maanantai 22. heinäkuuta 2013

Taitaa olla vähän ikävä. Ihmistä ja saarta.

Tämän päivän ohjelmassa on ollut lievää ja ärsyttävää, ilmeisen migreeni (=verenkierto) -pohjaista päänsärkyä, jota olen sitten yrittänyt lääkitä vuoroin jäätelöllä ja kahvilla, josko kylmä tai kuuma auttaisi. En tiedä. Sen tiedän, että on vähän ikävä, mutta tiedän myös kuinka helvetin kiinnostavaa on lukea jonkun ruikutusta siitä, että on ikävä. Siksipä en jaksa siitä niin kirjoittaakaan, koska vaikka se on elämässäni tällä hetkellä suuri ja merkittävä tunne, se on myös jollakin tavalla niiden vähien tabujen listalla, joita minulla tälle tajunnanvirralle on.

Huomasin tänään novellikokoelmaa kasatessani, että meikällä on aika paljon sellaisia keskeneräisiä tekstejä, kaikki enemmän tai vähemmän psykedeelisiä hommia, joita on varmasti mielenkiintoista jatkaa pienen tauon jälkeen ihan eri suuntaan, kuin mihin ne ovat olleet menossa ennen keskeytymistään. Pitääpä joku yö ottaa liikaa kahvia ja oikein asiaksi alkaa lopetella noita löysiä köysiä. Huomaan melko usein suomentavani päässäni englantilaisia idiomeja, jotka tulevat mieleen nopeammin, kuin suurin osa suomalaisista. En oikein tiedä missä vaiheessa tuo kaksikielisyyteni on oikeasti kehittynyt, mutta opin kyllä lukemaan englantia jo vähän ennen suomea, mistä on kiittäminen melko pitkälle vanhaa kunnon kuusnelosta ja myöhemmin Nintendoa. Sen jälkeen sitten kirjallisuutta ja musiikkia. Briteissä pennut luulivat, että Suomessa puhutaan englantia. Sitten jouduin selventämään, että on meillä omakin kieli. Naureskelin myös sitä, että voin minä heille kuvailla universumin pienimpien osasten toimintaperiaatteet ja ihmisten sielujen syvyyden, mutta en osaa edes tilata hampurilaista Cardiffissa. Tai osasin, mutta en ensimmäisellä yrittämällä, niiden aksenttien läpi en koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tarkentavia kysymyksiä minulle oikein esitettiin. Olen myös huomannut puhuneeni viime aikoina melko paljon noista ei-niin-kaukaisista ajoista Jenin ja Danin taloudessa. Pitäisi päästä käymään sielläkin, mutta siihen tarvitaan ihan rutosti rahaa. Tai auto, jolla pääsen ajelemaan Ranskaan ja päristelemään sieltä kanaalia pitkin. Veikkaan, että sekin reissu tulee hyvällä autolla huomattavasti halvemmaksi, kuin lento Lontooseen ja juna Cardiffiin.

Brittilä on kyllä jännä paikka. Sähkötöiden ja lämmityksen kannalta se näyttää aivan joltain kehitysmaalta täynnä kehitysvammaisia ja vähän siinä rajalla keikkuvia byrokraattisepareita, siellä sataa koko ajan ja on aika ankea, mutta jotain sellaista mystistä siinä on, mikä saa oikeastaan kaiken musiikin kuulostamaan paremmalta. Se, että syksyllä siellä ei ole harmaata ja paskaista, vaan vihreää, tekee jo paljon. Kuuntelin siellä paljon etenkin Neurosiksen Pain of Mindia ja Reverend Bizarren So Long Suckersia, niiden molempien kohdalla tajusi hyvin, miksi punkki ja doomiheavy toimii siellä niin hyvin. Punkki soi jotenkin vihaisemmin niissä vähän uneliaissa lähiöissä, joissa ihmiset elävät normaalia elämäänsä ja pyrkivät välttämään kaikkia konflikteja, ja laahailumusiikki puolestaan sopii täydellisesti maaseudun vanhoihin kivisiltoihin ja -kirkkoihin, korostaen niiden massiivisuutta ja raskautta entisestään. Se on melko siistiä. Suosittelen jokaiselle saarelle eksyvälle jotain pörisevää musiikkia matkakaveriksi, saatte huomata, että sellainenkin kama, joka täällä tuntuu todella oudolta ja irralliselta löytää paikkansa tuolta saarelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti