keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Suden merkitys meikäläisen tajunnassa.

Vähän aikaa sitten kirjoitin tuon Suden, ja ajattelin vähän purkaa sen elukan symbolista merkitystä meikäläisen teksteissä ja ajattelussa ja alitajunnassa. Siinä missä se yleisesti taidetaan mieltää jonkinlaiseksi vihan ja raivon, ehkä pahuudenkin symboliksi, minulle itselleni sen merkitys on huomattavan erilainen. Ehkä alleviivasin sitä vähän liikaakin tuossa sudessa, mutta tahdoin tehdä sen mahdollisimman selväksi. Tuo novelli kertoo kuitenkin meikäläisen nuoruudesta ja teini-iästä, ja siksi se on melko tärkeä pala omaa elämää, siinä missä Käärme oli jonkinlaisen ideologisen kasvun ja ymmärryksen kuvaus. Jos joku tahtoo tarkemman kuvauksen meikäläisen nuoruudesta, sen voi kaivaa jostain tuolta menneisyyden hämäristä, uskon horisseeni siitäkin joskus ihan riittävästi. Lyhykäisyydessään koen niiden 5 viimeisen vuoden olleen jonkinlainen helvetti, jonka ajattelin jatkuvan ikuisesti. Vasta myöhemmin osasin asettaa sen kaiken oikeaan perspektiiviin ja tunsin saaneeni siihen jonkinlaisen yliotteen.

Susi on minulle ennen kaikkea pakenemisen ja eskapismin vertauskuva, takaa-ajettu, vainottu ja uhattu eläin. Muistan, miten joskus kymmenen vuotta sitten Pertunmaalla pyöri kai yksi susi, ja kaikki kylän miehet alkoivat saman tien metsästää sitä, mutta eivät saaneet sitä kiinni. Tunsin niin vahvaa samastumista tuohon yksinäiseen ja turhaan jahdattuun eläimeen, että ajattelin sen jotenkin kuvaavan itseäni. Toisaalta niin varmaan jokainen maalla kasvanut vähänkin yksinäinen teini samastuu susiin ja alkaa tehdä jotain paskaa peikkoheviä rakennellen läpinäkyviä allegorioita susista ja metsistä.  Mutta siinä vaiheessa vihasin ihmisiä niin saatanan paljon. Ei jossain Pertunmaalla ole mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen eläinaktivismiin. Se ei käynyt edes mielessä, sitä on kuitenkin nähnyt pentuna niin monet lehmän teurastukset ja muut, että tajuaa kaiken elämän kulkevan kohti kuolemaa. Sen suden kohdalla toivoin kuitenkin koko ajan, etteivät ne saisi sitä kiinni, koska ajattelin, että jos se pääsee pakoon, minäkin voin päästä. Siksi siitä tuli minulle aivan helvetin tärkeä asia. Mutta en minä siitäkään kenellekään puhunut. Tuohon aikaan en puhunut mistään yhtään kenellekään, en kirjoittanut mitään, en ollut mitään kenellekään. Yritin vain paeta omaa olemassaoloani johonkin nurkkaan, olla mahdollisimman vähän tiellä, jotta en aiheuttaisi uusia ongelmia. Onnistuin siinä kuitenkin melko huonosti. Aivan sama mitä tein, kaikki oli minun syytäni. Joka helvetin asia jonka tein, hengittämisestä lähtien, tähtäsi kuulema meidän perheemme hajottamiseen ja riidan kylvämiseen.

Kun sitä kuisketta ja huutoa kuuntelee vuositolkulla, sitä alkaa epäillä itseäänkin. Minusta tuli syntipukki ja kasvot kaikelle pahalle ja paskalle, vihasin itseänikin sen takia ja mietin, tulenko koskaan pääsemään siitä eroon. Sitä voi sanoa vuosia jatkuneeksi henkiseksi väkivallaksi. Sitä se mitä suuremmissa määrin oli, se alkoi 9-vuotiaana ja jatkui kunnes muutin pois Pertunmaalta. Se on kaikki takana, ja se on kasvattanut meikää ihmisenä aika saatanasti. Voi sanoa, että mikään paska ei tunnu enää missään. Minun ei tarvinnut yrittää päästä itsestäni eroon kuin kerran. Se riitti aivan hyvin. Seuraavan aamun muistan aina. Aurinko ei ole koskaan ollut niin kirkas. Se oli nahan luonti ja todellinen herääminen, ymmärrys siitä, että tälle paskalle tulee loppu. Sen jälkeen kaikki on paremmin. Sen jälkeen kestin mitä tahansa. Jos olisin päässyt itsestäni eroon silloin, kaikki tämä olisi jäänyt tekemättä, kirjoittamatta, soittamatta, huutamatta, olematta. Ajatelkaapa sitä. Sattuman oikusta sen jälkeen löytyi musiikki, muutin Lahteen, huijasin itseni ensimmäisiin bändeihini ja aloin saman tien tehdä aivan vitusti kaikkea, ja siitä tämä kaikki lähti. Ilman mitään tuota mennyttä ei varmasti olisi myös mitään tästä nykyisestä. Helvetillekin on oma tarkoituksensa. Kun kävelee sen läpi, auringon paisteessa kulkeminen tuntuu mukavan viileältä ja rauhalliselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti