tiistai 2. heinäkuuta 2013

Tuskasta ja menneistä ja tulevista.

Muitten mehustelu ja kaikenlaisten opportunistien "miten te pääsitte Tuskaan soittaa?"-sössötys melkein pilasi koko Tuskan vedon meikältä, kun lähinnä näki sen puolen, miten paljon kaikkia alkaakin yhtäkkiä kiinnostaa joku paska lahtelainen grindibändi, kun se soittaa jossain koirankoppislotissa isolla festarilla, mutta Eetu vilautti tänään meikälle sitä toista puolta, jota en ole tullut ajatelleeksi aikoihin. Se sanoi tänään siitä, miten se on silleen aika siistiä, että kymmenen vuotta sitten katseltiin videolta jotain Ylen Tuska 2003-koostetta ja ajateltiin, että aika vitun siistiä, vaikka kumpikaan meistä ei Pertunmaalla ollut nähnyt mitään Juha Hildéniä ihmeellisempää livenä, kummallakaan ei ollut mitään käryä siitä, että musiikkia voisi mahdollisesti tehdä itse, eikä ainakaan siitä, että kymmenen vuoden päästä soitettaisiin noilla samoilla festareilla. Siinä vaiheessa meni kylmät väreet ja tajusin, että olin kaikenmaailman selkään taputtelijoiden ja muiden nilviäisten melkein pilata koko tuon kokemuksen itseltäni, koska olin tarkoituksella sitten pyrkinyt tekemään siitä paljon pienemmän numeron, kuin mitä se noista lähtökohdista olikaan. Ei me tarvita mitään selänläiskijöitä ja muita ihmisiä tähän hommaan. Ei muiden mielipide tee tästä bändistä parempaa tai huonompaa. Se on aina ollut vain meidän käsissä ja se on yhä vain meidän käsissä, ja se tulee olemaan vain meidän käsissä. Silti, kun mietin sitä kymmenen vuoden takaista jätkää, joka ei ollut soittanut vielä yhdessäkään bändissä, ei tiennyt muuttavansa koskaan pois Pertunmaalta, eikä ollut tainnut vielä edes yrittää päästä itsestään eroon, tulee jotenkin lämmin fiilis. Tai siis siitä, miten siitä kaikesta on kasvanut jotain täysin muuta. Ja siitä, että Eetu yhtäkkiä herätti meikän tajuamaan tuon kaiken. Veljen olemassaolo on tuollaisina hetkinä jotain melko korvaamatonta. Se on kuitenkin ollut paikalla aina.

Tämän "innostamana" kuunneltiin äsken Vilin kanssa tuo keikka. Kyllähän se tuntui melkoiselta myllytykseltä, koko ajan naama virneessä puristi vain kättä nyrkkiin ja hymyili. Se oli puhdasta voimaa muutettuna ääneksi. Enkä sillä tarkoita, että me oltaisiin jotenkin ihan vitun erikoisia. Tässä maassa on ainakin 20 parempaakin saman sorttista bändiä. Tuossa vaan on jotain meidän ulkopuolista, joka puhdistaa kaiken ja poistaa kaiken epäolennaisen. Tulta. Sitä siinä on, ja siksi se tuntuu minusta niin helvetin hyvältä. Tuo on juuri sellaista, kuin tuli-musiikin kuuluu meikästä olla. Se on sitä niin täysin, kuin voi mikään olla, siksi se tulee minulle niin luonnostaan ja siksi se on meikästä parasta, mitä voin elämälläni tehdä. Ja siinä on Eetulla ja Vilillä vähintään yhtä iso osa, kuin minulla. Ilman kaikkia meitä tämä ei olisi mitään. Juuri puhuttiin Vilin kanssa, miten tästä on hävinnyt kaikki teini-iän puhumattomuus ja hautominen ja sössötys. Tämä on vain mukavaa. Ja mitä enemmän on keikkoja, sitä mukavampaa tämä on, koska sitä paremmin kaikki meistä voivat henkisesti. Se on liekki, joka vain ruokkii itseään. Mitä enemmän siihen syöttää asioita, sitä kirkkaampana ja vapaampana se palaa.

Oli hämmentävää, kun joku tuli Tuskassa sanomaan, että kuunteli meidän musiikkia joskus pentuna Mikseristä. Tuli sellainen olo, että eihän me nyt NIIN kauaa olla tätä vielä tehty, mutta sitten tajusin, että jos se on vaikka 17, ja kuunnellut niitä biisejä ihan alussa, joskus 12-13-vuotiaana, niin siinä välissä kerkeää tapahtua jo kyllä järjetön määrä henkistä kasvua ja ihmisenä kehittymistä. Onhan sitä tapahtunut itsellänikin tässä viiden vuoden aikana jo ihan järjettömästi. Tuntuu, että sitä on kyllä tapahtunut ihan tässä viimeisen kolmen viikonkin aikana, vieläpä enemmän kuin vuosiin tätä ennen. Tuntuu siltä, että olen löytänyt sen raikkaan ja virkistävän Tuulen, joka vaan ruokkii kaikkea tätä tulta hapella, antaa minulle ihan uutta voimaa ja energiaa tehdä asioita ja kehittyä ja olla oma itseni. Se tuntuu jotenkin todella arvokkaalta ja kauniilta asialta, ja tuntuu siltä ettei sitä voi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. Nyt on vain niin järjettömän hyvä olla joka kantilta. Aivan sama mitä se tulevaisuus tuo. Henki menee jossain vaiheessa kuitenkin, ja koska siitäkään ei koskaan tule olemaan mitään kokemusta, olisi sen pelkääminen ajan hukkaa. Ahdistua siitä kyllä saa. Ja toisaalta sitä vihaa elämää aina, mutta vain siksi että siitä pitää joskus päästää irti. Minä on yhdentekevä asia, mutta elämä on järjettömän hieno asia. Nykäsen sanoin elämä on ihmisen parasta aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti