tiistai 2. heinäkuuta 2013

Huumeetonta huomista taas kaikille.

Kylläpä Lahti antaa taas muistutuksia omasta ihanuudestaan. Eilen joku juuri ja juuri täysi-ikäistynyt, mutta kuitenkin jo kovin alkoholin veltostuttama naisihminen pulahti virkistävälle iltauinnille Lanun aukion suihkulähteeseen, ja tämän aamua olen kuunnellut, kun tuo alakerran päihdekuntoutuja paiskoo ovia ja tappelee jonkun äijän kanssa rappukäytävässä, molemmat niin päissään, etten tiedä mistä tuo oikein on kuntoutumassa, koska alkoholista se ei ainakaan ole luopunut. Tahdon eroon kaupungeista. Joen ranta, mökki ja kitara, siinä on meikäläisen suomalainen unelma. Ei ihmisiä, ei vitutusta. Just me and my lighter. Sinne jonnekin meikä pakenee aina, kun nämä oman elämänsä supersankarit mesoaa täällä ympäriinsä. Välillä sitä miettii, että mitä vittua sitä tekee kaikkien näiden hapenhukkaajien keskellä. Tai siis aika usein, oikeastaan melkein koko ajan sitä miettii. Kun ajattelee kaikkia noita oman elämänsä pakoilijoita, "pakkoa päästä nollaa" ja kaikkea muuta, ei voi kuin ihmetellä, miksi joku jatkaa sellaista paskaelämää, eikä jaksa heilauttaa evääkään sen eteen, että muuttaisi sitä. Sitten hoetaan jotain "Mulla on vaan yks elämä ja aion pitää hauskaa"-henkistä, mutta ei se näytä siltä että niillä olisi yhtään hauskaa. Siitä elämästäkin voisi saada enemmän irti, jos joskus tekisi jotain muuta, kuin tuhoaisi itseään. Juhlat loppuu aina joskus. Säälittäviksi raunioiksi jäävät ne, joille se ei mene jakeluun.

Hirveä nälkä. Voisin syödä eilen vääntämääni tillimakaroonilaatikkoa, tuli aika saatanan hyvä. Viime yönäkin piti taistella itseään vastaan, ettei marssinut vain jääkaapille ja vetänyt sitä naamariinsa, mutta nyt kun on uusi päivä ja uudet kujeet, ei tarvitse taistella enää. Nyt se ruoka on jotenkin automaagisesti palvellut kahden päivän ruokatarpeet, ja sen saa siis syödä. Töitäkin olisi tänään, mikäli ketään saapuu paikalle. Saapa nähdä.  Se on aina vähän ylläri. Yritän säätää meitä pikabookkauksella torstaiksi Vastavirralle, kun siellä on jokin grindikeikka jonne kaivattiin yhtä bändiä. Toki minulla on tässä oma lehmä ojassa, kun ei vielä ollut tietoa siitä, näenkö tuota ihmeellistä elämäni naista tällä viikolla. On ihmeellistä, miten "tässä iässäkin" voi tulla sellainen olo, että toisen ihmisen näkemisestä on ikuisuus, vaikka se lähti maanantaina ilta yhdeksän jälkeen, ja tässä on kulunut hädin tuskin puolitoista vuorokautta, josta on nukkunut lähemmäs vuorokauden.. Silti olen vain kiitollinen siitä, että tuntuu tältä, koska se henkinen apatia alkoi käydä melko raskaaksi asiaksi. Tai ei henkinen, onhan tämä meikän elämä yhtä räiskähtelevää vuoristorataa muutenkin, mutta sanotaanko sitten vaikka jonkinlaiseksi "romanttiseksi apatiaksi", kun ei parempaakaan määritelmää löydy.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti