sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kaksi ihan erilaista keikkaa samana päivänä, done!

Tuskasta alkaa tippua positiivisia arvioita vähitellen.. Eipä sitä keikkaa ole kukaan vielä ihan paskaksi ja ärsyttäväksi venkoiluksia haukkunut. Keikkaraportteja on meikästä huomattavan paljon mielenkiintoisempi lukea, kun levyarvioita, koska ne ovat aina jonkun gonzoilua ja hetken kuvia, eikä niissä yritetä saavuttaa sitä mukaobjektiivista ääntä, joka levyarvosteluissa on monesti läsnä. Mutta ei ollut nyt tarkoitus jauhaa siitä. Vaan eilisestä, oli nimittäin kunnon maratonimeininki ja ilmassa ämpäreittäin urheilujuhlan tuntua, kun viiden aikaan käytiin Eeron ja poikain kanssa hakemassa romut treenikseltä, Tempo-pullot alkosta ja ajeltiin taas bemarilla punkkibileisiin. Pojat juhlistivat Eino Leinon päivää juomalla valkoviiniä kertakäyttömukeista ja runoilemalla vähän. Päästiin Käpylään ja eksyttiin, saatiin opastusta ja ohjausta perille ja päästiinkin saman tien iskemään romut läjään ja soittamaan. Koko tulomatkan oli satanut, joten kuumotus oli koko ajan niskassa, mutta meidän aikana nurmikko oli kuivaa ja sää hyvä. Kun kerrankin pystyi, vedin paljain jaloin.  Oli myös hauska huutaa, kun happi kulki pihalla koko ajan ihan eri tavalla, kuin jossain hikisessä baarissa. Eero kuvasi videon, jossa poliisitkin jäivät reunalle fiilistelemään meidän setin loppua, Tero koitti myydä niille levyjä, mutta eivät ostaneet. Kaikki muut sitten tuntuivatkin ostavan. Huomaa, että Tero myy paitoja ihan duunikseen, oltiin paikalla joku tunti ja tienattiin siitä satanen! Ihan hämmentävää, naurettiin että Tero on heittänyt kaikki levyt ja paidat johonkin jorpakkoon ja työntää meille vaan säälistä omaa rahaa taskuihin. Tässä oli mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten punkkibileet toimivat huomattavan paljon paremmin, kun kaikki eivät keskity niin kauhean kovasti vetämään kaikkia maailman huumeita kerralla, vaan musiikki on ihan oikeasti pääosassa, eikä tekosyynä. Näissä bileissä soitetaan vaikka joka vuosi, jos vaan kelvataan.
Kuva by Tero
 Melkein heti keikan jälkeen piti jo sitten lähteä. Koska meillä oli kallis bemari, ja lähdettiin vähän niinkuin salaa, oli mielestäni aivan sopivaa, että avataan se kattoluukku ja meikä vilkuttaa sieltä. Niin minä sitten vilkuttelin punkkareille auton katolta Paavi Johannes Paavalin opettamalla pienellä käsiliikkeellä. Lähtiessä törmättiin vielä Panuun ja Olliin, jotka olivat juuri tulossa katsomaan meidän keikkaa, joka siis oli ollut ohi jo puolisen tuntia sitten, kun ei tuolla oikein aikataulut toimineet kuten oli alunperin suunniteltu. Ajeltiin Lahteen ja roudattiin romut, oltiin perillä ysiltä, joten helposti jäi vielä tunti aikaa syödä ja juoda kahvia. Tämä elämäni siistein nainen oli tehnyt ruokaa ja syötiin hyvällä ruokahalulla. Sitten lähdettiin uudelleen bemarilla ajelemaan kohti Mukkulaa ja Motörpubia. Jännitti ihan vitusti, kun ei ollut mitään käryä siitä, toimiiko mikään siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa laulaa. En ollut chekannut mikkiäkään, joten en tiennyt, oliko se edes päällä. Maalasin naamani vessassa, mikä on aina yhtä vaivaannuttavaa ja kiusallista ja hölmöä, mutta vielä vaivaannuttavampaa, kiusallisempaa ja hölmömpää olisi vetää tuo keikka ilman sitä pientä suojaa, jonka tuollainen piiloutuminen tarjoaa. Se jännittää nimittäin vieläkin niin vitusti, että siinä on pakko tehdä jotain, ettei ole siellä omana itsenään. Se on ihan eri maailma, kuin Cut To Fit. Se on hyvä, koska en tee mitään kahdella samalla bändillä. Miksaaja ei oikein tuntunut olevan kärryillä ja aloin nopeasti kaivata sinne pöydän toiseen päähän Tomppaa, jonka kanssa on tehnyt duunia niin paljon, että kaikki toimii. Mietin jo, että jos meikällä olisi vitusti rahaa, niin palkkaisin sen ihan suorilta kaikkien meikän bändien omaksi miksaajaksi, mutta kun ei ole, niin täytyy kikkailla keikka kerrallaan. Mikki kiersi ja vinkui koko ajan ihan vitusti, paitsi kun se oli ständissä, ja silloin minä taas en kuullut monitorista sitäkään vähää, mitä sieltä tuli ulos. Kaipa nämä on omia mokia, kun ei ole soundcheckissä. Mutta ei se kai ihan täysillä päin vittua mennyt kuitenkaan, parissa vähemmän soitetussa biisissä sekoilin vähän, mutta muuten ei ollut mitään isompaa hätää. Kai se sitten ihan hyvin meni. Eetu naureskeli että mitä väliä, jos on soittanut jo yhden hyvän keikan niin toinen voi mennäkin vähän miten sattuu. Mutta se vihaakin musiikkia, meikälle ei elämässä ihan kauheasti muuta olekaan.
Kuva by Tero
Keikan jälkeen tulin vain himaan ja katsottiin Elämää Philadelphiassa, jota aion jatkaa nytkin heti, kun saan vaan tässä kupin täyteen kahvia ja elämän taas raiteille. Kyllä tämä tästä. Hienoja hommia, hyviä kokemuksia ja hienoja reissuja kaikki. Meikän elämä on täydellistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti