tiistai 23. heinäkuuta 2013

Onpahan taas tajunnanvirtaa.

Viimeyönä katselin Searching For Sugarmanin, joka kertoi Sixto Rodriguezista. Yksi luokkakaveri suositteli tuota minulle jo keväällä ja sanoi, että sille oli tullut ihan meikän hommat mieleen tuosta jätkästä, mutta onhan tuo nyt aika saatanan paljon kovempi jätkä ihan kaikin puolin. Musiikkiin toki tutustuin jo heti tuon kaverin suosituksen jälkeen ja etenkin nimenomaan Sugarmanin puolipsykedeelinen ja puoliakustinen ahdistus tarttui meikään niin lujaa, etten hetkeen tainnut kovin montaa muuta biisiä kuunnellakaan. Mutta tuo dokumentti kertoo koko tarinan, joka on aika helvetin hämmentävä kaikessa ihmeellisyydessään. Joillekin se on tuhkimotarina siitä, miten joku voi elää köyhänä ja kurjana koko ikänsä tietämättä, että jossain saisi leikkiä Elvistä ihan kympillä, mutta siinä vaiheessa niiltä ihmisiltä on mennyt Rodriguezin elämänfilosofian ja ajattelun keskeisin asia ihan ohi. Mies teki pari levyä, jotka olivat vitun hyviä, mutta eivät kuitenkaan kiinnostaneet yhtään ketään, lopetti ja meni oikeisiin töihin. Mielestäni on vähän hassua, että ehkä hienoin ja paras kuvaus tulee yhdeltä Rodriguezin työkavereista, joltain perusjampasterilta joka tajuaa tuollaisen ihmisen sielun syvyyden ja sen, miten se suhtautuu kaikkeen työhön ja sen tekemiseen yhdenlaisena taiteena. Hän kävi Etelä-Afrikassa soittelemassa keikkoja, on käynyt tuon dokkarin ilmestymisen jälkeen soittamassa niitä keikkoja vielä varmasti vähän muuallakin, mutta elää silti samalla tavalla, kun on elänyt vuosikymmeniä, pikku kämpässä Detroitissa, koska se on se elämä, jota hän TAHTOO elää. Olen aina miettinyt sitä, että nyt olen juuri sellaisella elintasolla, jolla tahdon olla. En tahdo tähän mitään upgradea, kun vain saisin laskut ja vuokrat maksettua, ruokaa pöytään ilman, että jään siitä velkaa, olisin tyytyväinen kaikkeen. Materian kannalta ajatellen minä en tarvitse yhtään mitään. Korkeintaan rytmikapulat ja quiron, tai mitä tahansa mikä kuulostaa niiltä, jotta voisin tehdä kunnolla bossa novaa. Mutta nekin on jo sitten hi-fistelyä. Veljeni on koko ajan ostamassa jotain ja selittää itselleen, että tämän jälkeen minun elämänlaatuni paranee ja kykenen toteuttamaan itseäni. Nauretaan Vilin kanssa, että se on tämän grindibändin elintasokapitalisti, sillä taitaa olla kaksi tai kolme samanlaista lippistäkin, uusia piti ostaa, kun vanha vähän rispaantui laidasta. Mutta jokainen taistelee läpi elämän omalla tavallaan.

Viimeyö meni ehkä tuonkin takia sitten vähän diipiksi, kun aloin ajatella sitä, miksi olen niin kiitollinen siitä, että Terhi eksyi meikän elämään. Ajattelin, että en enää koskaan ala minkäänlaiseen ihmissuhteeseen, ellei se tunnu oikealta. Minun ei ole tarvetta leikkiä normaalia enää, koska tiedän, että ne leikit on varattu muille. Lisäksi ajattelin, etten todellakaan jaksaisi selittää omaa elämäntarinaani ihmiselle, joka ei kuitenkaan tajua, miten tärkeät ihmiset isovanhempani olivat elämässäni, tai miten paljon musiikki on sitä muuttanut ja miten paljon kaikki on sattumasta kiinni. Siihen hetkeen asti, kun näin tuon tytön oikeasti ensimmäistä kertaa, olin epävarma vähän kaikesta. Junassa Tampereelle mennessä vain jännitin ihan vitusti. Heti kun näin tuon tytön oikeasti, kaikki loksahti paikalleen. Tälle ihmiselle minun ei tarvitse selittää yhtään mitään, tuntuu siltä kuin oltaisiin tunnettu aina. Minulla on ihan selkeä käsitys fyysisestä koskemattomuudesta, omasta reviiristä ja siitä että ihmisiin pidetään vähintään metrin rako. Se ei koskenut Terhiä sekuntiakaan. Niin luonnolliselta toisen ihmisen läheisyys ei ole tuntunut minusta ikinä. Noista silmistä näin, että tämä on se ihminen, jota olen etsinyt aina ja nämä ovat kaikki ne piirteet, joihin olen ihastunut muissa ihmisissä. Kaikki on johtanut tähän.Meidän kaikki tutut Torniosta ja Tampereelta ovat tunteneet toisensa, on molemmat synnyttykin Mikkelin keskussairaalassa ja kuljettu koko ajan ristiinrastiin törmäämättä. Lisäksi meidän alitajunnan toiminta on ollut hyvin yhdenmukaista jo kauan ennen kuin ollaan tunnettu. Tekisi mieli kaivella tästä esimerkkejä, koska niitä on melko vitusti, mutta jostain selittämättömästä syystä koen ne jotenkin intiimiksi asiaksi, eikä minulla ole tarvetta todistella mitään kenellekään. Kunhan puran ajatuksiani. Tässä on ihminen, joka loksautti paikalleen sen mahdollisuuden, että minulla voi joskus olla lapsia, jotka eivät tule olemaan ihan perseestä, koska niillä olisi hyvä äiti. Olen aina ajatellut, että lapseni ovat jo menetettyjä tapauksia, koska ne kuitenkin kapinoisivat minua ja tekojani vastaan, minkä vuoksi olen tehnyt aina kaiken lapsenlapsilleni. Kirjoittamisen, kuvat, äänet, ihan kaiken. Tietysti tähän vaikuttaa oma suhteeni omiin isovanhempiini, väistämättä. Se on yhtä vitun isoa aikakapselia, jota luultavasti kukaan niistä ei jaksa koluta läpi. Luultavasti ensimmäiset 15 sivua, ja sitten lopahtaa kiinnostus, vaikka kaikki oikeat oivallukset taitavat alkaa vasta jostain 400 sivun kohdalta..

2 kommenttia:

  1. Todella hienoa että olet löytänyt sukulaissielun...

    Fiilasin tässä juuri sattumalta Pete Molinarin Sweet Louisea ja Neil Youngin Don't Let It Bring You Downia... Ja jotenkin ne sopi tähän tekstiin tai viimeiseen kappaleeseen kivasti "soundtrackiksi"... Siis mun mielestä:D Ne siis vahingossa soivat taustalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahingot ja sattumat ovat aina kaiken kannalta helvetin keskeisiä asioita. Kun ihmiset oppisivat hyväksymään ja hyödyntämään vahinkoja, nekin voisivat tehdä yhtä hienoja biisejä, kuin vaikkapa Mäyrä-laulu! Musiikissa parasta tuntuu olevan aina se, miten se värittää kaiken aina omanlaisekseen. Ja etenkin jos tilanne ja kontrasti musiikissa osuu juuri kohdalleen, kuten vaikka Johnny Cashin Man Comes Around ja eräs harmaa ja loskainen kevätaamu joskus 2008 kouluun kävellessä.

      Poista