Saastaa sisällä.

Olen tuntenut oloni hetken aikaa todella epämääräiseksi. Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa aivan koko ajan jotain, mutta tiedän että liika on liikaa, minkä lisäksi unohtaisin kuitenkin syödä ja nukkua ja kaikkea muuta tuollaista. Tekisi mieli kirjoittaa aivan koko ajan ja tiedän, että en tiedä mistä pitäisi kirjoittaa. Tai ennemmin olisi niin vitusti ilmaistavaa, että olo tuntuu jo tukkoiselta, kaikki ne ajatukset olisi tungettava näistä kymmenestä pienestä pullonkaulasta ulos toiseen avaruuteen. Turhaudun, ja ymmärrän, että vittu, se mitä minun elämästäni puuttuu juuri nyt, on huutaminen. En ole piirtänyt mitään isompaa aikoihin, koska tuo kolmen euron vihkoni paljastui sen homman kannalta aivan paskaksi ostokseksi, sitä on vielä aivan vitusti jäljellä ja se pitää sitten kuluttaa kirjoittelemalla loppuun. Mutta nyt pitäisi päästä huutamaan. Tuntuu, että kun tästä tajunnasta ei välillä karistele karstoja pois, sen reunoille kertyy kaikkea epämiellyttävää paskaa, joka vähitellen alkaa liata kaikkea hyvääkin siinä. Siksi minun on pakko huutaa. Toki olen tiedostanut tämän aina, mutta sitä myös tajuaa sen aina uudestaan, kun on eristyneenä siitä hommasta. Nytkin siitä on kai kaksi viikkoa kohta, kun on viimeksi huutanut. On sitä ollut tietysti pitempiäkin välejä, mutta se on vähän kaikesta kiinni.

Nyt olen sitten vaan kuunnellut Swansin kahta ekaa levyä, koska tuntuu ettei mikään rauhallisempi nyt vain toimi. Siinä maanisessa, väkivaltaisessa loopissa mieli lepää. No, nyt löysin myös Scott Walkerin Bish Boschin kunnolla, joten se, Swansin kaksi ekaa levyä ja Neurosiksen Enemy of the Sun ovat näiden päivien soundtrack, kunnes joku tarjoaa meikälle mahdollisuuden päästä huutamaan ihan vitusti. Tästä lähtee:

Katsoin tuossa dokkarin eristyssellissä olleista vangeista ja sen vaikutuksesta mieleen. Tottakai pakotettu eristäminen kaikista muista ihmisistä tekee ihmisestä lähinnä eläimen. Siis, jos päivät kulkevat tietyllä, toistuvalla kuviolla vuosia, ihminen ehdollistuu samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin ehdollistettu eläin. Siinä vaiheessa rutiinista ja loopista tulee turvallinen asia. Sen rikkominen käy ahdistavaksi. Sen takia eristyksessä pidettävät rikolliset muuttuvat impulsiivisemmiksi, väkivaltaisemmiksi ja kaikinpuolin arvaamattomammiksi. Yksi kaveri selitti, ettei hänellä koskaan ennen ollut mitään aikomusta eikä halua vahingoittaa ihmisiä, mutta nimenomaan eristyksissä oleminen oli kasvattanut sen puolen hänen käyttäytymiseensä. Lisäksi rutiinin rikkoutuessa muutos näyttää luultavasti ainoalta tieltä ulos vapauteen, olkoonkin se sitten vartijan puukotus, pakoyritys, mellakka, ihan mikä tahansa nopeasti tarjoutunut mahdollisuus pakoon. Luultavasti jossain vaiheessa riittää, että on edes jotain tekemistä. Vartijan kimppuun hyökkäämisessä on enemmän äksöniä, kuin ympäri koirankoppia kävelyssä. Samalla vankilan puolelta vain kiristetään toimenpiteitä vankeja kohtaan, koska mahdollisuudet parantaa asemaansa menevät huonon käytöksen mukana viemäristä alas. Siltä kantilta katsoen vankila ja eristysosasto ovat noidankehä. Mitä alemmas vangin elintasoa lasketaan, sitä väkivaltaisempi ja arvaamattomampi tämä on, ja se taas johtaa aina vain syvemmälle paskaan. Luultavasti kaikkein tehokkain tapa hallita mitä tahansa vankeja olisi vain sisustaa niille jonkinlainen mukava ja turvallinen yksiö, jossa on telkkari ja vähän kaljaa jääkaapissa. Kyllä ne siitä nopeasti turtuisivat kuolaaviksi zombeiksi.

Persoonallisuudesta ja erilaisuudesta.

Mietin jo eilen, että tästä olisi ehkä pitänyt kirjoittaa ennen sielu-hässäköitä. Jung puhui yhdessä esseessään persoonallisuuden kehityksestä, ja siitä, että varsinainen persoonallisuus lähtee kehittymään vasta puberteetin myötä, kun lapsi lopullisesti siirtyy aluksi liioiteltuun ja ylitsepursuavaan MINÄ-ajatteluun. Siihen asti hän on vain vanhempiensa vaikuttimien ja ilmapiirin antenni. Mietin tätä ja totesin sen pitävän ehkä paikkaansa tiettyyn pisteeseen asti. Osa lapsesta on varmasti vanhempiensa rektaalikuumemittarina koko ajan, aistimassa heidän välisen suhteensa heilahteluja, koska ne yleisesti vaikuttavat hänen turvallisuuteensa ja selviytymiseensä. Mitä vakaampi perhe, sen turvallisempi alusta kasvaa. Mutta silti koen myös minä-tietoisuuteni kehittyneen jo kauan ennen murrosikää. Jung sanoi, ettei persoonallisuuden ja psykologian maailma ole sellainen, jolla lasta täytyisi vaivata, koska se katkaisee häneltä lapsuuden tylysti ja ennen aikaisesti. Omalta kohdaltani tiedän tämän hetken olleen se, jona ymmärsin kuolevaisuuteni, ensimmäinen kirjattu tilanne 4-vuotiaana, mutta ajatuksia on voinut olla aiemminkin. Koska tästä kaikesta on 20 vuotta, eikä tietoisuuteni ehkä ollut loppuunsa hioutunut, en muista näitä asioita älyttömän selkeästi, minkä lisäksi jälkeenpäin kerrotut asiat ovat varmasti vaikuttaneet näihin "muistoihin".  Uskon kuitenkin, että sen ymmärtäminen on käynnistänyt minän kehittymisen, koska jos minä kuolen, niin täytyy olla olemassa jokin minä, joka kuolee.

Silti tunnistan myös väitteen toisen puolen. Kuuden vanhana minulta on kirjattu ylös "itsetuhoisia" ajatuksia, joista nyt myöhemmin kuullessani olin hyvin hämmentynyt. En muistanut ollenkaan mitään sen suuntaista. Nyt tajuan, että se on luultavasti ollut niitä asioita, jotka ovat heijastelleet vanhempieni päättyneen avioliiton tilaa. Oman kasvuni ja kehitykseni perusta on ollut turvattomana, ja olen ilmaissut sen sitten kuulema tätä kautta. Persoonallisuuteni kannalta taas tuntuisi jotenkin täysin mielettömältä, että kuolemaa järjettömästi pelkäävällä lapsella olisi ajatuksia itsemurhasta. Uskon näiden olleen pitkälle sen purkamista, että pelkäsin isäni tekevän jotakin vastaavaa, koska hänen ystävänsä oli sitä ennen tehnyt itsemurhan. Luultavasti lapsuus, kasvu hitaasti omaksi itsekseen on siis sekoitus tätä kumpaakin, sekä sen eilen mainitsemani sielun muodostusta. Kaikista säröistä ja arvista lähtee muotoutumaan se puoli, joka vertaa rikottua pintaa muihin, ehjiin lapsiin. Totta kai sitä tuli katkeraksi, koska ei ymmärtänyt, miksi minut on rikottu ja muita ei. Tahtoi purkaa pahaa oloaan sitä kautta myös muihin, rikkoa muut ihmiset, jotta ei olisi itse erottunut joukosta omien säröjensä kanssa. Tietenkään en silloin vielä ymmärtänyt, että suurin osa tuon ajan lapsista vain näytti ehjemmiltä, mutta todellisuudessa heillä luultavasti oli aivan vastaavia säröjä itsessään.

Pohdin tässä juuri eräässä sähköpostissa, että rikottuja ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä jotka korjaavat itse itsensä, tulevat eheämmiksi kuin kaikki "normaalit ihmiset ympärillä". Tämän sain kuulla käytössäni terapiantarvekartoituksessa, ettei oikein ymmärretä mitä minun hyväkseni voitaisiin tehdä, kun olen ehjempi, kuin monet terapian lopussa. Sitten on niitä, jotka menevät enemmän rikki, tuudittautuvat omaan luuserin rooliinsa, tulevat syrjäytyjiksi ja alkoholisteiksi ja kaikeksi muuksi ennen kuin ovat edes yrittäneet tehdä mitään muuta. Tämän porukan on helppo jäädä isiensä varjoon, oman roolinsa vangeiksi ja putoamaan syvemmälle itsesäälin suohon. Tässä on kyse vähän samasta, kuin lapsella, joka satuttaa päänsä ja katsoo vanhempaansa varmistuakseen siitä, onko hätä vai ei. Jos vanhempi kysyy tyynesti ja rauhallisesti lapselta itseltään, että sattuiko, tämä saattaa hieroa päätänsä ja sanoa, että ei. Jos vanhempi taas juoksee saman tien itkien ja huutaen hössöttämään kultamurun pipiä päätä, alkaa lapsikin luultavasti huutaa ja itkeä. Olen monesti kohdannut nuoria, jotka ovat kuunnelleet muiden vouhotusta omasta syrjäytymisestään, vaikka todellisuudessa heillä on kaikki vielä suhteellisen hyvällä mallilla, he ovat vain olleet vaikka pari kuukautta työttömänä. Sitten on helppo vaan alkaa ryyppäämään, kun "mulla on tota toi syrjäytyminen..." Sellainen syyn ja vastuun sysääminen jonnekin itsen ulkopuolelle on vaarallista siksi, että se ruokkii itsesääliä. Siinä suomalaiset ovat tunnetusti melko hyviä.

Silti olen onnekseni huomannut, että kun nämäkin kaverit löytävät niitä positiivisia ominaisuuksia ja oikeita mielenkiinnon kohteitaan, he paitsi eheytyvät ihmisenä, myös tulevat aktiivisemmiksi ja kiinnostuneemmiksi omasta ympäristöstään. Eikä se ole koskaan pahasta, vaikka yhteiskunta koittaakin sanoa muuta. Elämme siitä kaksinaismoraalista aikaa, että koko tämä globaalin amerikkalaistunut maailma pitää ihanteinaan vapautta ja individualismia, mutta tukahduttaa järjestelmällisesti kaikki yritykset kehittää omaa persoonaa. Missä se vika on? Meissä itsessämme. Me olemme se koneisto, joka yhdenmukaistaa maailmaa, luo globaaleja ilmiöitä, joiden perässä lammasmaisesti juokseminen on välttämätön ehto sille, että on aikaansa seuraava ihminen. Meikäläistä ainakin vähän häiritsi, että reissullani melko lailla halki Suomen näin joka paikassa pysähtyessäni täysin samanlaisia nuoria. Kaikilla oli trollface-paidat päällä, kaikki puhuivat täysin samoja sanoja ja heittivät keskenään täysin samoja vitsejä. Se oli meikästä niin ahdistavaa, että oikein karvat nousivat pystyyn. Tietenkin marginaaliin mahtuu aina erilaisuutta, mutta nähdäkseni tuokin erilaisuus on liukunut lähemmäs laimeaa samankaltaisuutta, sen sijaan että erilaisuus olisi persoonallisuuden ja oman tien kulkemisen mielenilmaus, siitä on tullut ennemmin genreuskovaisuutta ja oman lauman etsimistä. Kuten juuri kirjoitin, etsitään jotain sellaista valmista konventiota, jota voidaan seurata, aivan samalla tavalla kyseenalaistamatta, kuin mitä se "vastapuolena" koettu lammaslaumakin tekee omassa karsinassaan. Sitten kun meikä pölähtää suht geneerisen rastapäähippilookkini kanssa Torven eteen istumaan, niin kukaan ei meinaa uskoa, etten polta pilveä, koska kaikki tämän näköiset jätkät polttaa pilveä. Tämä tapahtui viimeksi eilen, eikä humalainen vastapuoli meinannut oikein sisäistää tätä asiaa. No, ei enää kauaa niin olen jossain muualla tekemässä jotain muuta.

Kumaré

Tein virheen. Aloin katsoa "ihan vähän alusta, jatkan huomenna." Nyt tässä menee aamuseitsemään, ennen kuin pääsen nukkumaan. Jos spoilerit tai jonkinlainen ajatusten purkaminen aiheesta häiritsee, katso dokumentti ensin täältä.

Ensimmäisenä ajatuksesta tuosta dokumentista saattaa herätä, että joopa joo, helppo maali viedä tuollainen kokeilu Amerikkaan, jossa kaikenlaisia hörhöjä riittää koko mantereen mitalta. Surullista on se, että se toimisi aivan samalla tavalla lähes missä tahansa. Suggestio toimii kuitenkin jollakin tasolla lähes jokaiseen ihmiseen, vielä vahvemmin ryhmässä koettuna, ja toki on todennäköisempää saada porukka nopeammin kasaan siellä, missä on enemmän ihmisiä, vieläpä enemmän matalammin koulutettuja ihmisiä. Mutta uskon, että vastaavanlaisen kokeen voisi aivan hyvin toteuttaa täällä. Eikä minun itseasiassa tarvitsisi liikkua kahtasataa metriä kotioveltani, jotta saisin ainakin muutaman seuraajan. Siitä vähän lisää myöhemmin.

Tuon "tempun" onnistuminen on melko mielenkiintoinen tutkielma ihmismielestä, siitä miten olemme harhautettavissa kuvittelemaan asioita täysin ulkoisten ja kuviteltujen tekijöiden kautta. Kun gurun näköinen kaveri hiippailee sisään ja kuuntelee kaikkien huolet ja murheet, häneen aletaan melko nopeasti liittää myyttiä, yliluonnollisen hyvän sankari-myytin kuvastoa ja aineksia. Ihminen, jolla on aikaa kuunnella muiden huolia ja murheita koetaan tasapainoiseksi, mikä vähemmän yllättäen sattuu olemaan se tila, johon tasapainottomat ihmiset elämässään pyrkivät. Tästä seuraa ripustautuminen myyttiseen sankariin, joka on saapunut surmaamaan jokaisen henkilökohtaisen lohikäärmeen. Tästä seuraa ihmisten syväluotaava henkinen avautuminen. Tämä on minulle jotensakin tuttua asiaa. Niin ja tietysti se, että meikällä on aika hyvä Agora-saddhu-look jo luonnostaan, puuttuu enää pääkalloihin kuseminen ja kannibalismi. Terhi naureskeli, että voisin ulkonäköni puolesta helposti perustaa kultin. Voisihan joku hölmö jo sanoa, että kyllä tämä jonkinlainen epämääräinen "kultti" on, ei tosin uskonnollisessa mielessä, vaan ennemmin siinä pop-kulttuurin merkityksessä, jossa pieni porukka tuntuu olevan kiinnostunut jonkun yksilön tai ryhmän tekemisistä..

Olen miettinyt tätä joskus. Koska menen yleensä jo tutustumisiltana läpi kaikenlaisesta small talkista, kysellen ihmisten ajatuksia kuolemasta ja heidän maailmankatsomuksensa muovautumisesta, ihmiset olettavat, että he ovat minusta erityisen kiinnostavia. Syntyy henkisen yhteyden kokemus, joka puolestaan herättää minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Monesti tuntuu, että joidenkin ihmisten kohdalla yritykseni keskustella ja avata todellista yhteyttä nimenomaan HEIDÄN kanssaan menee karille, koska he rakentavat minusta mielikuvaa, jota ei ole olemassa. Siitä harhakuvasta rakentuu taas harhaanjohtamisen dilemma. Tiedän, että niin tahtoessani minulla voisi olla kapasiteettia jonkinlaisen Mansonin Perheen kasaamiseen, mutta tiedän myös, että se ei koskaan ole kiinnostanut minua, koska en ensinnäkään kestäisi yli kolmen tuntemattoman ihmisen ympärivuorokautista läsnäoloa viikkoakaan. Minulla oli suuria vaikeuksia sopeutua jo omaan perheeseeni, jossa oli kuusi ihmista. Lisäksi tiedän tuollaisen ajatuksen johtavan superegon kehittymiseen liiallisiin, narsistisiin mittasuhteisiin. Siksi pyrin tekemään kaiken aina äärimmäisen läpinäkyväksi. Jotta en johtaisi yhtään ketään harhaan mihinkään vahingossakaan. Nämä kaikki on kirjoitettu hyvin vahvassa minä muodossa, ei siksi että alleviivaisin omaa ajatteluani, vaan korostaakseni sitä, että tämä on vain niitä asioita, joita olen pienessä mielessäni pohtinut, eikä niitä ole tarkoitettu minkäänlaiseksi dogmeiksi kenellekään. Ne eivät ole sitä edes minulle.

Tässä henkisen yhteyden kokemuksessa on hyvin olennaisessa osassa se, että itsensä kanssa vähän eksyneet ja rikkinäiset ihmiset etsivät jotakin ehjää. He tuntevat, että jo ehjemmän ihmisen läsnäololla on parantavia voimia. On minullakin ollut tällaisia kokemuksia, esimerkiksi isovanhempieni seurassa. Se on aivan luonnollista, ja kuten tästäkin dokumentista huomaa, joskus se voi myös olla aivan riittävää. Itsesuggestio on äärimmäisen voimakas ominaisuus, joka on sisäänrakennettu jokaiseen ihmismieleen. Kuten jo ylempänä mainitsin, vielä vahvempana se näkyy joukoissa. Olen varmasti kirjoittanut aiemminkin tästä, ainakin Huxleyn Brave New World Revisitedin yhteydessä. Joukossa tyhmyys tiivistyy on tuttu ja aina paikkansa pitävä fraasi, sen on osoittanut koko ihmiskunnan historia. Ihmiset, joilla on vaikeuksia muodostaa eheä individuaali persoonallisuus löytävät oman vastauksensa sosiaalisista rakennelmista, poliittisista aatteista ja uskonnoista. Jostakin valmiista, jota voi noudattaa.

Tuossakin dokumentissa silmiin pistivät hipit. Siis sellaiset hipit, joilta leikkelin muutamia öitä sitten kurkkuja unissani. Ne, jotka luulevat tulleensa eri planeetoilta ja uskovat saavansa viestejä avaruusolennoilta. Olen aina miettinyt, mikä nämä hipit yhdistää nimenomaan avaruusolentoihin, mutta nyt, juuri äsken kirjoittamani sielun pohdiskelun myötä sain jonkinlaisen äkillisen valaistuksen, jonka uskon johtavan ainakin loogisemmille jäljille: Kyseessä on ihmisen sielun, tämän sisäisen kolmannen persoonan ja omatunnon äänen tulkitseminen joksikin ihmisestä täysin irralliseksi asiaksi. Koska Minä-mieli on näissä kehoissa tavallisesti melko vahvoilla, se ei ymmärrä, että tämä toinen ääni siinä samassa päässä on yhtä olennainen ja erottamaton osa hänet muodostavaa kokonaisuutta, kuin tämä Minä, joka on muka valittu miljoonien ihmisten joukosta ottamaan vastaan viestejä jostain helvetin Neptunuksesta. Näihin hippeihin tullessa päästään myös niihin seuraajiin. Suomessakin on melko vahva ja hyvinvoiva populaatio näitä mystisiä olentoja, joita pyörii esimerkiksi tuossa viereisessä puistossa. Olen todistanut tunteja hyvin mielenkiintoisia ja "mieltä kiihottavia" keskusteluja, joiden pääasiallisena sisältönä on ollut lähinnä henkinen tyhjäkäynti ja sosiaalisen joukkosielun vahvistaminen. Vähän eksyneet ja rikkinäiset ihmiset siis nojailevat ehjien puutteessa toisiinsa. Se on vaarallista sikäli, että ehjää esittävät ihmiset (vaikkapa sosiopaatit) voivat tuollaisessa porukassa saada aikaan aika paljon enemmän rikkinäisiä ihmisiä.

Law of Attraction oli myös melko mielenkiintoinen juttu, lähinnä siitä tuli vain mieleen yksi Elämää Philadelphiassa jakso, jossa päähenkilöt toteuttivat vision board-juttuja. Koko touhu oli vain yhtä isoa jenkkivouhotusta, leikkaa kuvia mainoksista ja lehdistä ja saat ne. "Fuck science", homma pelaa.

Lisäksi tuossa oli äärimmäisen mielenkiintoista seurata tuon tilanteen ja paineen kehittymistä. Suuri Kumaré koitti loppua kohti jo koko ajan kertoa totuutta itsestään, mutta riittävän pitkälle illuusioihinsa vajonneet seuraajat vain katselivat häntä lammasmaiset hymyt kasvoillaan, pitäen tätä suurta gurua vaatimattomana ja puhtaana ilmestyksenä. Superegonsa alle liiskautuva Vikram alkoi tuntea olonsa raskaammaksi, kun taas seuraajat tuntuivat itse aiheuttamansa hypnoosin seurauksena voivan paremmin ja paremmin. Tässä kohtaa ajattelin, että onpa mielenkiintoinen utilitaristinen helvetti, jossa muiden yksilöiden hyvinvointi kuristaa yhden melko erikoisella tavalla, ei tuota tule ajatelleeksi miettiessään päässään siitä, että toiminnan tulee tuottaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monille, ja mahdollisimman vähän kärsimystä mahdollisimman harvoille. Eipä tuohon tilanteeseen kyllä välttämättä ihan joka poika ajaudukaan. Hyvin tehdyn dokumentin lopussa ajattelin sitä, että tavallaan vahingon kautta ohjaaja antoi sen saman opetuksen, joka sisältyi Buddhan kuuluisaan oppituntiin, jossa se vain istui lootuksen kukka kädessä, eikä kukaan oikein meinannut käsittää sen pointtia, paitsi yksi jannu jossain luokan perällä. Toisaalta tuo tuntuu ihan perus koulupäivältä ihan missä päin Suomea tahansa, kun sen asettelee noin. Oli hieno ja hyvä dokkari, aion kyllä katsella kaikki muutkin, mitä tuolta on tulossa, vaikka aika monta olen nähnytkin. Nyt menen nukkumaan, kellon ollessa aika tasan 7.03.

Sielu, elikkäs spiritti.

Jung esitteli näkemyksen siitä, että perinteisen dualistisen mieli-ruumis jaon sijaan olisikin olemassa jonkunlainen kolmiyhteinen jako, jossa kolmantena elementtinä jokaisessa ihmisessä toimisi jonkinlainen sielu/henki. Olen miettinyt tätä nyt muutamia päiviä, ja vaikka se aluksi tuntui jotenkin primitiiviseltä palaamiselta jonkinlaiseen henkiuskoon, niin siihen on silti tullut vain enemmän ja enemmän järkeä. Jung perustelikin tätä palaamalla muinaisuskontojen käsitykseen siitä, mitä ihmiset usein nimittävät "sieluksi", palaten sanan alkujuurille ja johtaen sen niistä "kylmään henkäykseen", "varjoon", pääasiassa siis johonkin ulkopuolelta tulleeseen elementtiin, joka käytännössä mahdollistaisi ja tekisi järkeväksi myös sisäisen dialogin mielen ja tämän oletetun sielun välillä. Olen nyt yrittänyt sitten käydä pääni sisällä dialogeja ja hahmottaa, mikä osa tuolla nupissa oikein tekee mitäkin. Jotenkin vinksahtaneella tavalla Jungin käsityksessä on järkeä.

Ihminen mielletään psykologiassa (ainakin) psyko-fyysis-sosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Tässä psykoa vastaa minä keskeinen, ensimmäisessä persoonassa puhuva ja ajatteleva mieli, kun fyysinen olemus taas on tämä meidän maallinen tomumajamme, joka näyttää hassusti roikkuvan päästämme, jos katsomme sitä alaspäin. Mikä sitten on se sosiaalinen ulottuvuus? Uskoakseni olen nyt paikantanut tämän sielun, eli päämme sisäisen kolmannen persoonan, objektiivisen tarkkailijan, nimenomaan tähän elementtiin. Se, mitä lähestymme sieluna on meidän sosiaaliseen vuorovaikutukseen, empatiaan ja ymmärrykseen ajava "toinen" mielemme, joka synnyttää meissä tunteen kollektiivisuudesta. Sen tehtävä on antaa meille perspektiiviä itseemme, se on se suurennuslasi, jonka läpi tarkkailemme omia tekojamme ja ajatuksiamme ikään kuin ulkopuolelta, kolmannesta persoonasta. Se muodostuu siitä, mitä ajattelemme muiden meiltä odottavan, eli nurinkurisesti ehkä mielemme on synnyttänyt sielun, joka on reflektion apuväline. Silti, koska meillä jokaisella on tämänkaltainen sielu kannettavanamme, se on myös se väline, joka pitää huolen meistä lajina, joka suhteuttaa meidät ihmisten kollektiiviseen porukkaan, ja ehkä myös alitajuntaan, jossa arkkityypit, intuitio ja äkilliset oivallukset ovat. Se syntyy traumoista, kokemuksista ja jätteistä, muistoista jotka painuvat alitajuntaan, kunnes niitä tarvitaan, tai kunnes niiden on aika purkautua ulos jonakin neuroottisena käytösmallina. Sen takia olen ehkä jotenkin kokenut, että kaltoin kohdelluissa ihmisissä on hieman enemmän sielua. He ovat joutuneet heijastelemaan omaa elämäntilannettaan enemmän, he ovat kehittäneet sen tarvittavan kolmannen persoonan, jonka suurennuslasin läpi kaikkea on tarkailtu, sielun joka vähentää pelkän MINÄ-pohjaisen ajattelun vaikutusta ihmisessä.

Siksi minulla on myös usein sellainen olo, ettei kaikilla ihmisillä välttämättä ole sielua. Saatan olla siinä aivan oikeassa, ainakin tämän määrittelyn kanssa! Tiedän, että se ei ehkä ole kauhean loppuun mietitty, en minä tuon pohjalta lähtisi välttämättä vielä mitään maailmankatsomuksia rakentelemaan, mutta se on jonkinlainen yritys assimiloida tuollainen ajatus osaksi omaa maailmankuvaa, tai ainakin ymmärrystä. Jung käsitti tämän sielun sellaisena asiana, joka kiertää, vaikka kaiken elollisen minä-pohjainen mieli ja ruumis kuoleekin lahoten pois. Tai oikeammin, että tuollainen reflektiivinen sielu vain olisi olemassa, ja ihmiset uisivat sen tietoisuuden virrassa sen aikaa, kun ovat elossa. Siitä syystä ihmiskunnan kulttuuriset arkkityypit ovat kaikille samoja, koska ne pohjaavat tähän samaan reflektiiviseen sieluun. Se on minusta jopa hyvinkin looginen ajatus. Toisaalta uskon asiaan hieman perehtyneenä, etteivät kaikki arkkityypit ja alitajunnan kuvastot ole kaikille ihmisille yhteisiä, mutta Jungin käsityksille pohjaavien persoonallisuustyyppien kesken kyllä. Olen huomannut tämän tutkiessani itse tuottamiani kuvia, sanoja ja ääniä suhteessa muihin INFP-persoonallisuuksiin. Esimerkiksi minun ja Terhin tuottamissa kuvissa on aivan helvetisti yhteneväisiä asioita, The Fountain elokuvan kuvasto on täysin samaa kauraa, kuin tässä. Katsoin elokuvan, kun joku sanoi että siinäkin äijä trippailee puun kanssa avaruudessa, senkin ohjaaja, jonka visiolle elokuva käsittääkseni perustui, oli samaa persoonallisuustyyppiä. Tämä herätti minussa ajatuksen siitä, että samaa persoonallisuustyyppiä olevat ihmiset ammentavat samoista kuvastoista, koska samankaltaiset ajatukset hiipivät samankaltaisiin mieliin. Toisaalta se on mielestäni myös hienon nöyryyttävä esitys siitä, ettei kukaan ole  visioinensa korvaamaton, vaan ihmisistä voidaan vedellä karkeita jakoja, joihin iskettynä ihmiset toistavat samoja kuvioita. Huxley nosti Those Barren Leavesin lopussa esiin Jeesuksen, Buddhan ja Laotsen, jotka maantieteellisesti ja ajallisesti elivät kaukana toisistaan, mutta jakoivat saman henkisen ulottuvuuden, samankaltaisen persoonallisuuden ja sielun, joka määritti heidän asennoitumistaan maailmaan ja kanssaihmisiin, vaikka maailmankuvatkin ehkä olivat eriäväiset. Nyt kun näppärästi johdattelin aiheen guruihin ja muihin, aion kohta katsella tuon Docventuresissa esitetyn Kumaren.

Vielä pikaiset Tornio-fiilistelyt..

Vielä vähän Tornion fiilistelyä, kun en saanut näitä kuvia mitenkään mihinkään aiemmin:

Siistein fillariretki, sato vähän vettä ja kaikki oli aika helvetin hienoa.

Mitä enemmän taivasta, sen vapaampi olo.

Kaikki tuolla on vaan niin hienoa, että joka välissä on pakko pysähtyä ihmettelemään.

matkalla löytyi tällainen pienjyrsijän pää. Epäilen luonnollista kuolinsyytä.

"Kato, tässä se kattoo suoraan kameraan!"

Otin tuosta päästä varmaan miljoona kuvaa, laitoin tähän vain kaksi.

Nyt pyörin taas migreenissä, olen juonut kolmatta pannua kahvia ja alan kohta olla aika valmis menemään apteekkiin särkylääkkeiden perässä. Tulisi edes niitä kunnon psykedeelisiä kohtauksia, nykyään tuntuu että tulee vain järestään päänsärkyä ja pahoinvointia, jotka olivat ennen vähän vähemmässä. Tai ei päänsärky, mutta pahoinvointi. Tämä päivä menee melko leppoisasti Neurosista, Nistikkoa ja High On Fireä tykittelemällä. Saa nähdä, jos sitä illasta taas oikeasti heräilee ja keksii kehittävämpää tekemistä. Voisin ainakin kirjoitella jossain välissä, mikäli ei mitään yllättäviä tekijä-äksiä siunaannu. Yleensä siunaantuu.

Kotimatkagonzoilua.

Astun ulos myöhässä perille tulleesta junasta. Oikeastaan se ei edes ole myöhässä, se on kokonaan väärä juna. Juna, jolla minun piti alunperin tulla jo tuntia aiemmin kotiin, peruttiin alta. Ovien lukituksen valvonnassa oli häiriöitä, joita ei voitu korjata paikan päällä ja juna ajettiin takaisin asemalle. Sitä ennen olin puoli tuntia jumissa samassa vaunussa pikkuporvarillisten, keski-ikäistyvien naisten kanssa. Tuntui, kuin joku olisi antanut niille ilokaasua ennen asemalta lähtöä. Jo aiemmin, sillä kuuntelin samoja naisia jo Tampereelta lähteneessä junassa. Olin väsynyt ja nälkäinen, kaikin puolin melko kyllästynyt tähän päivään jo tässä vaiheessa.  Luulin, ettei päiväni voisi muuttua enää älyttömän paljoa kurjemmaksi.

                             Asema on täynnä ihmisiä, jotka odottelevat myöhästeleviä junia. Tuntuu, ettei mikään toimi kuten sen pitäisi toimia. Toki se on varmasti osaltaan myös täysin minun väsyneen mieleni tuotosta, olen aika kyllästynyt aivan kaikkeen juuri nyt.  Tarvitsisin ruokaa ja suihkun, eikä kumpaakaan ole tarjolla juuri tällä hetkellä. Kävelen mäkeä alas kohti kauppakeskusta. Minulle on tullut postissa paketti, jonka kerkeän myöhästelystä huolimatta hakea vielä ennen kahdeksaa.

                             Kannan käsissäni puolentoista ihmisen muuttokuormaa helvetin isossa ja painavassa citymarketin muovikassissa. Se alkaa hirttää kättäni kiinni jo muutamien metrien jälkeen. Avaan hiukseni liikennevaloissa.  En ole ollut täällä vielä kauaakaan, kun kaipaan jo takaisin jonnekin muualle. Se on kirjoitettuna syvälle jonnekin minun sisääni, joko pitää olla liikkeessä tai tietää pääsevänsä pois. Ovien pitää olla auki.

                             Astun sisään kauppakeskukseen, joka vilisee ihmisiä ja kävelen määrätietoisesti suoraan liukuportaille, jotka vievät minut alas. Tottumuksesta käännyn vasempaan ja seison äkkiä jo postin kassalla kännykässäni oleva koodi ojossa. Nimikirjoitusta ja selvennystä vastaan saan Aldous Huxleyn kirjoja kolmin kappalein. Yksi novellikokoelma, yksi satukirja ja yksi essee-kokoelma huumeista ja psykedeelisistä kokemuksista. Näyttäessäni sitä myöhemmin ystävälleni hän tokaisee, että on tehnyt ennemmin empiiristä tutkimusta. Mutta kumman tutkimus on laaja-alaisempi? Tällaisella empiirisellä tutkijalla on ainoastaan subjektiivinen kokemus huumeesta, jota vielä vähän häiritsee se, että hän on ollut sen tutkimuksen aikana ihan vitun huumeissa. Tällä tavalla muiden subjektiivisia kokemuksia kerätessä saat isommalta skaalalta tietoa ja ehkä myös ymmärrystä siitä, miten jokin aine toimii erilaisille ihmisille, miten kokemus vaihtelee kokijan psykologisten asetusten mukaan, jne. En toki vähättele kenenkään subjektiivista kokemusta, eipä tästä maailmasta kauheasti muuta ”varmaa” informaatiota voi saadakaan.

                             Postista menen viereiseen kauppaan ja ostan kaksi mikrossa lämmitettävää pasta-ateriaa.  Kävelen kaupasta ja kauppakeskuksesta ulos raittiiseen ilmaan, suoraan piipittäviin liikennevaloihin. Ne tuntuvat todella ärsyttäviltä. Kaivan avaimet taskustani, ja huomaan ettei minulla ollutkaan asuntoni avaimia. Annoin ne ystävälleni lähes pari viikkoa sitten lähtiessäni vain pariksi päiväksi, jotta hän voi ruokkia kissat. Yritän soittaa hänelle, mutta puhelin tuuttaa varattua. Soitan toiselle ystävälleni, jolla myös on avaimet asuntoomme. Ei vastausta. Veljeni pääsee töistä kello kymmenen. Kello on nyt hieman yli seitsemän.

                             Vitutus ja ärsyyntyminen pyyhkäisevät ylitseni  aaltona, joka iskeytyy vasten turhautumisen kallioita. Tämä on ollut jo ihan riittävän paska päivä, junat ovat myöhästelleet, olen kuunnellut kaikenmaailman älyvekottimien piippailua ja kilinää koko päivän, koska en luullut tarvitsevani kolmen päivän soittoreissulle kuulokkeita, mistä syystä ne eivät kulkeutuneet myöskään sitä seuranneelle viikon retkelle.  Jatkan soittelua ja kävelen kohti kotia.

                             Istahdan rappusille ja katselen kuinka ihmiset kävelevät ohi. Suurin osa tuntuu olevan jonkinlaisella iltalenkillä. Minunkin tekisi mieleni juosta, mutta en voi jättää kaikkia näitä romuja vartioimatta lenkin ajaksi. Tekisi mieli hakea vastapäisestä pizzeriasta pizza, ihan vaan, että voisin heittää sen maasta kuusikerroksisen talon katolle. Olen niin kovin, kovin turhautunut. 

                             Toinen kavereista soittaa. Hänellä ei ole avaimia, hän on jättänyt ne sisään. Kiroan hetken, pyydän anteeksi, tai ainakin luulen niin, olen hyvin raivoissani enkä siksi oikein perillä siitä, mitä tuolla pienellä mustalla hetkellä valuu suustani ulos, mistä olen heti hetkeä myöhemmin enemmän pahoillani. Lyön luurin korvaan ja mietin, pitääkö minun oikeasti istua tässä vielä pari tuntia. Toinenkin kaveri soittaa. Hän on puolen tunnin kävelyn päässä. Hienoa.

                             Ihmisiä tulee ja menee. Lukioaikainen historian opettajani polkee pyörällä ohitse ja katsoo minua vähän kavahtaen. Mietin, mahtoiko hän tunnistaa minua ollenkaan. Katson omaa heijastustani viereisen kauneussalongin ikkunasta. Näytän.. karvaiselta. No, suunnilleen siltä että olen ollut tien päällä pari viikkoa. Muistan tuosta opettajasta, kuinka hän ensin kiroili kun piirtelin pulpetteihin ja koepapereihin. Sitten hän tuli joskus isossa auditoriossa pidetyssä kokeessa huikkaamaan, että muista piirtää kuva. Hauska mies, joskin ehkä pienen, turvallisen elämänsä vanki.  Jotenkin hänestä sai sellaisen pidättyväisen kuvan. Varjokuvia menneistä elämistä, jotka eivät tule takaisin. Sellaista se on. Joskus jotkut ihmiset tulevat ja menevät, olen jo hyvin, hyvin tottunut siihen. Kohta nähdään taas, kuka menee, kun minä lähden täältä.

                             Naapuri tulee ulkoiluttamaan isoa koiraansa, joka normaalisti haukkuu minua. Nyt se ei jaksa välittää, mutta naapuri katsoo minua tiukasti. Alan jo miettiä, onko kaikki tämä tuomitseminen ja halveksunta vain minun päässäni? Laitanko sen ihmisten kasvoille? Saattaa olla niinkin. Olen liian väsynyt ajattelemaan mitään pitemmälle. Vastapäiseen rappuun kadun toisella puolella menee nuoria ihmisiä. Katselen väsyneenä kaikkea edessäni. En voi edes kuunnella musiikkia. Mietin miten nurinkurista tämä on, olisin hyvin voinut olla Oulussa vielä viikonloppuun asti.  Enpä ollut.

                             Nyt kuuluu tuttua ketjujen kilinää, ja ystäväni ilmestyy nurkan takaa naureskellen. Olen onnellinen nähdessäni tutut ja ystävälliset kasvot.  Sitä on vissiin oltu reissussa?

Streittarivouhotusavautuminen

Tekisi mieli kirjoittaa miljoonista asioista, koska tämä päivä on mennyt melko pitkälti päin vittua, mutta silti valitsen yhden jutun ja koitan pysyä siinä. Mikä vittu siinä selvinpäin olemisessa pelottaa? Miten on niin vaikea asia kohdata se tajunnantila, jota suurin osa ihmiskunnasta kutsuu "todellisuudeksi", se huumausaineiden ja päihtymyksen puute? Suurimmalla osalla ihmisiä ei varmasti olekaan sen kanssa mitään ongelmia, mutta ne loput ovat sitten ilmeisesti alkaneet soittaa järestään musiikkia, koska se antaa melko vaarallisen oikeutuksen sille putken jatkamiselle melko pitkäänkin. Silti minusta on ollut lähinnä oksettava huomata, miten älykkäistä ja hienoista ihmisistä on kasvanut ulos jotain todella rumaa ja vastenmielistä. Vähän kerrallaan se, mikä oli jonkin asian taustalla värittämässä ja luomassa fiilistä, muuttuukin pääpointiksi, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. Ihminen siirtyy elämään taustalle, keskittymättä siihen olennaiseen asiaan, olkoon se mikä kenelläkin, jokin sellainen asia, johon intohimon ja kutsumuksen liekki on jollakin tapaa ajanut, näissä yhteyksissä tavallisesti musiikki.

Olkoonkin niin. Jokainen saa tehdä omalla elämällään mitä tahtoo. Kaikilla on täydellinen vapaus valita ja elää sen mukaan. Se, mitä olen enemmän ihmetellyt on se, miten näille ihmisille tulee yllätyksenä, jos minä en jaksa katsella sitä touhua. Silloin minusta tulee "streittarikeuhkoaja" tai jotain muuta yhtä epämääräistä. Todellisuudessa minä en koskaan ole jaksanut katsoa alkoholisteja. En viiden vanhana kotonani, enkä kahdenkymmenenneljän vanhana keikoillani. Alkoholisteissa ja muusikoissa on kuitenkin tavallisesti se ero, että muusikot kaiken sen sekoilunkin jälkeen rakastavat musiikkia enemmän. Alkoholistit rakastavat alkoholia enemmän. Minulle on aivan sama, kumpi sinä olet, voin minä tulla tietyn aikaa alkoholistienkin kanssa toimeen, mutta silti minulla on omasta mielestäni aina täysi oikeus vetää raja oman tilani ja muiden ihmisten välille, kun siltä tuntuu.

Nyt aloitan duunit yhdistyksellä, jonka tarkoitus on saada pitkäaikaistyöttömille, mm. vapaaehtoisesti huumeista eroon pyrkiville ihmisille jotain tekemistä. Jotain MUUTA tekemistä, joitain MUITA ihmisiä, jotain MUUTA ajateltavaa. Eräs kaverini kommentoi tätä natsistreittarointina, kun kävijöille järjestetään huumeseulat satunnaisesti. Meikällä meinasi, osaksi kyllä varmasti nälän ja väsymyksen takia, keittää vähän yli. Yrityksenä on kuulema poistaa huumeet musiikista. Eihän ole, huumeet kuuluu melko olennaisena osana valtavaan määrään musiikkia, eikä kukaan ole tainnut selvinpäin tai täysissä järjissään tehdä yhtään hyvää levyä. Yrityksenä on poistaa huumeet muutaman yksilön elämästä, ainakin siksi aikaa että niillä on elämä jota elää. Kaikki perustuu vapaaehtoisuudelle, ihmisen omalle tahdolle saada edes jotain muuta ajateltavaa. Lisäksi tuolla tehdään hommat sopivan yhteisöllisessä ja anarkistisessa hengessä, mikä nyt varmaan on melko selvää jos meikäläinenkin suunnittelee sinne duuniin menoa. Tuollaisia systeemeitä ei ole suomessa montaa, vaan suurin osa niistä on juuri jotain ankeaa streittarivouhotusta, ja siksi olen valmis vähän ärähtämäänkin tämän homman puolesta.

Minun oma kantani kaikkeen on pysynyt aina samana: Se, etten minä aio vetää mitään ei estä ketään muuta vetämästä mitä tahansa. Kyse on aina yksilön vapaudesta, se mitä minä yritän tehdä kasvatus- ja valistustyössä on purkaa kaikki ne valheiden ja paskan puhumisen rakennelmat, joita tässäkin maassa on kasvatettu myyteiksi asti jo vuosikymmeniä. Ne eivät palvele yhtään ketään. Samalla täytyy tehdä selväksi myös se, etteivät ne huumeet mitään vitun ihmelääkkeitä ole. Maailmassa ei ole mitään oikoteitä yhtään mihinkään, tai jos on, niiden hinta on sen mukainen. Kaikille on annettu jo syntymässä kaikki tarvittava, jos sitä osaa käyttää, kykenee kyllä kehittymään, oppimaan, ymmärtämään ja rakastamaan tätä maailmaa ja ympäröivää todellisuutta juuri sellaisena kuin se on. Jotkut tarvitsevat huumeita ja helvettejä ennen kuin näkevät sen omin silmin, ja tavallisesti silloinkin sanotaan, että olisi säästynyt aikaa jos ne pienet tosiasiat olisi sisäistänyt jo lähtöruudussa. End of streittarivouhotus.


Tätäkin kirjoittaessa soivat Sleepin Dopesmoker ja High On Firen Death Is This Communion. Arvatkaa huviksenne, onko niitä tehty selvinpäin?

Huomenta.

Täällä näkee selvästi pimeitä unia. Tai siis unia, joissa on pimeä, mietin sitä illalla maatessani pimeässä huoneessa ja näin unia, joissa ajeltiin ilmeisesti joltain keikkareissulta himaan pimeässä. Siinä mietittiin ainakin rumpaleita, niiden persoonallisuuksia ja outoutta. En tiedä, jotenkin meikälle on aika suuri osa asioista valjennut unissa, totta kai se mylly käy nukkuessakin, sen kuvasto on vain vähän psykedeelisempää tai oudompaa. Autolla ajamisenkin opin aikanaan unesta paremmin, kuin autokoulusta. Ne ovat luultavasti kaikkea sitä mitä niiden oletetaankin olevan, ja vielä paljon enemmän. Eräs suomalainen unitutkijahan piti unia lähinnä aivojen harjoitussimulaattorina todellisuudelle, onhan se sitäkin, esimerkiksi monien sosiaalista vuorovaikutusta läpi käyvän unen kanssa on jotenkin vaikea olla huomaamatta, miten ne yleensä menevät itsellä ainakin mönkään, aivot ovat selkeästi antaneet itselleen luvan kokeilla mitä eksentrisimpiä keskustelun avauksia ja vastauksia..

Tänään sitten menen kotiin, lähden jo suunnilleen tunnin päästä junalla, joten tässä taitaa tulla melko kiire, vaikka asema onkin vastapäätä. Pitää kuitenkin syödä ja jakaa romut niin, että on laukut vähän paremmin tasapainossa keskenään. Meikällä on kuitenkin Terhinkin muuttokuormaa mukana, joten ainakin puolentoista ihmisen verran tavaraa, pääasiassa kirjoja, mitä on kyllä melko epäkäytännöllistä raahata toiselle puolelle Suomea. Mutta minkäs teet! Elämä on valintoja ja nyt kävi näin. Huomenna kerkeän vielä nopeasti nähdä Ohtosenkin kai, ennen kuin se lähtee Ruotsiin. Nähdään aina suunnilleen kerta vuoteen, kun se tuli Amerikasta, meikä lähti Walesiin, kun tulin sieltä, se lähti Kiinaan, kun se tuli Kiinasta, meikä lähti Tornioon, kun tulen täältä, se lähtee Ruotsiin ja varmaan kun tulevat takaisin sieltä, niin meikä on jo töissä Tampereella. Elikkäs on tärkeää, että keretään juoda kahvit sitten edes keskiviikkona.

Nyt pitää alkaa valmistautua tähän suureen koitokseen, kerkeän vielä Lahdessa hakea Huxleyn kirjat postissa. Siistiä..

Herra Aasin Turistikierros Oulusa!

Käytiin tuossa sellaisella Grindcore Allstars iltakävelyllä, että oksat pois. Meitä oli meikä (Cut To Fit), Kede (Nistikko), Heinonen (Disare) ja Saarilammen Antsa (ex-Feastem). Itseasiassa perustettiinkin bändi Grindcore Allstars, ja siihen levyn kanteen tulee sellainen superkokoonpanomehustelutarra. Jätkät esitteli meikälle Ainolanpuistoa ja otettiin meikästä turismifiilistelykuvia ympäri Oulua. Tässä on hieman retken kuvallista satoa:

Tässä kuvassa meikä ottaa chillisti patsaitten kanssa.

Tässä kuvassa meikää kuumottaa aivan homona Oulun pelottavimman patsaan vieressä. Hui!

Tässä kuvassa meikä on melkein tsombina jonku saatanallisen risuhäkkyrän edessä.

Löyty toinenki vitun pelottava patsas, mutta tässä vaiheessa meikä koitti jo play it cool, niikö.

Ja tottakai sitä pittää Oulusa Toripolliisin kanssa ottaa kuva!

Grindcore Allstars (Heinonen, Kede, Saarilampi ja meikä)

Oli kyllä aika hauska ilta, melko erilainen kuin tavallisesti, mutta silti äärettömän mukava. En ajatellut, että sitä kerkeisi tällaisella pikavisiitillä Ouluun viihtyä näin hyvin. Sain ostettua Punaisen Ristin Kontista itselleni shakin viidellä eurolla, sekin kolahti meikälle nyt täysillä Torniossa, kun Joonaksen kanssa pelailtiin sitä. Siinä vasta jotenkin tajusin, miten äärettömän hieno peli se on, kun se on niin vahvasti ihmisten persoonallisuuksien mukaista, kuin voi olla. Minkälaisia riskejä ottaa missäkin vaiheessa, kummalla riittää kärsivällisyys pitemmälle laskemiseen, miten erilaiset pienet muutokset muuttavat koko pelin dynamiikkaa...aivan ääretön määrä mielenkiintoista asiaa, joka sai meikän vaan hykertelemään jostain henkisestä mielihyvästä koko ajan. Oli niin hienoa pelata koko ajan itseään paremman kanssa, koska meikä oikeasti tykkää hävitä paremmalleni. On hienoa katsoa, kuinka joku toinen vie kuin pässiä narussa, koska et itse jaksanut ajatella riittävän pitkälle. Lisäksi shakki on mielestäni aika loistava paikka kokeiluun. Siinä voi kokeilla kaikenlaisia pelityylejä ja variaatioita, erilaisia taktiikoita ja liikkeitä, joiden toimimisen näkee sitten käytännössä saman tien laudalla, se on aivan helvetin siistiä. Täytyy vain toivoa, että nyt kotiin mennessäkin löytyy joku pelikaveri.

On kyllä taas ollut todella hieno, tajuntaa laajentava ja ymmärrystä avartava reissu. Huomenna kahden jälkeen lähtee juna kohti Lahtea, ja illalla olen sitten taas siellä päin, jos jotakuta kiinnostaa kahvitella. Ei sitä taas tiedä, kuinka nopeasti meikä singahtaa jonnekin aivan muualle. Tänä kesänä olen tainnut nukkua suunnilleen kaksi viikkoa omassa sängyssä. Muuten olen ollut kaikkien muiden sohvilla ja lattioilla ja vieraspedeissä. On ollut aivan helvetin hienoa, elämäni on juuri sitä, mitä tahdon sen olevan. Saa nähdä meneekö tämäkin reissu niin, että tili tyhjenee aika tarkkaan kotiovelle päästessä, kuten aikaisemmat ovat olleet.

uni 26.8.13

Näin unta, että pelasin muka jotain Left4Deadia, mutta siinä minun piti itse olla jossain järjettömän synkässä ja pimeässä crack-luolassa, jossa sellaiset epämääräiset, veriset zombit haahuilivat hitaasti päästellen jotain epämääräisiä korahduksia. Viiltelin niitä kahdella erilaisella veitsellä, joista toisen sain kuolevalta Uma Thurmanilta, joka varta vasten raahautui ilman jalkoja ojentamaan sen minulle, kun vaan jumitin paikallani ja luulin pitäväni peliä pausella. Tämä veitsi oli kuin joku upgradetettu versio, sillä pystyi viiltämään suoraan kurkun auki. Mistä ei kuitenkaan ollut ihan älytöntä apua, kun zombit kuitenkin jatkoivat vielä möngerrystä ja niitä piti puukottaa kuitenkin vielä aika monta kertaa. Välissä näin unta, että Kettu ja Marika lähtivät töihin ja kouluun, aivan kuin jonkinlaisena sekaantuvana interludena. Sitten takaisin kuumottelu-uneen. Kämppä oli pimeä ja helvetin iso, ikkunat oli tukittu spreijatuilla vanerilevyillä ja paikassa oli joku yksi hissi, joka vaan kirskui, eikä oikeastaan liikkunut mihinkään. Koko ajan odotin jotain päävihollista, joka olisi lopettanut tuon kaiken, mutta sellaista ei varsinaisesti tullut. Ylimmässä kerroksessa oli kehareita saunassa, ne eivät olleet mitään zombeja, mutta tunnelma kylmässä saunassa hiljaa nauravien epämuodostuneiden ihmisten keskellä oli melko kuumottava. Ammuin ne haulikolla, kun tuntui ettei mikään etene unessa yhtään mihinkään. Yhtäkkiä makaan sängyssä, jossa joku vanha äiti, noita, peittelee pienen tyttärensä ja hokee rakastavansa tätä, itkien ja nauraen hysteerisesti. Makaan peiton alla, ja noita istuu päälläni katsoen vain tytärtään, en uskalla liikkua etten kiinnitä sen huomiota, jotenin ymmärrän, että tämän kuvion takia tuolla alemmissa kerroksissa edes oli zombeja. Lopputekstit alkoivat pyöriä ja heräsin

Jostakin syystä alitajuntani kaivoi tämän unen kuvastoksi pelit. Puhuimme vähän aikaa sitten Terhin kanssa zombi-peleistä, hän naureskeli, että kun left4deadia pelaa helpoimmalla vaikeustasolla, se näyttää vain siltä, kuin kaikki zombit olisivat huumeissa, eivätkä ne tee juuri mitään. En ole koskaan pelannut sitä muuten, kuin left4dead kakkosen demoa, jonka lopussa oli joku ihme noita, mistä tuokin noita saattoi osaltaan johtua. Yleisfiilis ja zombien puukottaminen sen sijaan oli lähempänä ensimmäistä Resident Eviliä, jota pelasin muksuna melko paljon. Siinä myös pyörittiin isossa kartanossa, vaikka se ei mikään crack-luola ollutkaan. Se puoli saattoi tulla jostain Breaking Badista, minkä assosiaation saattoi laukaista niinkin pieni asia, kuin eilen katsomassamme Master Chefissä silmiin hypännyt line "How does it feel cooking without Jesse?" Minun alitajuntani poimii asioita takaisin tietoisuuteen melko mielenkiintoisella tavalla.  Kuoleva Uma Thurman oli jotenkin selkeästi Kill Billistä, ehkä se vain tuntui mielestäni sopivan tuollaiseen ympäristöön raahautumaan muiden kuolleiden ja kuolevien sekaan. Tämä pintapuolinen kuvsto unessa on siis jotenkin mielenkiintoisesti melko pitkältä aikaväliltä elämässäni, mikä on melko hämmentävän hienoa huomata. Siis, että alitajunta säilöö jotakuinkin KAIKEN mitä sinulle on päähäsi elämäsi aikana kertynyt.

Mitä tämä sitten ikään kuin symboloi? Suoraan sanottuna minulla ei ole pienintäkään käryä, koska siinä on jotenkin niin paljon erillisiä elementtejä. Veitsi on minulle aina ollut jotenkin totuuden, ymmärryksen ja tiedon symboli, joka leikkaaa irti ja poistaa kaiken epäolennaisen ja turhan, jättää vaan asioiden ytimen ja niiden todellisen muodon. Meinaavatko zombit sitten muita ihmisiä, jotka haahuilevat jossain epämääräisessä epätietoisuuden tilassa osaamatta suhtautua totuuteen ja ymmärrykseen? Itseasiassa varmaankin kyllä! Juuri nyt muistan, että viimeksi eilen puhuimme Terhin kanssa hipeistä, ja siitä miten vitun ärsyttävää on seurata sellaisten energiavalo-huuhaa-hippien keskustelua, koska tieto ja ymmärrys eivät käy lähelläkään sellaista keskustelua. Kukaan ei tahdo kyseenalaistaa omia ajatusmallejaan, kukaan ei kyseenalaista sitä yleistä näkemystä joka noissa porukoissa vallitsee, ja jota huumeet pönkittävät, ketään ei kiinnosta miten asiat TODELLISUUDESSA ovat, koska näin on kivempi.  Eli siis epämääräisesti haahuilevat zombit tässä unessa ovat huumeissa haahuilevia hippejä. Osaan päätellä tämän siitä syystä, että olin eilen keskustellessamme tästä asiasta ilmeisen kiihtynyt, joten sen täytyy olla minulle melko tärkeä asia.  Noita olisi tässä valossa helppo yhdistää sitten äiti maahan, mutta en usko että se ilmenisi unissani tuollaisena pelottava pelottavana olemuksena. Ehkä siinä on kyseessä ennemmin tyhmyys, jonka pelkään ajoittain lamauttavan itsenikin, ehkä se on joku ymmärryksen puute, sokea tunne,. Jokin intohimo joka tekee sokeaksi sille, että jaksaisi ottaa etäisyyttä omaan itseensä ja tarkastella omia näkemyksiään kriittisesti. Mitä tämän sokean tunteen ja ymmärryksen puutteen lapsi sitten symboloi? Ehkä toisaalta viattomuutta. Ehkä tämän unen tarkoitus oli auttaa minua ymmärtämään sitä ajatusprosessia, joka tuollaisessa "todellisuutta pakoilevassa" mielessä on vallalla. Kaiken sen tarkoituksena on säilyttää tietty viattomuus ihmisessä, eikä se tietysti väärin ole. Mutta se on ennemmin pakonomaista lapsenuskossa pitäytymistä, vanhaan elämänvaiheeseen jämähtämistä etenemisen ja kasvamisen sijaan, ja se minua ehkä vahvimmin häiritseekin. Koska olen aina ollut taipuvainen toimimaan kaikkien tuntemieni ihmisten terapeuttina ja "kylän shamaanina", meikää häiritsee todella paljon nähdä tuon kaltaisia jämähtäneitä ihmisiä, joiden persoonallisuuden kehitys on ikään kuin eksynyt matkalla johonkin yhden tekevään huumepilveen. Ihmiset, jotka eivät ole yrittäneetkään muuta, luulevat tajunnan laajentamisen tapahtuvan vain huumeiden kautta. Se vaikuttaa minusta melko alkeelliselta ja lapselliselta tavalta katsoa asiaa. Toki, jos omien sisäisten avaruuksien tutkiminen on täysin vierasta, sienitrippi saattaa kasvattaa jonkun ihmisyyteensä, mutta ilman oikeaa kontekstia ja ymmärrystä siitä, että kokemasi oli oikeastaan vain helvetin mielenkiintoinen aivoverenkierron häiriö, jollaisia myös mm. migreenikohtaukset ovat, on varmasti helppo kuvitella että kyseessä oli jokin jumalainen yhteys luontoon. Todellisuudessa tajuntasi vain laskettiin "alemmille tasoille", jolloin olit tietoisempi elintoiminnoistasi ja niiden luonnollisuudesta. Mutta tästäkin asiasta voin luultavasti sössöttää lisää joskus toiste (olen tehnytkin niin aika monta kertaa), tässä oli tarkoitus tutkia alitajunnan prosesseja, jotka ohjaavat minua oppimaan ja ymmärtämään jotakin itselleni vierasta ajattelumallia. Näin se käy.

Kasvattamisesta ja opettamisesta.

Tänään jätin taakseni tuon rauhan tyyssijan ja unelmieni Shangri-Lan ja saavuin tänne Pohjoisen Lahteen, elikkäs Ouluun. Bussissa oli joku kemiläinen ääliö jakamassa bussikuskille viisauksia ja kliseitä liikkuvassa bussissa kusemisesta ja perhokalastuksesta, ja se sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tuollainen filosofian haara pitäisi jättää vain ja ainoastaan Kemin vaivoiksi. Koitin sulkea sen ulos lukemalla Jungia, mutta oli sekin melko vaikeaa keskittyä. Onnistuinpa silti. Jung taas vahvisti meikäläisen käsitystä siitä, että en taistele tätä sotaani ihmisyyden puolesta yksin ja täysin vailla perusteita. Tai siis joo kyllä yksin, kun Jungkin nyt on mädännyt montussa jo melko hyvän aikaa, mutta ainakin tälle sodalle tyhmyyttä vastaan löytyy jotakin melko vahvaa ja toimivaa auktoriteettiä, jos jollekin ei riitä, että yksi pertunmaalainen rastapää sanoo jotakin.

Nimittäin lueskelin tuossa noita poleemisia esseitä, joista parissa puhuttiin etenkin kasvattamisesta ja kasvattajista. Mielestäni sellaisella kasvattajalla ei tee yhtään mitään, joka kuvittelee olevansa täydellisen valmis omana itsenään, eikä enää minkäänlaisen henkisen kasvun ulottuvilla. Ihminen, joka on valmis, on kuollut ihminen. Nyt on toki istutettu vähän kaikkiin ajatusta elinikäisestä oppimisesta, mutta mielestäni sekin on vähän laimea trendi-ilmaus, joka ennemmin yrittää lykkiä kuolemaa ja vanhuutta kauemmaksi ja pitää huolen siitä, että kansalaisopistojen käsityökursseilla riittää kävijöitä. Ennemmin näkisin niin, että jokaisen ihmisen täytyisi jotenkin luonnostaan kasvaa konstruktiivisen kasvamisen ajatukseen. Jokainen meistä on koko ajan ja aina jotakuta muuta nuorempi ja kokemattomampi. Aina löytyy isompi kala, joka helvetin lammesta. Me voimme jatkaa oppimista ja kehittymistä koko elämämme ajan, eikä meistä koskaan varsinaisesti tule parempia, meistä tulee vain tietoisempia. Kasvattajan tehtävä on aina tehdä kasvatettava tietoisemmaksi itsestään ja omasta suhteestaan ympäristöönsä. Ei vain istuttaa kasvatettavaan joitakin valmiita vastauksia ja metodeja, joilla pääsee seuraavalle luokka-asteelle. Tässä kohtaa Jung puhui siitä, miten vain puolet koululaitoksen tehtävästä on opettaa lapsille ja nuorille tietoa ja taitoja, ja vähintään puolet on kasvattaa heidät itsetietoiseen olemiseen. Tätä työtä opettaja voi tehdä vain ja ainoastaan persoonallaan, omalla itsellään. Tästä syystä on ehdottoman tärkeää, että kasvattaja tunnistaa tämän oman roolinsa ja ymmärtää, että hän on väistämättä lapselle jonkinlainen isä- tai äitihahmo. Tämän puolen laiminlyönti on kasvatuksellisen tehtävän laimininlyöntiä ja väärin ymmärtämistä, joka tekee pahimmillaan vahinkoa nuoren itsetietoisuuden kehitykslle.  Se on äärettömän hienovaraista tanssia, jota monet tanssivat norsun ketteryydellä ja tarkkuudella. Uskon, että tämä on jotenkin päin sisäistetty kasvattavassa nuorisotyössä paremmin, kuin vaikkapa koulumaailmassa, jossa tällaisen mallin ottamista vieroksuttaisiin, koska ajatellaan välittömästi sen tarkoittavan sitä, että suurempi vastuu kasvatuksesta olisi koululla. Minun ymmärtääkseni kyseessä on ennemmin oppilaan ja opettajan vuorovaikutus-suhdetta kuvastava asia. Jos suhde on terveellä pohjalla ja kunnossa, motivaatio oppia on aivan toinen. Tiedän kokemuksesta, että parhaiten olen menestynyt niissä aineissa, joiden opettajat ovat olleet aitoja ihmisiä, tietoisia omista vahvuuksistaan ja vajavaisuuksistaan, tietoisia oman esimerkkinsä vaikutuksesta nuoreen mieleen. Tällaisen opettajan ei tarvitse turvautua asemansa tuomaan auktoriteettiin läheskään niin usein, kuin sellaisen, joka pitää kaikki oppilaat koko ajan käsivarren mitan päässä omasta persoonastaan. Ja on selvää, että tällaiset opettajat, aidot ihmiset, menestyvät paremmin myös kaltaisteni auktoriteettivammaisten oppilaiden kanssa.


On jotenkin hassua edes ajatella, että tällaisia opettajia on suhteessa niin äärettömän vähän. Mietin aina itsekseni, että miten se voi olla niin helvetin vaikeaa? Olla ihminen, rehellinen, avoin, myötätuntoinen ja sopeutuvainen. Joskus tuntuu vaikealta katsoa, kuinka joku opettaja koittaa viimeiseen asti pitää kiinni omasta auktoriteetistaan, vaikka uppoavan laivan saisi oikaistua pienellä otteen hölläämisellä, jonkinlaisella inhimmillisyyden merkillä. Silloin tuntuu siltä, että tekisi mieli mennä luokan eteen ja antaa opettajalle pieni hengähdystauko, hoitaa se opetustilanne omalla tavallaan pois alta. Mutta enhän minä niin voisi tehdä, koska minulla ei ole siihen tarvittavaa pätevyyttä. Se on luultavasti myös sellainen asia, joka tulee pitämään minut itseni pois opettajan penkiltä. Tarvittava pätevyys.  Nuo sanat ovat yleensäkin minulle kirosanoja, ksoka olen monesti huomannut pätevyyden tarkoittavan lähinnä rutinoitumista, omiin kaavoihin kangistumista ja sen kasvamisen loppumista. Se on minusta hyvin vastenmielistä. Ehkä joskus ostan jonkun vanhan koulubussin tai jäätelöauton, kiinnitän katolle megafonin ja ajelen sillä ympäriinsä sivistämässä ihmisiä väkisin jonkun psykologian oppikirjan kanssa. Tai sitten luen sieltä noita Jungin esseitä vaan kaikkien iloksi. 

Jos tässä tekstissä on tavallista enemmän kirjoitusvirheitä, se johtuu siitä, etten aivan vielä ole sinut tämän Ketun läppärin kanssa. Lisäksi on aika ärsyttävää, kun tuo windowssin läpinäkyvä työkalupalkki on sopivasti tässä tekstin päällä, kun yrttää kirjoittaa. Kaipa tähän on vain totuttava, saanåpa edes kirjoittaa jossain jotain. Nyt käyn nukkumaan, elikkäs hyvää yötä.

Tornio on melkoisen mielenrauhallinen paikka.

Kyllä täällä vaan on aika järjettömän hyvä olla. Eilen istuskeltiin hyvässä seurassa tulen äärellä ja sain jumitella sitä taas oikein huolella. Siinä on minulle jotain psykologisesti tuttua ja rauhoittavaa, siitä tulee saman tien sellainen olo, että tämän minä tunnen, vaikka olisi missä. Siksi varmaan bändi nimeltä High on Fire herätti meikässä jo nimensä puolesta helvetin tuttuja kutinoita, minkä lisäksi se bändi oli melko pitkälle juuri sellainen, kuin sen pitääkin. Nykyään se on ehkä lipsunut sitten enemmän johonkin ajetaan-prätkillä-ammutaan-saatanoita-haulikolla-heviin, mutta Death Is This Communion on meikälle niiden uran kulminaatiopiste. Mutta tälläkään ei ole mitään väliä yhtään minkään kanssa. Fillaroidessani Kivirannasta keskustaan varmana siitä, että kohta minulla on aika tukeva aivokalvon tulehdus, en voinut olla ajattelematta koko matkan sitä, miten tärkeä paikka tämä minulle on. Puhun Torniosta samalla tavalla, kuin jotkut puhuvat Barcelonasta tai Nykistä tai muista muka siisteistä kaupungeista. Varmasti niissä on omat fiiliksensä, mutta vaikkapa Lontoo näytti meikälle vain täyteen ahdetulta rotanloukulta. Riika oli kunnon kurjuuden ja syöpäläisten pesä, Varsovaan ei päästy edes ajamaan kun tietyöt ja kaupunkia ympäröivä kehätie vain ohjasivat meidät suoraan ohi siitä.  Torniossa on vain yksinkertaisesti hienoa. Tottakai täälläkin on vitusti lähinnä karvanoppamiksia, mutta ei niitä ole pakko pällistellä. Minua eivät ole häirinneet kertaakaan, mitä nyt välillä huvittaa katsella, kun autoissa jumputetaan niin että takaluukku resonoi, eikä itse musiikki kuulu sen alta ollenkaan.

Olen lueskellut Jungin esseitä vähän joka paikassa ja mietin paikallisten kohta luulevan, että olen joku uusi kylähullu Pullo-Ekin ja Vali-Mummon seuraksi tänne. Noita esseitä lukiessa vahvistuu yhä enemmän käsitys siitä, että Jung oli yksi mielenkiintoisimpia ihmisiä joita täällä on tallustellut. Jos voisin kaiva ylös Huxleyn, Jungin ja Hessen, niin voisin saada aikaan unelmieni paneelikeskustelun. Olettaen, että kyseiset herrat kykenisivät myös vastaamaan ja hörppimään sivistyneesti teetä pelkän mätänemisen sijaan.  Noin älykkäitä ja ennen kaikkea myötätunnon tajuisia ihimisiä ei tälle pallolle eksy mitenkään liikaa. No, Juuso Juurikkala on kyllä selkeästi yksi niistä. Siinä on minulle jonkinlainen henkinen zen-mestari.

Huomenissa olisi tarkoitus aloittaa hidas laskeutuminen Suomi-neidon kylkeä alas, ensimmäisenä Ouluun pariksi päiväksi, ja siitä sitten kai Tampereen kautta Lahteen. Elämä on melko hieno asia juuri tällaisena, kuin se nyt on. Tämä kesä on ollut elämäni paras kesä, ja ainahan sitä pelkää, että parasta kesää seuraa vain paskin syksy, tai jokin muu jyrkkä alamäki. Toisaalta sitä on aina vain saanut ihmetellä, kun jokaista parasta asiaa on tähän mennessä seurannut vain jotain vielä parempaa. Aivan käsittämätöntä, kaikenkaikkiaan. Ehkä tässä ei vielä siis ole hätää. Toivottavasti.

Tunteista ja Torniosta.

Olen taas kirjaston koneella, joten enemmän tai vähemmän suoraan asiaan. Tunteet ovat melko harhaanjohtava asia. Tai siis ihmisiä harhaanjohtava asia. Koska puhumme niistä substantiiveillä ja verbeillä, oletamme niiden olevan jotenkin itseisarvoisia kokonaisuuksia. Toiset ihmiset ovat mielestämme parempia ilmaisemaan näitä tunteita, kuin toiset. Olen nyt pohtinut tätä asiaa monta pyörämatkaa ympäri Torniota, ja havainnut, että vaikka puhumme tunteista verbeillä ja substantiiveillä, ne ovat ennemminkin adjektiivin kaltaisia asioita, jotka todellisuudessa kuvaavat meidän suhdettamme ympäröiviin asioihin ja arvoihin, joita pidämme tärkeänä. Rakastan vapauttani, perhettäni, oikeutta ilmaista itseäni, vihaan auktoriteettejä, tyhmyyttä ja ihmisiä, jotka pyrkivät käyttämään kahta edeltävää hallitakseen muita ihmisiä. Se, mitä me näemme tunteikkaan ihmisen tekevän käytännössä, on persoonallisen temperamentin ilmaisu, joka vain purkautuu ulos ilmentäen suhdettamme ympäristöömme. Esimerkiksi ollessani työharjoittelussa aivan minulle väärässä paikassa sain kuulla olevani "apaattinen". Jokainen minua vähänkin tunteva voi kuvitella, kuinka paljon minua pitää silpoa ja alistaa henkisesti, ennen kuin minua voi kuvata apaattiseksi. Se, minkä nämä ihmiset näkivät oli osaltaan minun aktiivinen yritykseni hillitä temperamenttini, pitää koko persoonani suljettuna jossakin teräskuorien sisässä, koska kyseisessä paikassa koko nuorisotyötä tehtiin sellaisten arvojen ja maailmankuvien pohjalta, joiden katsoin olevan koko alalle ja nuorille mielille jopa tuhoisia. Silti, koska statukseni oli harjoittelija, ei organisaation uudistaja, en voinut tehdä asialle mitään. Opinpahan melko paljon itsestäni sen parin kuukauden jakson aikana, joka oli yksi rankimpia aikuisiälleni (tai varhaisaikuisuuteeni, ihan miten vain) tähän mennessä sattuneita jaksoja. Mielenkiintoista, että täysin samaan aikaan toisaalla myös Terhi eli elämänsä rankimpia vaiheita, emmekä olleet kumpikaan tietoisia toisistamme, mutta läpikäydyt tuntemukset olivat hyvinkin paljon toisiaan vastaavia.

Tietysti tunteiden hahmottaminen ja ymmärtäminen on melko vaikeaa, koska jo niistä puhuessa ja niitä ajatellessa kielemme menee täydellisesti solmuun. Tunteet ovat samaanaikaan luultavasti kaikkea sitä, mitä voimme kuvitella niiden olevan: itsenäisiä kokonaisuuksia, aktiivista tekemistä, sekä kuvaamiani adjektiivin kaltaisia määritteitä. Mutta kun lähestytään niitä siitä ainoasta suhteellisen varmasti kokemastamme näkökulmasta, eli siis subjektiivisen kokemisen kautta, huomataan niiden olevan vahvoja vaikuttimia kaikessa tekemisessämme. Ne ovat vuorovaikutuksellisessa suhteessa etiikkamme kanssa, kumpikin ehkä muovaa toistansa siihen suuntaan, joka soveltuu parhaiten meidän persoonallemme ja moraalikäsityksellemme. Ja toisaalta moraalikäsityskin pohjautuu melko pitkälti tuntemuksillemme, miten näemme vaikkapa ihmisten tappamisen suhteessa itseemme. Jos emme pidä siitä, se herättää vastenmielisiä tuntemuksia ja asettuu näin moraalisesti "väärän" alaisuuteen. Totta kai kaikki tämä on monille aivan itsestäänselvää, mutta olen pyrkinyt perustelemaan tätä asiaa itselleni päässäni mahdollisimman tarkkaan polkiessani tuulisia siltoja edestakaisin.

Tornio on kaikin puolin aivan järjettömän hieno kaupunki. Terhi huomautti, että täällä kaupunki kasvaa luonnosta, eikä luontoa ole suljettu vaan johonkin pieneen puistoon kaupungissa. Se on aivan totta. Vesi ja taivas tekevät itsessään jo paljon tästä, kumpaakin näkee koko ajan aivan helvetisti ja sillä valtavalla avaruudella on paljon tekemistä mielenrauhan ja jonkinlaisen henkisen tasapainon kanssa. Ihmiset täällä keskittyvät tekemisiinsä oikeasti ja tulevat hyviksi siinä mitä tekevät, koska heillä ei ole läheskään niin valtavaa määrää kaikenlaisia henkisiä rotanloukkuja harhauttamassa heitä pois sen ääreltä, kuin vaikkapa Helsingissä. Siinä on selkeä ja perustavanlaatuinen ero. Ihminen voi keskittyä olennaiseen, oli se sitten skeittaus, musiikki, käsityöt tai aivan mikä tahansa. Se on hienoa. Nistikon Kehä soi päässäni jatkuvana Tornion soundtrackina, etenkin loistava 95410. Nimenomaan vielä päässäni, koska en ole täällä ollessani kuunnellut musiikkia juuri ollenkaan. Olin alunperin lähdössä soittamaan vain kolme keikkaa ja menossa himaan koomaamaan, joten jätin kuulokkeet kotiin. Sekin on osaltaan tehnyt varmasti hyvää. Olen ollut musiikin kanssa ympärivuorokautisessa kosketuksessa lähestulkoon yhtäjaksoisesti kymmenen vuoden ajan, tietysti tämän kaltaisia taukoja on mahtunut väliin ennenkin, mutta aina ne tekevät jotenkin päin melko hyvää. Tässä olen sitten viettänyt päiväni kirjastossa lukien Noam Chomskya, Einsteinia ja Jungia. Lisäksi eilen aloimme pelata Joonaksen kanssa shakkia, mikä taas kiihdyttää meikäläisen aivoja uudella tavalla, vaikka en ole eläessäni tainnut voittaa yhtään peliä. Se ei edes ole minulle tärkeää, minä pidän pelaamisesta, häviämisestä ehkä enemmän, koska jokainen umpikuja opettaa jotain uutta. Ja se taas on mielestäni olennaisempaa kehittymisen kannalta, kuin voittaminen.

Herra Aasi

Olisi niin vitusti kaikkea kirjoitettavaa, mutta käytössä kirjaston koneita, joilla ei kehtaa hakata näppistä neuroottisella raivolla puolta tuntia. Ehkä saan lainata Joonaksen tai Terhin läppäriä jossain vaiheessa, tämä tuntuu jo melkein patoamiselta. Aloitetaan vaikka lyhyimmästä päästä, asiasta josta meinasin vielä hätäisesti kirjoittaa juuri ennen lähtöä. Nimittäin kun sain valmiiksi tuon Mr. Mule-homman, niin jotenkin meikälle loksahti paikoilleen se, että tämän uuden, mystisen elämänvaiheen "toteemieläin" on selkeästi aasi. En ole aivan varma avasinko koko tämän käsitykseni elämästä Suden kirjoittamisen jälkeen, joten kertaan nyt lyhyesti. Näen elämäni sisältävän tietynlaisia vaiheita, joita symboloimassa on minun vilkkaassa mielikuvituksessani ja alitajunnan kuvastoista pitävässä mielessäni tiettyjä eläimiä. Koen, että synnyin tähän maailmaan käärmeenä, se sattuu olemaan myös kiinalaisen horoskooppini merkki, mutta minulle se on lähinnä viisauden, tiedonjanon ja anarkian symboli, se joka Raamatussakin johdatti ihmisen historian huomattavasti mielenkiintoisemmille vesille, kuin johonkin iäiseen soma-päissään lillumiseen. Se on siis joku sellainen syvin taso, joka tulee olemaan aina. Näen, että ne vuodet, jotka vietin Pertunmaalla murrosiän kynnyksellä kärsien henkisesti pahimpia aikojani ja turvautuen raskaan sarjan eskapismiin olivat Suden vuosia. Se on minulle pakenemisen, nurkkaan ajautumisen ja jonkunlainen periksiantamattomuuden symboli. Niitä seurasivat sitten Lahteen muuttaessa eräänlaiset Kulkukoiran vuodet, jotka ovat olleet ympäriinsä ajautumista, harhailua, eksymistä ja etsimistä.

Nyt viimekesän alusta olen kokenut, että jonkinlainen suurempi muutos elämässäni on tulossa. Eikä sillä ollut ihan vähänkään tekemistä Terhin kanssa. Mietin oikeastaan koko kesän, että mitä tästä seuraa, mikä helvetti on se punainen lanka, joka sitoo ja niputtaa tämän elämänvaiheen yhteen. Sitten kaiken tämän erämaiden fiilistelyn, Queens of the Stone Agen, Tom Waitsin ja Captain Beefheartin ristitulen vaikutuksesta tein tuon läjän biisejä, heitin niille tuon pseudonyymini mukaisen nimen ja yhtäkkiä se vain loksahti paikalleen. Sanoin Terhille, että tiedätkö, meikä tajusi juuri että tämän elämänvaiheen toteemieläin on aasi. Naureskeltiin vähän, koska tottakai ihmiset aina kelaavat oman toteemieläimensä olevan jotain vitun eeppistä ja siistiä, karhuja ja leijonia ja jotain, eikä koskaan vaikkapa oravaa. Sitten alettiin lueskella sitä, mitä aasi noin niinkuin muuten symboloi, koska itselläni siitä ei ollut oikeastaan muuta ajatusta ja mielikuvaa kuin itsepäisyys, vitun kova ääni ja sellainen vähän likainen ja epämääräinen olemus. Low class-hevonen. Täällä oli paneuduttu asian tutkimiseen vähän enemmänkin, ja meillä molemmilla vähän hyytyi hymyt ja putosi montut auki: " Se liitetään symbolisesti myös erakon kulkuvälineeksi ja asketismin symboliksi." Tuon levyn nimeksi heitin vain hetken mielijohteesta Get The Fuck Out of My Desert ja sain taas ihmetellä miten pitkälle meikäläisen intuitio on hioutunut jonkinlaiseksi elämän ohjaajaksi. Olen onnekseni oppinut sentään kuuntelemaan alitajuntaani melko paljon tarkemmalla korvalla, kuin monet muut, eikä se ole vielä koskaan tuottanut minulle pettymystä, josta olisi ollut minulle mitään suurempaa haittaa tai vahinkoa. Sen sijaan se on tuonut elämääni melko pitkälti kaiken sen, mitä nykyään edes kutsun elämäkseni. Aasi on myös muiden taakkojen kantaja, mikä on kai minun kohdallani ollut aina yhtä luonnollista.

Aasi liittyy minulla siis elämänvaiheeseen, jossa olen muuttamassa ainakin lyhyeksi ajanjaksoksi Tampereelle, syrjäiseen pieneen yksiöön, johon minulla on melko vakaa aikomus erakoitua. Ei välttämättä siksi, etten tahdo kuulla Tampereen murretta, vaan ennemmin siksi, että se on minulle pitkän ihmiskeskeisen jakson jälkeen enemmän kuin tarpeellista. Tänä kesänä olen soittanut ehkä enemmän keikkoja, kuin kovin monena muuna jaksona elämässäni, olen saanut jatkuvasti toistella "kiitos, arvostan" -mantraa selkääntaputtelijoille ja se on saanut minut tuntemaan oloni lähes aina yhtä vaivautuneeksi. Mietin, enkö kunnioita omaa tekemistäni, toisten ihmisten kiitosta, vaiko itseäni? Ehkä kyse ei ole siitä. Tässä suhteessa oma tekemiseni on lähes poikkeuksetta sellaista toimintaa, jota minun on pakko tehdä vaikka kukaan ei katsoisikaan. Se on minun persoonani jatke, aivan kiistämättömän olennainen osa sitä, millaisena minä koen itseni. Se on kaikki keskeistä, se kaikki on sidoksissa olemassaolooni. Siksi tuollaisesta kiittäminen tai kehuminen tuntuu vähän hölmöltä. Se on sama, kuin joku sanoisi "vähän sä syöt hienosti!". Ei siihen osaa suhtautua. Lisäksi se ei paranna tai huononna sitä tekemistä, kun se on muista ihmisistä irrallista toimintaa. Katsotaan, mitä tämä Aasin Aikakausi tuo tullessaan..

Pohjoisessa taas

Niin ne reissut kuljettavat taas paikkoihin, joihin et odottanut päätyväsi. Tarkoitukseni oli vielä launtai-iltana Turussa vakaasti se, että sunnuntai-iltana olen kotona ja kärsin järjettömän paskaa sunnuntairuntelua mieleni suunnalta, mutta sen sijaan olinkin Nistikon Joonaksen kanssa melkoisen virkistävällä ja siistillä pyöräretkellä ympäri Torniota. Lähdinkin siis taas kohti pohjoista. Mutta olen paljon asioiden edellä. Tuo kolmen päivän sekoilupätkä oli taas enemmän kuin mukavaa, sain viettää aikaa kaikkien noiden hienojen ihmisten kanssa ja soittaa keikkoja ihmisille, joista ainakin osaa jopa kiinnosti. Se oli kaikin puolin melko hienoa.

Melkein kaikki, tässä kuvassa meikä on vamppyyrinä pimeässä.

Mentiin Roopelle yöksi, oltiin jo sovittu, että jos saan junalipun peruttua niin menen Tornioon. Sain sen peruttua ja lähdin Mikon, Jussin ja Joonaksen kanssa aamukahdeksalta istumaan koko päiväksi autoon. Oli aivan helvetin mukava reissu, mutta meikä nyt nauttii autossa istumisesta muutenkin varmaan luvattoman paljon. Sunnuntai meinasi puskea päälle, mutta jatkuva tien päällä oleminen lievensi sitä tunnetta melko paljon, kun koko ajan eteni jonnekin. Päästiin Joonakselle, syötiin hyvin, käytiin pyöräilemässä kaupungilla ja näin Terhinkin. Istuttiin joenrannassa katsomassa auringonlaskua ja ajettiin Joonaksen kanssa takaisin saunomaan. Sen jälkeen alkoi olla melko väsyksissä.

Tänä aamuna sitten heräiltiin ajoissa, Joonas lähti kouluun ja minä tulin kirjaston lehtilukusaliin pitämään sadetta. Kohta, kun tuo kirjasto aukeaa, voisin käydä lukemassa Those Barren Leavesin loppuun mikäli se sieltä löytyy. Oma kappale, samoin kuin kuulokkeet ja kaikki muukin olennainen, kuten vaihtovaatteet, ovat himassa. En ajatellut tekeväni viikon reissua pohjoiseen.

Välietappi

Kaksi päivää mesoamista takana ja alkaa olla melko hyvän hajuista porukkaa. Meikällä ei ole olemassa mitään vaihtovaatteita, eikä ollut kännykän laturiakaan. Piti käydä ostamassa erikseen nokian pienipäinen USB-laturi ja verkkoadapteri, johon saa kiinni USB-latureita. Vittu, että tuli muuten McGyver olo sitä viritellessä, kun ei enää näköjään myydä sellaisia peruslatureita enää. Tietysti tämä maksoikin kahden laitteen verran. Rahaa on sen verran vähän, että sain juuri ostettua ensi viikolle junalipun Kemiin, josta pitäisi vielä jotenkin kikkailla itsensä Tornioon. Tärkeintä, että pääsee tien päälle jotenkin päin. Ja pääsee näkemään Terhiäkin. Se on oikeasti pääasia, matkustus plussaa. Tämä reissu on ollut mukava, vaikka sainkin hajoilla Helsingin keskustassa autoillessa taas ihan vitusti, ei kiinnostanut yhtään ja lopulta tieraivoissani jätinkin auton kävelykadulle ja päätin, etten aja enää metriäkään ennen kuin lähdetään vittuun täältä. Se oli niin paskalla paikalla kuin voi olla, keskellä katua kävelykadun vieressä, enkä saanut edes sakkoa. Päätin, että en saa sakkoa, tai vaikka saan niin ei vittu kiinnosta, en aio maksaa, menköön vaikka luottotiedot Helsingin kaupungin suunnittelun takia. Jotenkin tämä kylä vituttaa aina yhtä armottomasti, etenkin jos joutuu ajamaan. Nyt pitäisi kohta hakea auto vesisateessa tuolta kilometrin päästä, hakea jätkät ja romut tästä ja ajaa Turkuun kohti viimeistä keikkaa. Huomenna sitten podetaankin supersunnuntaita. Voi olla, että repeän ja halkean. Pakko katsoa miljoona leffaa, joissa on Leslie Nielsen tai joku muu yhtä hauska jätkä. Nyt jos alkaisi tehdä jotain elämällään..Huhhuh! Huhhuh!

Get The Fuck Out of My Desert

Tein tuollasen, nyt lähden sitten kolmeksi päivää soittelemaan grindiä. Tänään alkaa möly kello 21.00, ei yhtään myöhemmin. Vitosen lippu kai. Vastavirralla siis. Come, my fanatics!

Lisää erämaafiilistelyä.

Katsoin erämaa-fiilistely-dokkarin, joka on katseltavissa Areenassa vielä pari viikkoa. Mielenkiintoisin anti tuossa oli KAIKKI. Etenkin se psykologisemmin erämaan vaikutusta ihmismieleen kuvaava jäpikkä, generaattoribileiden järjestäjät, romutaideäijä ja se Mad Max-erakko, joka vaan kirjoittaa ja hengaa koiran kanssa. Tärkeimmän annin tarjosi tuo psykologijäpikkä, joka ihan lopussa puhui siitä, miten ihmiset menevät aavikolle, ja kokevat toisia universumeita ja näkevät ufoja ja kertovat nähneensä kaikenlaista, kun todellisuudessa he oppivat elämään entistä enemmän omassa mielessään. Tämä on mielenkiintoista. Koska ihminen on karvojaan myöten melko helvetin sosiaalinen otus, suurin osa meistä käyttää paljon aikaansa muiden lähettämien ärsykkeiden tutkimiseen. Nämä ihmiset elävät välittömän sosiaalisen vuorovaikutuksen maailmassa, ja siinä maailmassa sisäiset maailmat ja henkiset ulottuvuudet eivät ole niin olennaisia, kuin se mitä muut ihmiset viestivät käytöksellään, ilmeillään ja eleillään. Se ohjaa näiden ihmisten mielenkiintoa, koska he kokevat itsensä muiden ihmisten kautta. Keistä me puhumme? hyvä, luokka, ekstroverteistä eli ulospäin suuntautuneista ihmisistä. Suurin osa kaikista ihmisistä on ulospäin suuntautuneita, koska jos kaikki olisivat introverttejä, ihmislaji olisi jättänyt lisääntymättä niin monta kertaa että oltaisiin kuoltu sukupuuttoon jo kauan ennen kuin meikäläistä on päästetty tänne ihmettelemään näitä asioita.

Miksi jaksan puhua tästä ihmiskunnan stereotyyppisestä ja leimaavasta kahtiajaosta aina? Koska olen itse niin vahvasti introvertti, että juttelen tässä mieluummin yksinäni internetille, kuin vaikkapa skypessä tai facebook-chatissa kavereilleni, nämä asiat ovat aina kiinnostaneet minua. Tämä persoonallisuuteni piirre, joka Pertunmaalla kasvaessa oli hyvin poikkeuksellinen piirre, on ohjannut, suunnannut ja muokannut koko elämääni ja tehnyt minusta tällaisen kuin olen. Nuoruudessani se tarkoitti sitä, että istuin perjantai-illat mieluummin metsässä, kuin heiluin diskossa kylällä. Kyllä, Pertunmaan nuorisotalolla järjestettiin kerran kuussa disko.Takaisin asiaan.

Uskoisin (en tiedä, uskon), että tällaisten yliluonnollisten kokemusten taustalla on se, että omasta, lyhytjännitteisestä ja pintapuolisesta todellisuudestaan erämaan äärettömään tyhjyyteen kiskottu ihminen kohtaa oman mielensä (kun puhutaan jenkeistä ja aavikoista, huumeet saattavat liittyä kuvioon), ja sen laajuus ja suuruus saa ihmisen hämmentymään. Jos ei ole koskaan ajatellut elämän suuria kysymyksiä syvemmin, ei välttämättä ole kokenut miten järjettömän suuri voima ihmismielellä on. Se on valtava. Tajuntaansa voi laajentaa monella tapaa ilman huumeitakin, oikeastaan uskoisin sen olevan vielä hämmentävämpää, kun teet sen ilman huumeita, koska tiedät että se ei voi olla mikään ulkoinen tekijä joka on vaikuttanut mieleesi, vaan se on sinusta itsestään lähtenyt vaikutus, jonkinlainen pimeä energia, joka on valmiiksi olemassa jossain päin pääsi sisäistä maailmankaikkeutta ja joka vain kiihdyttää sen kasvua ja kehitystä. Tiedän kokemuksesta, että luonnon läheisyys itsessään vaikuttaa jo näin mieleen. Siinä on jotain hyvin hessemäistä. Luonnossa siis. Se on jatkuvaa analogiaa elämälle itselleen, ja jokainen asia on vertaus, jos sitä osaa katsoa oikein. Jos ei, se on vain kasa muurahaisia rakentamassa pesäänsä. Kun taas mennään tilaan, jossa ei ole juuri mitään, päästään pohtimaan tyhjyyden käsitettä täysipainoisesti. Luultavasti juuri tästä syystä minulla on aina ollut fiksaationi erämaita kohtaan. Metsät ja suomalainen luonto on toki kaunis, mutta siellä on aivan liikaa asioita. Sen takia Lapin karummat erämaat taas ovat myös olleet enemmän minun mieleeni. Mitä vähemmän asioita, sitä enemmän tilaa ajatuksille. Olen melko varma, että jossain vaiheessa elämääni häviän johonkin tuollaiseen valtavaan maisemaan. Sitä voi oikeasti sanoa unelmaksi. Ilman sitä lupausta en luultavasti jaksaisi nytkään olla ihmisten keskellä leikkimässä tämänkään vertaa ihmistä. Tunsin itseni jopa vähän kateelliseksi sille Mad Max-erakolle. Sillä oli asiat hyvin.