keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Hyvä musiikki pelasti päivän jälleen.

Tulin juuri takaisin kotiin Helssingistä. Olin katsomassa yhtä tämän vuoden parhaista näkemistäni keikoista, nimittäin Oliphaunt Ridersin ensimmäistä keikkaa Libertessä. Ilman mitään kavereille jaettavia vammaistasoituksia yllätyin aivan saatanasti siitä, miten hyvä keikka tuo oli! Vaikka Libertessä on vieläkin mielestäni jotain miedon ärsyttävää asiakaskuntaa ja fiilistä myöten, eikä omat keikkamuistotkaan sieltä ole mitenkään kauhean hyviä, jaksoin istua siellä läpi bändin, joka ei niin kauheasti minua kiinnostanut. Se oli liian turvallista ja tasaista kamaa, koukut olivat vähän turhan ilmiselviä ja helppoja, eikä laulaja ehkä aina ihan selvinnyt siitä mitä yritti tehdä. Tämä siis sysipaskan laulajan suusta. Oliphaunt Ridersissa soittaa pari jäpikkää meikän ekasta bändistä. Joku ajattelee sen tietysti vaikuttavan meikän mielipiteeseen, ja tottakai se vaikuttaa. Nämä jannut on puhuneet bändihommistaan vuosia saamatta mitään ihan hirveän konkreettista aikaan, ja aloin jo epäillä että onko niillä bändiä ollenkaan. Siksi meikä oli entistä onnellisempi ja liikuttuneempi siitä, että ne iskivät minulle täysillä luun kurkkuun. Nuo soundcloudin biisit nyt ovat lähinnä rumpukompuroitu tuollaiseksi astma-trancehenkiseksi kamaksi, mutta livenä, ei saatana miten vitun kova! Aluksi ajattelin, että ei ole korvatulppia ja Liberten kaltaisessa pienessä tuvassa se sitten lähinnä ärsyttää, kun pää soi kolme päivää puolen tunnin jälkeen. Heti, kun jätkät löivät ensimmäisen iskun ilmoille, en voinut kuin hymyillä. Vitut siellä mitään tulppia tarvita, koska nuo jätkät tajusi kaiken olennaisen soittamisesta: Kun kaikki soi vitun lujaa, se tuntuu munissa ja ytimissä ja se asia, mitä kutsun Resonanssiksi pitää huolen lopusta. Homma toimi. Näille pitää saada lisää keikkoja jonnekin.

Heti keikan jälkeen ajoin takaisin Lahteen raivolla, joka kuuluisi ennemmin kirkkaaseen päivän valoon, mutta onnistuin silti väistämään keskellä tietä itseään pesseen pienen karvaisen, tuntemattomaksi jääneen eläimen, joten kyllä meikällä refleksit pelaa jonkun verran kumminkin. Ninja! Nyt sitten laitan mikroon päästadista raahaamani subway-patongin ja katson Tim Minchinin konsertin toisen näytöksen loppuun, edelleenkin olen sitä mieltä, että se on yksi tämän aikamme suurimpia neroja, täysin aliarvostettu ihmisenä, vaikka melko arvostettu jo onkin. Niin arvostettu, että saa näköjään sinfoniaorkesterin sanomaan "motherfucker". Elämä tuntuisi juuri tällä hetkellä olevan taas vähän vähemmän paskaa, päivällä ahdisti melko paljon jostakin syystä, mutta onneksi se varjo on kai hiljalleen liukumassa pois. Oli kyllä kiva istua lievästi ahdistuneena miedosti ärsyttävässä baarissa kuuntelemassa semisti tylsien ihmisten todella rasittavia juttuja ja huonoja, telkkarien stand up-jätkiltä varastettuja vitsejä. Se sai minut eristymään muista melko tehokkaasti. Mutta eipä siinä, se on nyt takana. Nyt vaan loppuyö Tim Minchinillä vaikka aamuun asti.

2 kommenttia:

  1. Anteeksi täysin satunnaiskommentti, mutta muutaman kerran Mr. Minchin:n tavanneena pakko sanoa, että kysessä kyllä eräs mukavimmista ihmisistä ikinä. Uusi kiertue on suunnitteilla, toivottavasti pääset paikan päälle jollekin keikalle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti, kyllä siitä sellaisen älykkään ja mukavan ihmisen kuvan on aina saanutkin. Jos sitä vaikka olisi rahaa päästä ulos tästä maasta, niin luultavasti sitä on keikkalippuunkin sitten..

      Poista