keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Pelosta.

Tekisi mieli kirjoittaa miljoonastasadasta asiasta, mutta en oikein tiedä mistä päästä aloittaa ja miten päin mitäkin asiaa pyörittäisi. Haluatteko kuulla seksistä vai pelosta? No niin minäkin arvasin, ettei se seksi ketään kiinnosta, jutellaan vähän pelosta. Terhin kanssa keskusteltiin siitä viime yönä ja tajusin miten paljon olen tehnyt työtä omien pelkojeni kanssa koko elämäni. Tai sen ainoan ison asian, jota koskaan olen sanonut pelkääväni: kuoleman pelon. Se on siten jotenkin harhaanjohtavasti sanottu, kun en varsinaisesti voi sanoa pelkääväni sitä enää. Olen seissyt kasvotusten sen pelon kanssa niin monta kertaa, että tiedän mitä pelko on, vaikka se onkin luultavasti aiheuttanut minulle muutamia ennenaikaisen harmaita partakarvoja tai hiuksia. Nuorempana minun oli helppo sanoa, että pelkäsin kuolemaa, koska se piti hyvin tarkkaan paikkansa. Tajusin jo mukelona, etteivät läheskään kaikki ihmiset kuole vanhuuteen, eikä ole mitään takeita siitä, että kukaan tulee näkemään eläkepäiviään (nyt se ikä vaan on hilattu niin kauas, ettei kukaan tule näkemään niitä muutenkaan.). Se pelko oli sitä syvää ja lamaannuttavaa pelkoa, joka saa haukkomaan henkeä ja tärisemään paniikkikohtauksen vallassa. Se oli vähän erilaista, kuin normaalit paniikkikohtaukset, jotka alkavat kehon interoseption harhatulkinnasta, fyysisestä tapahtumasta joka huutaa mielelle, että sinä et hallitse tätä, sekoa. Minulla se toimi käänteisesti. Nimenomaan oman elämän reflektiosta lähtevä ajatus sai aikaan fyysiset oireet, hikoilun, hyperventilaation, tärinän ja huimaamiset. En tiedä onko sille jotain oikeaa nimeä. Näitä kesti oikeastaan enemmän tai vähemmän 17 ensimmäistä vuotta elämästäni ja ne olivat lähes joka päiväisiä. Siinä ajassa kerkeää tottua jopa paniikkikohtaukseen niin paljon, että kykenee tarkastelemaan sen syitä.

Vanha klisee kuuluu, ettei ole mitään muuta pelättävää, kuin pelko itse. Se, uskokaa tai älkää, pitää aivan täysin paikkansa. Pelon voima lepää juuri siinä oletuksessa, että me emme pidä pelkäämisestä. Siksi me teemme asioita paetaksemme pelkotilaa. Pelko ajaa meitä tekemään hätäisiä ratkaisuja ja huonoja valintoja, koska se on ahdistava puoli minässä, jota emme tahdo kohdata: heikkous. Kun onnistuin katsomaan kaiken oman paskani läpi kohti sitä pelkoa, joka minua ahdisti niin helvetin monta vuotta, näin tarkasti mitä se oli. Se ei ole mitään muuta, kuin egon heittämä varjo, joka kasvaa mielen seinälle levittyessään kymmenkertaiseksi oikeaan kokoonsa nähden. Minun kohdallani kyse oli siitä, että pelkäsin kuolemaa yli kaiken, koska se tulisi hävittämään minut kokonaan, enkä voisi tehdä sille asialle yhtään mitään. Sitten minua alkoi vituttaa enemmän se, etten voi sille mitään, kuin se että minä kuolen. Auktoriteettivihaa luontoa kohtaan. Kun siivoan kaikella tällä tekemisellä, musiikilla, kuvien tekemisellä ja kirjoittamisella hetkeksi egoni pois valon tieltä, myös varjo häviää. Sen aikaa on rauhallista. Kun annan tajunnan virrata levollisena virtana jostakin aivojen solujen yhteyksistä sormieni läpi tähän ihmeelliseen binääriavaruuteen, olen vähän aikaa vapaa itsestäni. Vaikka käsittelisin itseäni. Ne ovat hetkiä, jolloin pääsen ulos MINÄstä ja sen vaatimuksista ja olettamuksista, koska ei ole olemassa mitään muuta, kuin ajatus, joka aineellistuu silmieni edessä sitä mukaa, kun se tulee mieleen. Näen kaiken, koska olen ulkopuolella, näen itseni jostakin kaiken olemisen ulkopuolelta edes hetkellisesti. Tämä on minulle meditaatiota. Ei siihen tarvita joogamattoja tai kymmentä ynisevää rastahippiä viereen istumaan.

Nyt en välttämättä sanoisi pelkääväni kuolemaa. Kyllä minä tiedän, että se sieltä tulee. En vain ole vielä integroinut sitä mitenkään mieleiseksi osaksi todellisuuttani. Enkä usko, että se ajatus tulee koskaan minulle erityisen lämmin tai mieleinen olemaankaan. Mutta ei se minua pelota. En pelkää enää juuri mitään. Tai luulin, että en. Ensimmäistä kertaa mieleeni on nimittäin alkanut hiipiä pelko myös toisen ihmisen kohtalon puolesta. Tai oman kohtaloni vaikutuksesta toisen ihmisen elämään. Se ajatus tuntuu ristiriitaiselta, kun juuri kokee päässeensä ulos siitä sokkelosta, jossa on juossut sokkona vuosikausia, ja huomaakin vaan tulleensa sen keskella sijaitsevalle aukealle. Lisäksi kuolema on jotenkin sellainen voima, joka tulee aina potkimaan minua eteenpäin, kohti sitä täydellisen vapaata olemisen hetkeä, eksistentialistista luomista. Koska kykenen luomaan jotain, tiedän olevani elossa. Siksi luominen on minulle välttämättömyys olemassaololle. Siksi tiedän, että se tulee jatkumaan koko elämäni ajan. Siksi olen melko tyytyväinen siihen, että tajusin aloittaa myös kaiken tämän kirjoittamisen melko nuorena, vaikkakin se alkupää on poltettu ja tuhottu jo ajat sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti