merkityksettömämmän. Elämä voi aina loppua koska tahansa. Asioiden tekemisen voi lopettaa siinä vaiheessa, kun ne lapioivat multaa päällesi. Siihen asti voi käyttää oman olemassaolonsa jonkunlaiseen jatkuvaan luomistyöhön. Nyt menen luomaan kanasta ja riisistä ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti