Takaisin reissusta, kohti seuraavaa.

Ihan hyvä reissu Helsinkiin, saatiin aikaiseksi kaksi akustista Cut To Fit-coveria ja nauhoitettiin seitsemän biisiä Oliphaunt Ridersia, ihan hyvä kahden päivän reissu. Nyt sitten vähän lomaillaan ja alan miksailla sitten, kun Terhi lähtee Tornioon ja mun pitää keksiä jotain tekemistä. Ellen sitten innostu jo tänään vähän katselemaan niitä. Kuten luultavasti ehkä vähän innostun. Huomenna lähden sitten kuitenkin taas Tampereelle ja olen siellä valmiina lauantaina Vapaan Nekalan keikkaa varten. Olen tainnut nukkua kotona jonkun kourallisen öitä tänä kesänä, koko ajan menossa jonnekin. Juuri niin tahdonkin olla. Mennä ja kulkea ja vain olla. Taloudellisestihan tämä ei ole kannattavaa, mutta taloudellinen kannattavuus ei ole tainnut elämäni aikana ohjata yhtäkään päätöstä.

Saatin aikaiseksi uudet versiot biiseistä Babylon Palaa ja Edustuksellinen Byrokratia. Babylonista koitettiin ensin tehdä reggae, mutta se oli jo liian vammainen, tehtiin siitä tuollainen puolifunkki, johon Sante soitti bassot ja lauleskeli loppuun taustoja. Kaikki laulut nauhoitettiin yöllä hissukseen, kun oltiin häiritty naapureita jo ihan riittävästi. Siellä on myös mielenkiintoinen rytmisektio, brassifiilikseen asti bongorumpuja ja sekakäyttäjän quiro, eli tyhjä pillerilevy. Seuraavana aamuna sitten duunailin tuon Edustuksellisen Byrokratian ja Sante nauroi, että se voisi olla tunnarina jossain vitun kuumottavassa ohjelmassa. Joku lasten Twin Peaks. Cut To Fitistä tulikin mieleen, että maanantain keikkakin meni ihan mukavasti, vaikkakin tuntui aivan vitun oudolta. Ihmiset ei sekoile mitenkään ihan hirveästi maanantaikeikoilla ja tuntuu siltä, että kaikki on aivan vitun jäässä. Paitsi me. Me oltiin tulessa. Lähti ihan saatanan hyvin, Vili viskeli kapuloita vähän joka välissä, kun ei ne meinanneet pysyä lapasessa. Yksi lensi meikällekin melkein suoraan käteen ja heitin sillä Viliä.

Tämä päivä menee nyt sitten siis vähän niinkuin lepäilyn, hajoilun ja lievän parantelun piikkiin. Voisi hakea kaupasta hedelmiä ja jäätelöä ja alkaa suunnitella jo vähän huomista lähtöä Tampereelle, repussa on vaan ollut sama läjä vaatteita jo vaikka kuinka monen reissun ajan. Jospa vaihtaisi välistä hypoteettisia vaatteita. Eli siis niitä repussa olevia.

Shift

Aloin kuunnella vitutuspäissäni Nasumin Shiftiä ja se nosti aika tehokkasti karvoja pystyyn. En ole kuunnellut tätä levyä oikeasti pariin vuoteen ja siksi tuntui aika hämmentävältä, miten tehokkaasti se toi mieleen järjettömän määrän muistoja sivariajasta. Ensin yksinäisiä ja eristyneitä bussimatkoja, joilla muut jätkät puhuu siitä, miten siistiä on maata lattialla jalat sohvalla ja runkata omalle naamalleen, ja minä kuuntelin tätä levyä täysillä ajatellen, ettei minulla ole tuon koiralauman kanssa mitään yhteistä. Sitten rahattomia ja köyhiä kuukausia työtä etsien, sitten viimeisenä oljenkortena tarjottu museopaikka, jonka ehtona oli se, ettei paikka maksa vuokraa. Vakuuttelin, että ei siinä mitään, kyllä KELAn kuuluu se maksaa. Olin väärässä. Tai en ollut, mutta ei KELA sitä maksanut. Sanoi vain, että sivaripaikan kuuluu maksaa se. Ei sitä sitten maksanut yhtään kukaan. Ketään siitä ei saanut mitenkään vastuuseen, eikä sitä sitten enää puolen vuoden jälkeen jaksanut vääntääkään, kun päivärahaa korotettiin kolmella eurolla niin tulin aikaisempaan nähden jo hyvin toimeen. Tämä levy, ja etenkin kolme biisiä siltä paloivat jotenkin helvetin merkittävinä minun tajuntaani kiinni. Nytkin niiden tullessa kohdalle karvat nousivat pystyyn. The Deepest Hole, High on Hate ja Pathetic. Kaikista noista löytyy lyriikat, koska ne ovat nimenomaan ne, jotka niitä karvoja itselläni pystyyn nostavat. Nuo kolme biisiä jotenkin tiivistivät sen minän, joka potki Cut To Fitin alkuun, sen ihmisen joka olin kesällä ja syksyllä 2008, ei edes niin kauaa sitten, mutta silti yksi ikuisuus takaperin. The Deepest Hole tiivisti kaiken sen mitä ajattelin itsestäni, High On Hate sen mitä ajattelin yhteiskunnasta ympärilläni ja Pathetic sen mitä ajattelin koko elämästä ja ihmisistä yleensä. Nuo myös ajoivat meikää siihen, että on pakko huutaa ihan vitusti asioita. Myöhemmin toki tajusin, että Mieszkolla oli noissa pari lauluraitaa jokaiselle nopeammalle kohdalle, minulla ei ole. Ei sekään ole mitään todistelua paitsi ehkä itselle. Ei se vain ole sama asia, jos se on liian helppoa.

Ihmiset sanovat, että vuodet vierivät ohi. Tavallaan joo ja tavallaan ei. Olen tehnyt viimeisen viiden vuoden aikana aivan vitusti enemmän asioita, kuin koko sitä edeltävän elämäni aikana. Siinä valossa aika on mennyt todella hitaasti. Vasta viisi vuotta? Kyse on vain siitä, miten aikansa käyttää. Jos sitä tuhlaa, se menee ohi pelottavan nopeasti. Jos tekee vain asioita, jotka ovat itselleen tärkeitä ja merkityksellisiä, aika ei mene hukkaan, silloin se ei myöskään tunnu valuvan hallitsemattomasti ohi. Minulla on toivottavasti aikaa tehdä vielä vaikka mitä, ennen kuin on minun vuoroni olla ilmoituksena lehdessä ja parin vuoden traumana jonkun mielessä. Viimeiset viisi vuotta olen käynyt turbovaihteella. Minulla ei ole mitään aikomusta hidastaa. Eniten vituttavat sellaiset asiat, jotka ovat riippuvaisia joistain muista, eivätkä etene minun luonnollisella rytmilläni, vaan jumittavat muiden ihmisten hitaammissa sykleissä. Silloin käyn vähän kärsimättömäksi. Ja sain kuulla olevani psykoottisen mielipuolen maineessa joidenkin epämääräisten kylän naamojen keskuudessa. Se on mielestäni aika hauskaa, kun olen aina kuvitellut lähinnä heijastavani muiden ihmisten olotiloja. Siitä syystä psykoottiset kylän naamat saavat vastaansa psykoottisen naaman. Itse olen tasapainossa, tiedän mitä minun on tarkoitus tehdä ja teen sen, koska kaikki muu on pelkkää paskaa. Minulle ei ole olemassa mitään vaihtoehtoa muunlaiselle elämälle. Minulle ei ole olemassa mitään muuta tietä, kuin tämä. Ja se on asia, josta pidän kiinni kynsin ja hampain. Tähän verrattuna kaikki KELAn päähän potkimiset ovat helposti kestettävissä. Selvä mieli jaksaa keskittyä kaikkeen huomattavasti pitkäjänteisemmin. Myös vihaan. Vihan kanavointi on taito, jota olen opetellut koko ikäni. Se on pelastanut minut paljolta paskalta, se on muuttunut polttoaineeksi. Se kantaa minut vaikka kuuhun asti. Pitää vain toivoa, että koneisto toimii, eikä polttoaine räjäytä koko moottoria matkalla.

Kelan Vihollinen, näemmä niidenkin mielestä.

Ahhahahhahaa, Nyt ei enää voi kuin nauraa. Olen koko ajan luullut, että olen oikeutettu työttömyysturvaan, ja että päivät juoksee, koska viimeksi sovittiin puhelimessa KELAtädin kanssa, että minuun sovelletaan jotain helvetin ennakkomaksua kesä- ja heinäkuun osalta, ja veisin palkkakuitin näiltä kuilta sitten elokuussa, josta vaan tarkastettaisiin, että homma on mennyt kuten tähän asti. No. Nyt kävin KELAn sivuilla katsomassa, että joko alkaa olla päivät täynnä ja joko lomakkeita voi täyttää, mutta vitut siellä mitään täytettävää on ollut. Minulle on myönnetty ja maksettu työttömyysturvaa vaan kesäkuulle, vaikka olen hakenut sen ainakin elokuun loppuun asti. En enää edes käsitä, miten vitussa nämä on jaksaneet kusta 7 vuotta joka ikisen paperin päälle ainakin kolmesti ennen kuin antavat sen minulle? Ei tämä mene enää edes jonkun tilastollisen haksahduksen piikkiin, tämä on ollut systemaattista pyörittämistä jo aika monta vuotta. 7 vuotta hylkäyskirjeitä ja haista paskaa ei enää ole mitään sattumaa.

Olen siis tyhjän päällä taloudellisesti. Olen oikeutettu työttömyysturvaan, jota en saa, olen töissä, josta ei tule kai satasenkaan vertaa palkkaa ja näiden asioiden valossa en saa sosiaaliturvaakaan, kun se on viimeinen hätäapu. Olen seissyt jo kolme-neljä kertaa sossun paperit kädessä, ja sitten jostain on ilmaantunut joku maksu, joka on sössinyt sen lapun täyttämisen. Pitäisikö minun nyt siis täyttää ne kaikki neljännen tai viidennen kerran turhan takia... Vittu, että alkaa väsyttää jo tämä. Tänään on onneksi keikka, voitte olla varmoja, että tuhoan itseni. Taas. Pakko. Aina tuntuu olevan joku syy. Nämä keikat alkavat varmaan mennä sellaiseksi Lenny Bruce-henkiseksi tilitykseksi jossain vaiheessa. En ihmettelisi yhtään. Tulkaa katsomaan, kun selvä mies sekoaa. Varmaan lähemmäs kahdeksannenkymmenennen kerran.

Nyt menen kuuntelemaan jotain vitun grindilevyä täysillä ja täyttämään sossulappuja.

Reissut

"Taas uusi matka. Istun juna-asemalla, matkalla väärään suuntaan. Andreas Kisserin kitarat soivat korvissani ja värittävät tämän kuuman, suomalaisittain kuuman iltapäivän oman, brasilialaisen aurinkonsa sävyillä. Istun varjossa, eikä kuumuus tunnu tähän niin pistävältä. Oikeastaan tässä on melkein viileäkin. Ihmiset herättävät minussa taas ristiriitaisia tunteita. Heti kun aurinko paistaa jokaisella on kalja kädessä ja 11 lisää toisessa. Sekaisin pitää olla heti, kun siihen tarjoutuu pieninkin tekosyy. Aurinkoinen perjantai on riittävä. Onneksi olen tältä kannalta katsottuna matkalla juuri oikeaan paikkaan, maalle, kauas tyhmistä ihmisistä. Se on lohdullista. Tai siis ainakaan minun ei tarvitse katsoa kuinka koko kylä hävittää kilpaa viimeisiä aivosolujaan. Se on mielestäni aina yhtä hämmentävää katsoa jonkun kaverin valittavan kovaa darraa ja sitten kuitenkin lähtevän baariin nostamaan sen saman olotilan, josta seuraa aina sama jälkitila. Miten he pystyvät siihen? Minulta se vaatisi selkärankaa, muuttua joka ilta täydelliseksi idiootiksi, kuunnella päivä toisensa jälkeen muiden kokemuksia omasta illasta, omasta elämästä tiettynä ajanjaksona. Toisaalta tiedän, etten jäisi riippuvaiseksi juuri mistään. En ole sen sorttinen ihminen. Sopeudun muutoksiin melko nopeasti. Saatan vastustaa itselleni epäedullisena näyttäytyvää muutosta, mutta jos joku näyttää sen ylivoimaisen hyödyn, olen valmis myöntämään olleeni väärässä.

Tunnen lievää migreenosärkyä. Nousen junaan. Ihmiset tungeksivat ympäriinsä kuin lampaat. Miten rasittavia tuntemattomat ihmiskasvot voivatkaan joskus olla. Olen monesti ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat vain mieleni tuotetta ja siksi ne kaikki tuntuvat olevan niin samanlaisia. Ne ovat rajallisen mielikuvitukseni variaatioita oman itseni eri puolista. Siksi ne muistuttavat niin kovasti toisiaan. Ne ovat nopanheittoja. Heittää kolmea noppaa 7 miljardia kertaa ja varmasti ne jossain vaiheessa antavat täysin samoja yhdistelmiä. Ja nyt olen löytänyt yhden tällaisen itseni kanssa samankaltaisen yhdistelmän. Ehkä se heittää yhdellä tai kahdella numerolla, mutta se on riittävän lähellä. Näen junan lasiovessa heijastuksen konduktööristä, sekä ikkunan läpi toisen konduktöörin. He seisovat täysin samassa kohtaa ja mietin hetken, kumpi heistä on tässä vaunussa, kunnes silmäni erottavat totuuden. Hetken aikaa tajuntani oli täydellisen hämmennyksen vallassa, kun nämä Petoksen Ovet päässäni syöttivät epäselvää informaatiota, jonka tulkitseminen oli verenkierrollisesta päänsärystä kärsiville aivoilleni liikaa. Puut vilisevät ikkunan ohi, pahentaen migreeniä. Tuntuu siltä, kuin kirjoittaisin disco-lattialle, kun valkoinen paperi välkkyy silmissä. Taidan lopettaa nyt, syödä toisen asemalta ostamistani 2 euron Tuplista. Asemalla annoin viimeiset kolikkoni kaljalta ja röökiltä haiseville vanhemmille naisille, jotka omien sanojensa mukaan tarvitsivat sen päästäkseen siskonsa häihin Kuopioon. Aivan sama. Ei kiinnosta. Vaihdoin Kisserin Sibylle Baieriin, kaikki rauhoittui kummasti. Aurinkokaan ei häikäise, eivätkä puut tee kaikesta discoa. Saavumme Kouvolaan..." 27.7

"Viikonloppu takana, istun bussissa jossa kukaan ei tunnu enää katsovan ikkunasta ulos. Kaikki jumittavat itseään älykkäämpien koneiden ääressä. Olo on vähän sama kuin silloin, kun näki ensimmäistä kertaa bändin, jolla tuli kaikki tietokoneelta. Soundit, taustalaulut ja syntikat, basarin triggeriä myöten kaikki pyöri tietokoneen kautta. Ja kuulosti aivan paskalle. Epäilemättä joku näistä n. 30 matkustajasta tykkäilee jonkun kaverinsa ottamasta luontokuvasta, vaikka ikkunasta voisi tutkia jatkuvasti rullaavana panoraamana oikeaa luontoa. Mutta oikeat asiat eivät usein olekaan yhtä mielenkiintoisia, kuin mielikuvat. Siihenhän koko taiteilijan larppaaminen perustuu. Ihmiset lukevat elämäkertoja ja yrittävät olla samanlaisia, onnistuen luomaan lähinnä heijastuksen karikatyyristä. Moni on valmis heiluttamaan tukkaa ja soittamaan kitaraa kirkuvien fanien edessä, harvempi suostuu ajamaan Lahdesta Seinäjoelle kiireellä ja myöhässä, odotuksena ehkä 3 hikistä jätkää salin perällä. Ei kulukorvauksia. Silti, juuri nuo reissut ovat parhaita. Paikalla onkin 40 tyyppiä, jotka ostavat kaikki paidat ja levyt, jotka vain raaskit myydä. Olen matkalla kotiin. Paikkaan, jota olen sanonut kodikseni jo hämmentävän monta vuotta. Huomenna matkustan taas Helsinkiin soittamaan Kalasatamaan, jossa viimeksi oli 2 maksanutta asiakasta. Odotus huomiselle on sama. Sittenhän nähdään! En tiedä mitä, mutta kai siellä jotain nähdään..." 29.7

"I can have a darkside if you want me to, I can have a darkside toooooo.."

Terhi näkee jonkin verran unia, joissa olen kylmä, etäinen ja ilkeä. Olen miettinyt niitä aika paljon, ja siinä on ollut taas yksi iso heijastelun paikka. En edes yritä väittää, etteikö minussa olisi kylmää, etäistä ja ilkeää puolta ja on myös täysin ymmärrettävää, että hän pelkää sitä puolta minussa. Hän on riittävän älykäs nähdäkseen senkin olevan olemassa jossain täällä pään sisällä. Tiedän, että hän on nähnyt siitä jo muutamia vilauksia, sinä aamuna kun sain tietää KELAn kusevan elämäni ensimmäisen työttömyyspäivärahan päälle, Vastavirran edessä, kun kehoitin nistiä vähemmän ystävällisesti painumaan vittuun, varmasti myös joillain keikoilla. Tiedän sen puolen olevan olemassa, uskon monien vähänkin pitempään tätä lukeneen ymmärtävän sen puolen olemassaolon ja sen henkisen vääntämisen, mitä tämä elämä ajoittain on.

Silti yksi keskeinen asia pitää sen kontrollissa. Tarkoitus. Tai oikeammin ymmärrys tarkoituksesta, se mitä englannin kielessä kuvataan termillä a sense of purpose. Sille ei suomenkielestä löydy mielestäni riittävän tyhjentävää vastinetta. Ymmärrys siitä, mitkä asiat elämässäni palvelevat sitä Tarkoitusta, jonka koen elämässäni keskeiseksi. Jos elämä on rakennettu vaikkapa muutamista elementeistä, esimerkiksi perhe, työ, rakkaus, terveys, luominen, jokaiselle näille löytyy jokin keskeinen palikka, joka estää sitä muodostumasta tyhjiöksi. Kaikkia noita yhdistävä tekijä minulle on Cut To Fit. Se on perhe, se on rakkaus, se on ainoa "työ" jonka kanssa teen minkäänlaista vuotta pitempää uraa, se pitää mielenterveyteni tasapainossa ja se antaa mahdollisuuden luoda. Siksi se on kaiken yläpuolella. Se on kaiken koskemattomissa. Sitten on yksittäisiä palikoita, jotka täyttävät noita muita elementtejä. Perheessä lähimpänä minua ovat Eetu ja äiti. Sen ympärillä on isäni suku. Työtä määrittää tällä hetkellä vain se, että se tarjoaa minulle mahdollisuuden ajatella ja kohdata ristiriitatilanteita ja hioa eettistä ja moraalista ajattelua entistä pitemmälle. Terveys on vielä vähän eksyksissä oleva palikka, mutta rimpuilen siinäkin kohti ymmärrystä siitä, mitä minun oikeastaan pitää alkaa tehdä, jotta saan sen palvelemaan Tarkoitusta.  Luominen taas on olemassaoloa, eksistentialistista itselleen todistamista. Jos kykenee tekemään tähän todellisuuteen jotain, mitä siinä ei äsken ollut, voi olla suhteellisen levollisin mielin oman olemassaolonsa kannalta. Rakkaus taas oli pitkään täydellinen kysymysmerkki, koska en uskonut, että se tulee enää olemaan elämässäni enää muussa, kuin jossain platonisessa muodossa. Sitten tuli tyttö, joka intuitionsa ohjaamana päätti jutella minulle enemmän, ja napsautti kaiken kohdalleen niin helposti, että pystyin vaan tuijottamaan monttu auki sitä miten helposti se kävi.

Nämä asiat ovat palvelemassa Tarkoitusta, jota en edes kunnolla ymmärrä, mutta tiedän että se vie minut juuri sinne, missä minun kuuluu elämässäni olla. Jos se on joenrantatönö ja eläkepäivät Torniossa, se on aivan yhtä oikein, kuin löytyä ilman raajoja säkistä Meksikossa. Tuo kylmä, antisosiaalinen ja eristyvä puoli minussa tulee aina olemaan jollakin tavalla olemassa, mutta sitä ohjaa älykkyys. Suurelta osin se on älykkyyden luomaa eristymistä ja vetäytymistä. Siksi se myös tottelee järkeä. Se on melko tehokas apuväline, kun asioita pitää saada tapahtumaan. Se myös käytännössä kirjoittaa suurimman osan lyriikasta. Joskus nuorempana kirjoitin, että olin liian fiksu syrjäytyjäksi, koska kykenin ymmärtämään tilanteeni ja tukeutumaan muihin ihmisiin, vetämään itseni pois siitä suosta ystävien avulla. Lisäksi valtavaa osaa on näytellyt se, etten ole alkanut käyttää huumeita, vaikka kliseisiä aloitustilanteita on ollut edessä äärettömiä kertoja. Terhi sanoi viimeisimmän keikan jälkeen käydessämme nukkumaan, että olisin aika pelottava jos käyttäisin huumeita. Tiedän. Se on melko suurelta osin myös syynä sille, miksi en käytä mitään huumeita. Ymmärrän, miten ne vaikuttaisivat käytökseeni ja ajatteluuni, mitä puolia minun persoonassani ja olemuksessani ne korostaisivat, siksi ymmärrän myös pysyä helvetin kaukana niistä. Kaikella tällä heijastelun määrällä psykedeelitkin tarjoaisivat minulle luultavasti pelkästään paskoja trippejä. Ei sillä, että välttämättä varsinaisesti muunlaisia niiltä tahtoisinkaan, jos niitä käyttäisin.

Tiedän kokemuksesta, että voin muuttua kylmäksi ja ilkeäksi suhteessa läheisiin ihmisiin. Mutta ne ovat olleet ihmisiä, joiden kanssa en ole voinut viettää juurikaan aikaa muutenkaan tuntematta oloani vaikeaksi. Ikinä ennen minulla ei ole ollut lähelläni  ihmistä, joka on hienoviritetty niin täydellisesti samoille taajuuksille, kuin minut. Minun ei tarvitse olla mitään muuta, kuin mitä olen. Ainakaan vielä. Lähtökohtaisesti ongelmat ovat alkaneet siitä, että joku yrittää muuttaa mitään tässä. Jos muutos tapahtuu, se tapahtuu omilla ehdoillani, luonnollisen kehityksen myötä. Yrität muuttaa minua väkisin, ja painat vain katkaisinta kylmälle ja ilkeälle puolelle. Uskon tämän ihmisen ymmärtävän tämän, koska hänkin on täydellisen vahvasti oma itsensä, eikä ole muuttumassa mihinkään. Enkä minä tahdokaan muuttaa häntä mitenkään, koska noin täydellisesti minun oletettuun sieluuni sopivaa ihmistä elämässäni ei ole koskaan ennen ollut. Jotkut ihmiset kasvavat erilleen. Minulla on vahva tunne siitä, että tämän ihmisen kanssa voisin kasvaa yhteen.

Tiedän tällaisen avoimuuden olevan vaivaannuttavaa monille, koska internet on provosoinnin ja naamioinnin paikka. Tiedän myös millaisen riskin periaatteessa otan tällaisten vuodatusten kanssa, mutta tämä blogi onkin aina ollut passiivisen vastarinnan linnake. Rehellisyyden ja avoimuuden keidas keskellä oman elämänsä supersankareiden jatkuvaa todistelua ja taistelua. Pieni puolueeton mökki keskellä taistelutanteretta. Pappa kertoi, että sisällissodan aikana meidän talossamme kävi sekä punaisia, että valkoisia, eikä oltu sen enempää kummallakaan puolella. Ajattelin jo silloin, että se sama anarkistiveri on valunut kai sitten meikäläiseenkin. Ei anarkisti siinä mielessä, että pitäisi sokeasti olla kaikkea vastaan, vaan anarkisti siinä mielessä, että ollaan vain sen puolella, mikä itse koetaan oikeaksi ja tärkeäksi. Ja mielestäni avoimuus ja läpinäkyvyys ovat sellaisia asioita.

Tyhmyys sattuu.

Ihmisten tyhmyys ja tahto esitellä sitä internetissä on välillä niin ylitsepääsemätöntä, että ihan sattuu. Koska minulla ei ole tarvetta loukata ketään tai esitellä omaa internet-kulliani kenellekään, jätän järestään kaikki vastaan tulevat jutut kommentoimatta, mutta tulen sitten välistä kiehumaan tänne omaan koirankoppiini. Nyt silmiin sattui jonkun energiatasovärähtelymeditaatiohipin selitystä siitä, miten on matkattu telepaattisesti keskustelemaan ulkoavaruuden olentojen kanssa ja kuultu huhuja, että jenkit on rakentaneet ufo-lautasen kaltaisia avaruusaluksia ja teleporttivälineitä, jotka pidetään ihmisiltä salassa ja...... En tiedä miksi koen tällaisen loukkaavaksi älykkyyttä kohtaan. Ehkä siksi, että niiden kirjoittajat ovat jotain sellaista, mitä voi sanoa kaupunkilaishipiksi, en tiedä. Mutta silloinkaan minun ei pitäisi olla vihainen tekstistä, jos vihaan kirjoittajaa. Tottakai silloin olen yhtäläisesti ärtynyt lähes jokaisesta ko. kirjoittajan tekstistä, se on tietysti vain loogista, mutta tuollaisessa "älykkäänä" ja "viisaana" esittäytymisessä on mielestäni jotain ihmisälykkyyttä perimmäisesti loukkaavaa. Tiedän, että internet on kuitenkin täynnä niitä, joille viisauden vakuudeksi riittää se, että kirjoittaja sanoo olevansa viisas. Siksikin voin taas valaista teitä jo taas tässä välissä; MINÄ EN OLE VIISAS, ÄLKÄÄ KUUNNELKO MITÄÄN MITÄ SANON HARKITSEMATTA ENSIN ITSE SEN PAINOARVOA OMASSA ELÄMÄSSÄNNE JA SEN SUHDETTA OMIIN MORAALISIIN JA EETTISIIN VAKAUMUKSIINNE, JOTKA TOIVOTTAVASTI OLETTE KIKKAILLEET ITSE YÖN PIMEINÄ TUNTEINA, ETTEKÄ LÖYTÄNEET NIITÄ LOJUMASTA JOSTAIN PÄIN INTERNETIÄ. Siitä syystä ehkä hieman pelkäänkin ihmisiä, jotka vahvasti ja paatoksella julistavat omaa huuhaataan totuutena. Koska sattuman tuodessa riittävän paljon välinpitämättömiä ihmisiä yhteen paikkaan kuka tahansa, joka puhuu vahvasti ja paatoksella voi maalata ne "omikseen". Niin on käynyt äärettömiä kertoja läpi historian, ja niin tulee aina käymään.

Minulla keittää melko nopeasti aina, kun saan istua hippien seurassa kuuntelemassa luentoja energian ja tietoisuuden tason suhteista. Silti jostain syystä tunnun ajautuvan sellaiseen seuraan melko usein. Ei sellaisessa tilanteessa tieteen ja ihmisten tähän astisen historian mukaan vetäminen auta mitään, koska kyse on huumeilla itsensä tainnuttaneesta porukasta, joka on päättänyt uskoa joitakin tahoja, mutta hylätä toiset, eli siis aivan kuten uskonnoissakin tehdään. Ei Jahvea, ei krishnaa, yksi jumala, tämä setti näitä moraalisäädöksiä ja tuo paketti käsityksiä kuolemanjälkeisestä elämästä. Samalla tavalla valitaan "vaihtoehtoinen tiede" ja kaikki hörhöily, koska ihmisiä harhautetaan koko ajan tarkoituksella. Totta kai harhautetaan. Mutta sillä ei juuri ole tekemistä tämän kanssa. Mitä minä olen lyhyitä keittiöpsykologisia analyysejäni näistä ihmisistä laatinut lukuisten observaatiotuntien kautta, kyseessä on selkeästi pääasiassa melko hyvistä oloista ponnistavia nuoria, joiden elämän suurin trauma on se, ettei traumaa ole. Kyse on siitä, että luonnollinen, raaka maailma näyttää tyhjältä, ja jos ideologinen arvomaailma on samankaltaista passiivista tyhjiötä, se luonnollisuus ja vastakkain asetettu kuolevaisuus saa kaiken näyttämään vielä tyhjemmältä. Niinpä kyseessä on epätoivoinen halu uskoa mystiseen, koska se tarjoaa jonkunlaisen takaportin tyhjyydelle. Se ripustaa tauluja, etteivät valkoiset seinät ala ahdistaa. Selittämätön on automaattisesti jotakin mystistä. Tim Minchinillä on loistava 10 minuutin beat-runo Storm, joka kuvaa meikäläisen turhautumisen tuntemuksia melko tarkasti.

Mielestäni on vain hassua, miten nämä ihmiset pystyvät keskustelemaan keskenään termeillä ja asioilla, joita eivät juurikaan ymmärrä. Viime kesänä sain katsoa, kuinka yksi keskustelu melkein päätyi umpikujaan, kun kaksi mies-henkilöä pohtivat miten puissa on enemmän energiaa kuin meissä, jolloin niiden täytyy olla paljon tietoisempia kuin meidän. (kumpikaan ei mitenkään todistanut, että miten energian määrä on yhteydessä tietoisuuteen? Eikö tämä tekisi raketin moottorista ihan vitusti tietoisemman kuin meikästä? Kykeneekö rakettimoottori itsereflektioon? Hä?) sitten toinen esitti jonkin kysymyksen, johon toinen ei osannut vastata, en kuollaksenikaan nyt muista mikä se oli, mutta muistan sisäisen besserwisserini hyppineen innosta. Se ei onnekseni silti ole mikään pahan tahtoinen mulkku, joka tahtoisi vain lytätä muita näyttääkseen itse paremmalta, joten saan pidettyä sen aisoissa melkein aina. Palatakseni alkuun, olen joskus miettinyt, että jospa kaikki meidän ufokokemukset ja havainnot eivät olekaan mitään muuta, kuin tulevaisuuden ihmisiä, jotka ovat tulleet aikamatkailemaan. Samalla me pohdimme päämme puhki, että onko aikamatkailu mahdollista ja sitten nämä tulevaisuuden mulkosilmäiset pallopäät tulevat vittuillakseen nylkemään lehmiä anuksen kautta.

Ajasta. Ja taas käärme.

Pitkästä aikaa tein juttuja myös lyijykynällä. Meikä ei koskaan luonnostelekaan edes mitään, piirrän vaan kaiken kylmiltään, joten lyijykynät ei välttämättä ajaudu käsiin piirrustelumielessä vuosiin. Sitten kun ajautuu, niin tajuaa taas miten mukava niillä on varjostella asioita. Silti niitä ei sitten kuitenkaan ota käteensä aikoihin. Tällaisen voisi jopa ehkä ottaa tietynlaisena Pertunmaa-tatuointina itseensä, vaikkakin se yhteys on epämääräinen ja lähinnä ne tietää, ketkä saa selvää osastoa. Mutta eipä tähän nahkaan kai ihan heti ole tatuointeja tai reikiäkään tulossa.

Tässä on ollut vähän tällainen ikävöinti ja kaipauspäivä. Jotenkin hassua ajatella, että on nähnyt tuon elämässäni äkkiä pelottavan tärkeäksi nousseen ihmisen kolme päivää sitten, ja piti varmistaa joku neljä kertaa, että ei kai siitä reissusta ole kuitenkin jo viikko ja neljä päivää. Ei. Sitten kun taas nähdään, tuntuu kuin ei olisi oltu hetkeäkään erossa, eikä tavallaan osaa käsittää, miten pitkältä se aika silloin tuntuu kun on erillään. Siksi onkin niin mielenkiintoista, miten tuo tyttö taivuttelee aikaa ja todellisuutta, tai ainakin minun käsitystä siitä, ympärillään. Tavallaan hän saa ajan repeämään ja häviämään, sillä ei ole mitään merkitystä minulle enää. Hänen kanssaan aika pitää pienen tauon. Tuntuu siltä, ettei se mene hukkaan. Kaikki aika tuntuu oikeasti tekevän jotain. Toinen mielenkiintoinen asia on nukkuminen. Yksin nukun 4-5 tuntia, viimekin yönä menin puoli kuudelta nukkumaan ja nousin virkeänä jo puoli yhdeltätoista. Terhin kanssa voin nukkua 12 tuntia ja se ei ärsytä minua yhtään. Sekään ei tunnu mitenkään hukkaan heitetyltä ajalta. Muuten jos nukun noin kauan, soimaan itseäni henkisestä heikkoudesta ja ties mistä.

Nyt väsyttää jo melko paljonkin, mutta pelkään nousevani sitten joskus viiden aikaan Eetun herätyskellon kanssa, joten kai tässä vielä hetki pitää kukkua, että olen siinä vaiheessa unta, etten herää kelloon ja voin yrittää nukkua vähän pitempäänkin.. Voisi vaikka venytellä ja koittaa estää vasenta kättä irtoamasta olkapäästä ennen kuin olen edes 25..Loppuyön soundtrackina toimikoon Sibylle Baier ja akustinen kitara.

Pelosta.

Tekisi mieli kirjoittaa miljoonastasadasta asiasta, mutta en oikein tiedä mistä päästä aloittaa ja miten päin mitäkin asiaa pyörittäisi. Haluatteko kuulla seksistä vai pelosta? No niin minäkin arvasin, ettei se seksi ketään kiinnosta, jutellaan vähän pelosta. Terhin kanssa keskusteltiin siitä viime yönä ja tajusin miten paljon olen tehnyt työtä omien pelkojeni kanssa koko elämäni. Tai sen ainoan ison asian, jota koskaan olen sanonut pelkääväni: kuoleman pelon. Se on siten jotenkin harhaanjohtavasti sanottu, kun en varsinaisesti voi sanoa pelkääväni sitä enää. Olen seissyt kasvotusten sen pelon kanssa niin monta kertaa, että tiedän mitä pelko on, vaikka se onkin luultavasti aiheuttanut minulle muutamia ennenaikaisen harmaita partakarvoja tai hiuksia. Nuorempana minun oli helppo sanoa, että pelkäsin kuolemaa, koska se piti hyvin tarkkaan paikkansa. Tajusin jo mukelona, etteivät läheskään kaikki ihmiset kuole vanhuuteen, eikä ole mitään takeita siitä, että kukaan tulee näkemään eläkepäiviään (nyt se ikä vaan on hilattu niin kauas, ettei kukaan tule näkemään niitä muutenkaan.). Se pelko oli sitä syvää ja lamaannuttavaa pelkoa, joka saa haukkomaan henkeä ja tärisemään paniikkikohtauksen vallassa. Se oli vähän erilaista, kuin normaalit paniikkikohtaukset, jotka alkavat kehon interoseption harhatulkinnasta, fyysisestä tapahtumasta joka huutaa mielelle, että sinä et hallitse tätä, sekoa. Minulla se toimi käänteisesti. Nimenomaan oman elämän reflektiosta lähtevä ajatus sai aikaan fyysiset oireet, hikoilun, hyperventilaation, tärinän ja huimaamiset. En tiedä onko sille jotain oikeaa nimeä. Näitä kesti oikeastaan enemmän tai vähemmän 17 ensimmäistä vuotta elämästäni ja ne olivat lähes joka päiväisiä. Siinä ajassa kerkeää tottua jopa paniikkikohtaukseen niin paljon, että kykenee tarkastelemaan sen syitä.

Vanha klisee kuuluu, ettei ole mitään muuta pelättävää, kuin pelko itse. Se, uskokaa tai älkää, pitää aivan täysin paikkansa. Pelon voima lepää juuri siinä oletuksessa, että me emme pidä pelkäämisestä. Siksi me teemme asioita paetaksemme pelkotilaa. Pelko ajaa meitä tekemään hätäisiä ratkaisuja ja huonoja valintoja, koska se on ahdistava puoli minässä, jota emme tahdo kohdata: heikkous. Kun onnistuin katsomaan kaiken oman paskani läpi kohti sitä pelkoa, joka minua ahdisti niin helvetin monta vuotta, näin tarkasti mitä se oli. Se ei ole mitään muuta, kuin egon heittämä varjo, joka kasvaa mielen seinälle levittyessään kymmenkertaiseksi oikeaan kokoonsa nähden. Minun kohdallani kyse oli siitä, että pelkäsin kuolemaa yli kaiken, koska se tulisi hävittämään minut kokonaan, enkä voisi tehdä sille asialle yhtään mitään. Sitten minua alkoi vituttaa enemmän se, etten voi sille mitään, kuin se että minä kuolen. Auktoriteettivihaa luontoa kohtaan. Kun siivoan kaikella tällä tekemisellä, musiikilla, kuvien tekemisellä ja kirjoittamisella hetkeksi egoni pois valon tieltä, myös varjo häviää. Sen aikaa on rauhallista. Kun annan tajunnan virrata levollisena virtana jostakin aivojen solujen yhteyksistä sormieni läpi tähän ihmeelliseen binääriavaruuteen, olen vähän aikaa vapaa itsestäni. Vaikka käsittelisin itseäni. Ne ovat hetkiä, jolloin pääsen ulos MINÄstä ja sen vaatimuksista ja olettamuksista, koska ei ole olemassa mitään muuta, kuin ajatus, joka aineellistuu silmieni edessä sitä mukaa, kun se tulee mieleen. Näen kaiken, koska olen ulkopuolella, näen itseni jostakin kaiken olemisen ulkopuolelta edes hetkellisesti. Tämä on minulle meditaatiota. Ei siihen tarvita joogamattoja tai kymmentä ynisevää rastahippiä viereen istumaan.

Nyt en välttämättä sanoisi pelkääväni kuolemaa. Kyllä minä tiedän, että se sieltä tulee. En vain ole vielä integroinut sitä mitenkään mieleiseksi osaksi todellisuuttani. Enkä usko, että se ajatus tulee koskaan minulle erityisen lämmin tai mieleinen olemaankaan. Mutta ei se minua pelota. En pelkää enää juuri mitään. Tai luulin, että en. Ensimmäistä kertaa mieleeni on nimittäin alkanut hiipiä pelko myös toisen ihmisen kohtalon puolesta. Tai oman kohtaloni vaikutuksesta toisen ihmisen elämään. Se ajatus tuntuu ristiriitaiselta, kun juuri kokee päässeensä ulos siitä sokkelosta, jossa on juossut sokkona vuosikausia, ja huomaakin vaan tulleensa sen keskella sijaitsevalle aukealle. Lisäksi kuolema on jotenkin sellainen voima, joka tulee aina potkimaan minua eteenpäin, kohti sitä täydellisen vapaata olemisen hetkeä, eksistentialistista luomista. Koska kykenen luomaan jotain, tiedän olevani elossa. Siksi luominen on minulle välttämättömyys olemassaololle. Siksi tiedän, että se tulee jatkumaan koko elämäni ajan. Siksi olen melko tyytyväinen siihen, että tajusin aloittaa myös kaiken tämän kirjoittamisen melko nuorena, vaikkakin se alkupää on poltettu ja tuhottu jo ajat sitten.

Hyvä musiikki pelasti päivän jälleen.

Tulin juuri takaisin kotiin Helssingistä. Olin katsomassa yhtä tämän vuoden parhaista näkemistäni keikoista, nimittäin Oliphaunt Ridersin ensimmäistä keikkaa Libertessä. Ilman mitään kavereille jaettavia vammaistasoituksia yllätyin aivan saatanasti siitä, miten hyvä keikka tuo oli! Vaikka Libertessä on vieläkin mielestäni jotain miedon ärsyttävää asiakaskuntaa ja fiilistä myöten, eikä omat keikkamuistotkaan sieltä ole mitenkään kauhean hyviä, jaksoin istua siellä läpi bändin, joka ei niin kauheasti minua kiinnostanut. Se oli liian turvallista ja tasaista kamaa, koukut olivat vähän turhan ilmiselviä ja helppoja, eikä laulaja ehkä aina ihan selvinnyt siitä mitä yritti tehdä. Tämä siis sysipaskan laulajan suusta. Oliphaunt Ridersissa soittaa pari jäpikkää meikän ekasta bändistä. Joku ajattelee sen tietysti vaikuttavan meikän mielipiteeseen, ja tottakai se vaikuttaa. Nämä jannut on puhuneet bändihommistaan vuosia saamatta mitään ihan hirveän konkreettista aikaan, ja aloin jo epäillä että onko niillä bändiä ollenkaan. Siksi meikä oli entistä onnellisempi ja liikuttuneempi siitä, että ne iskivät minulle täysillä luun kurkkuun. Nuo soundcloudin biisit nyt ovat lähinnä rumpukompuroitu tuollaiseksi astma-trancehenkiseksi kamaksi, mutta livenä, ei saatana miten vitun kova! Aluksi ajattelin, että ei ole korvatulppia ja Liberten kaltaisessa pienessä tuvassa se sitten lähinnä ärsyttää, kun pää soi kolme päivää puolen tunnin jälkeen. Heti, kun jätkät löivät ensimmäisen iskun ilmoille, en voinut kuin hymyillä. Vitut siellä mitään tulppia tarvita, koska nuo jätkät tajusi kaiken olennaisen soittamisesta: Kun kaikki soi vitun lujaa, se tuntuu munissa ja ytimissä ja se asia, mitä kutsun Resonanssiksi pitää huolen lopusta. Homma toimi. Näille pitää saada lisää keikkoja jonnekin.

Heti keikan jälkeen ajoin takaisin Lahteen raivolla, joka kuuluisi ennemmin kirkkaaseen päivän valoon, mutta onnistuin silti väistämään keskellä tietä itseään pesseen pienen karvaisen, tuntemattomaksi jääneen eläimen, joten kyllä meikällä refleksit pelaa jonkun verran kumminkin. Ninja! Nyt sitten laitan mikroon päästadista raahaamani subway-patongin ja katson Tim Minchinin konsertin toisen näytöksen loppuun, edelleenkin olen sitä mieltä, että se on yksi tämän aikamme suurimpia neroja, täysin aliarvostettu ihmisenä, vaikka melko arvostettu jo onkin. Niin arvostettu, että saa näköjään sinfoniaorkesterin sanomaan "motherfucker". Elämä tuntuisi juuri tällä hetkellä olevan taas vähän vähemmän paskaa, päivällä ahdisti melko paljon jostakin syystä, mutta onneksi se varjo on kai hiljalleen liukumassa pois. Oli kyllä kiva istua lievästi ahdistuneena miedosti ärsyttävässä baarissa kuuntelemassa semisti tylsien ihmisten todella rasittavia juttuja ja huonoja, telkkarien stand up-jätkiltä varastettuja vitsejä. Se sai minut eristymään muista melko tehokkaasti. Mutta eipä siinä, se on nyt takana. Nyt vaan loppuyö Tim Minchinillä vaikka aamuun asti.

Onpahan taas tajunnanvirtaa.

Viimeyönä katselin Searching For Sugarmanin, joka kertoi Sixto Rodriguezista. Yksi luokkakaveri suositteli tuota minulle jo keväällä ja sanoi, että sille oli tullut ihan meikän hommat mieleen tuosta jätkästä, mutta onhan tuo nyt aika saatanan paljon kovempi jätkä ihan kaikin puolin. Musiikkiin toki tutustuin jo heti tuon kaverin suosituksen jälkeen ja etenkin nimenomaan Sugarmanin puolipsykedeelinen ja puoliakustinen ahdistus tarttui meikään niin lujaa, etten hetkeen tainnut kovin montaa muuta biisiä kuunnellakaan. Mutta tuo dokumentti kertoo koko tarinan, joka on aika helvetin hämmentävä kaikessa ihmeellisyydessään. Joillekin se on tuhkimotarina siitä, miten joku voi elää köyhänä ja kurjana koko ikänsä tietämättä, että jossain saisi leikkiä Elvistä ihan kympillä, mutta siinä vaiheessa niiltä ihmisiltä on mennyt Rodriguezin elämänfilosofian ja ajattelun keskeisin asia ihan ohi. Mies teki pari levyä, jotka olivat vitun hyviä, mutta eivät kuitenkaan kiinnostaneet yhtään ketään, lopetti ja meni oikeisiin töihin. Mielestäni on vähän hassua, että ehkä hienoin ja paras kuvaus tulee yhdeltä Rodriguezin työkavereista, joltain perusjampasterilta joka tajuaa tuollaisen ihmisen sielun syvyyden ja sen, miten se suhtautuu kaikkeen työhön ja sen tekemiseen yhdenlaisena taiteena. Hän kävi Etelä-Afrikassa soittelemassa keikkoja, on käynyt tuon dokkarin ilmestymisen jälkeen soittamassa niitä keikkoja vielä varmasti vähän muuallakin, mutta elää silti samalla tavalla, kun on elänyt vuosikymmeniä, pikku kämpässä Detroitissa, koska se on se elämä, jota hän TAHTOO elää. Olen aina miettinyt sitä, että nyt olen juuri sellaisella elintasolla, jolla tahdon olla. En tahdo tähän mitään upgradea, kun vain saisin laskut ja vuokrat maksettua, ruokaa pöytään ilman, että jään siitä velkaa, olisin tyytyväinen kaikkeen. Materian kannalta ajatellen minä en tarvitse yhtään mitään. Korkeintaan rytmikapulat ja quiron, tai mitä tahansa mikä kuulostaa niiltä, jotta voisin tehdä kunnolla bossa novaa. Mutta nekin on jo sitten hi-fistelyä. Veljeni on koko ajan ostamassa jotain ja selittää itselleen, että tämän jälkeen minun elämänlaatuni paranee ja kykenen toteuttamaan itseäni. Nauretaan Vilin kanssa, että se on tämän grindibändin elintasokapitalisti, sillä taitaa olla kaksi tai kolme samanlaista lippistäkin, uusia piti ostaa, kun vanha vähän rispaantui laidasta. Mutta jokainen taistelee läpi elämän omalla tavallaan.

Viimeyö meni ehkä tuonkin takia sitten vähän diipiksi, kun aloin ajatella sitä, miksi olen niin kiitollinen siitä, että Terhi eksyi meikän elämään. Ajattelin, että en enää koskaan ala minkäänlaiseen ihmissuhteeseen, ellei se tunnu oikealta. Minun ei ole tarvetta leikkiä normaalia enää, koska tiedän, että ne leikit on varattu muille. Lisäksi ajattelin, etten todellakaan jaksaisi selittää omaa elämäntarinaani ihmiselle, joka ei kuitenkaan tajua, miten tärkeät ihmiset isovanhempani olivat elämässäni, tai miten paljon musiikki on sitä muuttanut ja miten paljon kaikki on sattumasta kiinni. Siihen hetkeen asti, kun näin tuon tytön oikeasti ensimmäistä kertaa, olin epävarma vähän kaikesta. Junassa Tampereelle mennessä vain jännitin ihan vitusti. Heti kun näin tuon tytön oikeasti, kaikki loksahti paikalleen. Tälle ihmiselle minun ei tarvitse selittää yhtään mitään, tuntuu siltä kuin oltaisiin tunnettu aina. Minulla on ihan selkeä käsitys fyysisestä koskemattomuudesta, omasta reviiristä ja siitä että ihmisiin pidetään vähintään metrin rako. Se ei koskenut Terhiä sekuntiakaan. Niin luonnolliselta toisen ihmisen läheisyys ei ole tuntunut minusta ikinä. Noista silmistä näin, että tämä on se ihminen, jota olen etsinyt aina ja nämä ovat kaikki ne piirteet, joihin olen ihastunut muissa ihmisissä. Kaikki on johtanut tähän.Meidän kaikki tutut Torniosta ja Tampereelta ovat tunteneet toisensa, on molemmat synnyttykin Mikkelin keskussairaalassa ja kuljettu koko ajan ristiinrastiin törmäämättä. Lisäksi meidän alitajunnan toiminta on ollut hyvin yhdenmukaista jo kauan ennen kuin ollaan tunnettu. Tekisi mieli kaivella tästä esimerkkejä, koska niitä on melko vitusti, mutta jostain selittämättömästä syystä koen ne jotenkin intiimiksi asiaksi, eikä minulla ole tarvetta todistella mitään kenellekään. Kunhan puran ajatuksiani. Tässä on ihminen, joka loksautti paikalleen sen mahdollisuuden, että minulla voi joskus olla lapsia, jotka eivät tule olemaan ihan perseestä, koska niillä olisi hyvä äiti. Olen aina ajatellut, että lapseni ovat jo menetettyjä tapauksia, koska ne kuitenkin kapinoisivat minua ja tekojani vastaan, minkä vuoksi olen tehnyt aina kaiken lapsenlapsilleni. Kirjoittamisen, kuvat, äänet, ihan kaiken. Tietysti tähän vaikuttaa oma suhteeni omiin isovanhempiini, väistämättä. Se on yhtä vitun isoa aikakapselia, jota luultavasti kukaan niistä ei jaksa koluta läpi. Luultavasti ensimmäiset 15 sivua, ja sitten lopahtaa kiinnostus, vaikka kaikki oikeat oivallukset taitavat alkaa vasta jostain 400 sivun kohdalta..

Mäyrä-laulu!

Tiesin, että tämä päivä on vielä johtava johonkin suuruuteen. En tosin arvannut, että se kasvaisi näihin mittasuhteisiin, mutta silti! Vili tuli tähän ja alkoi rätkytellä tuota E-F-riffiä, aloin laulaa päälle jotain epämääräistä mäyrien nylkemisestä ja päätettiin, että tässä on nyt biisi. Aluksi mietin, ettei voi nauhoittaa mitään, kun Eetu nukkuu ja on menossa aamulla duuniin ja kaikkea, mutta tiedän myös ettei tällainen työflow kävele vastaan aina ja tunnistan sen siihen törmätessäni. Joten tehtiin siitä tuollainen post-punk-goottipaska-biisi, johon rummut ja synat on soitettu meidän Yamahan PSR-2 kasarisynalla, joten se on siis the og shit. On kyllä ihan hävyttömän hölmö biisi, improsin koko paskan sitä laulaessani ja sen jälkeen koitin muistella mitä olin laulanut ensimmäisellä kerralla ja tuplailla sieltä täältä, sanat löytyy youtubesta, mutta laitan ne myös tähän. Koittakaa jaksaa kaikkea tätä hölmöä paskaa, eiköhän me joskus kasveta aikuisiksi ja aleta tehdä kaikkea tylsää ja masentavaa.

Lyrics: (fully improvised super awesome song about badgers)

Tahtoisin omistaa mäyräkennelin
voisin kaiket päivät katsella kuinka mäyrät köyrii
ja tehdä niistä villasukkia

Jos mulla olis mäyräkenneli
Voisin tehdä niistä rumpusetin
kuinka hyvältä maistuis mäyräkeitto aamuisin
Näitä asioita tekisin jos omistaisin mäyräkennelin

Jos omistaisin mäyräkennelin
Tekisin niistä aina aamuisin itselleni mäyrämunakkaan
Kuinka hyvältä maistuiskaan mäyrämunakas
Ensimmäisenä asiana aamulla, jonka suuhus laitat
Miettikääpä sitä nyt!
Mäyrämunakas suussa maistuisi hyvälle, aijjaijjaijai!
Näitä asioita tekisin, jos omistaisin mäyräkennelin

Tekisin niistä villasukat ja rumpusetin
Myös mäyrätuuba vois kuulostaa coolilta
kuulostaa coolilta mäyrätuuba, tai vetopasuuna
Niillä voisi soittaa mäyrä-progea
Miettikääpä nyt!
Kuinka siistii olis omistaa se mäyräkenneli!?

Mäyräkenneliiiiiii!

Taitaa olla vähän ikävä. Ihmistä ja saarta.

Tämän päivän ohjelmassa on ollut lievää ja ärsyttävää, ilmeisen migreeni (=verenkierto) -pohjaista päänsärkyä, jota olen sitten yrittänyt lääkitä vuoroin jäätelöllä ja kahvilla, josko kylmä tai kuuma auttaisi. En tiedä. Sen tiedän, että on vähän ikävä, mutta tiedän myös kuinka helvetin kiinnostavaa on lukea jonkun ruikutusta siitä, että on ikävä. Siksipä en jaksa siitä niin kirjoittaakaan, koska vaikka se on elämässäni tällä hetkellä suuri ja merkittävä tunne, se on myös jollakin tavalla niiden vähien tabujen listalla, joita minulla tälle tajunnanvirralle on.

Huomasin tänään novellikokoelmaa kasatessani, että meikällä on aika paljon sellaisia keskeneräisiä tekstejä, kaikki enemmän tai vähemmän psykedeelisiä hommia, joita on varmasti mielenkiintoista jatkaa pienen tauon jälkeen ihan eri suuntaan, kuin mihin ne ovat olleet menossa ennen keskeytymistään. Pitääpä joku yö ottaa liikaa kahvia ja oikein asiaksi alkaa lopetella noita löysiä köysiä. Huomaan melko usein suomentavani päässäni englantilaisia idiomeja, jotka tulevat mieleen nopeammin, kuin suurin osa suomalaisista. En oikein tiedä missä vaiheessa tuo kaksikielisyyteni on oikeasti kehittynyt, mutta opin kyllä lukemaan englantia jo vähän ennen suomea, mistä on kiittäminen melko pitkälle vanhaa kunnon kuusnelosta ja myöhemmin Nintendoa. Sen jälkeen sitten kirjallisuutta ja musiikkia. Briteissä pennut luulivat, että Suomessa puhutaan englantia. Sitten jouduin selventämään, että on meillä omakin kieli. Naureskelin myös sitä, että voin minä heille kuvailla universumin pienimpien osasten toimintaperiaatteet ja ihmisten sielujen syvyyden, mutta en osaa edes tilata hampurilaista Cardiffissa. Tai osasin, mutta en ensimmäisellä yrittämällä, niiden aksenttien läpi en koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tarkentavia kysymyksiä minulle oikein esitettiin. Olen myös huomannut puhuneeni viime aikoina melko paljon noista ei-niin-kaukaisista ajoista Jenin ja Danin taloudessa. Pitäisi päästä käymään sielläkin, mutta siihen tarvitaan ihan rutosti rahaa. Tai auto, jolla pääsen ajelemaan Ranskaan ja päristelemään sieltä kanaalia pitkin. Veikkaan, että sekin reissu tulee hyvällä autolla huomattavasti halvemmaksi, kuin lento Lontooseen ja juna Cardiffiin.

Brittilä on kyllä jännä paikka. Sähkötöiden ja lämmityksen kannalta se näyttää aivan joltain kehitysmaalta täynnä kehitysvammaisia ja vähän siinä rajalla keikkuvia byrokraattisepareita, siellä sataa koko ajan ja on aika ankea, mutta jotain sellaista mystistä siinä on, mikä saa oikeastaan kaiken musiikin kuulostamaan paremmalta. Se, että syksyllä siellä ei ole harmaata ja paskaista, vaan vihreää, tekee jo paljon. Kuuntelin siellä paljon etenkin Neurosiksen Pain of Mindia ja Reverend Bizarren So Long Suckersia, niiden molempien kohdalla tajusi hyvin, miksi punkki ja doomiheavy toimii siellä niin hyvin. Punkki soi jotenkin vihaisemmin niissä vähän uneliaissa lähiöissä, joissa ihmiset elävät normaalia elämäänsä ja pyrkivät välttämään kaikkia konflikteja, ja laahailumusiikki puolestaan sopii täydellisesti maaseudun vanhoihin kivisiltoihin ja -kirkkoihin, korostaen niiden massiivisuutta ja raskautta entisestään. Se on melko siistiä. Suosittelen jokaiselle saarelle eksyvälle jotain pörisevää musiikkia matkakaveriksi, saatte huomata, että sellainenkin kama, joka täällä tuntuu todella oudolta ja irralliselta löytää paikkansa tuolta saarelta.

Ja nyt niitä perunoita..

Sain melko hyvän ajatuksen koskien novellikokoelman nimistä ikuisuusprojektia, ja olin saman tien tyytyväinen, etten äkkipikaisuuksissani ole vielä tunkenut sitä paskana ja puolivillaisena mihinkään. Nimittäin pyydän siihen kuvituksia itselleni tärkeiltä ja arvostamiltani sotkijoilta, toivoen, että saisin vähän niinkuin 3-5 täysin erilaista näkemystä tästä hommasta, ja painaisin sitten jonkun 20 kappaletta kutakin, sekä tekisin itse yhden kuvituksen. Koska kyllä joku sata kappaletta on jo aika kipuraja, mitä meikäläisen kannattaa yhtään mitään tehdä ilman, että saan kantaa niitä seuraavat miljoona vuotta muuttolaatikoissa, tiedän että tuossakin on jo vähintään 50 liikaa, mutta tuo kuvatusajatus oli meikästä niin täydellinen sitä ajatellen, että sillä riskillä kehtaankin kanniskella niitä mukana jonkun aikaa. Nyt on ainakin pari jo päässä tiedossa, pitää vaan toivoa, että tuo yksikin suostuu, koska on varmasti melko kiireinen ja osaava kaveri jo tänä päivänä.

Seuraavana pitäisi alkaa keittää perunoita. Tuo haastava tehtävä on nyt antanut odotuttaa alkuaan jo lähes kaksi tuntia, kun välissä hoidin näköjään kaiken näköistä muuta taas. Tarkoitus oli, että kun Eetu tulee himaan niin ruoka olisi valmis, mutta eihän sitä nyt näköjään kerennyt ennen kuin se tuohon rojahti. Työstä tuli mieleen, että huomennahan sitä on edessä taas itselläkin. Ja illasta voisi sitten mennä ehkä Helsinkiin katsomaan, kun helsinkiläistyneet lahtelaiset soittavat ensimmäisen keikkansa. Jos pääsen ja kykenen. Loppuviikosta menen sitten taas Mäntyharjuun, sitä ennen ohjelmassa ainakin yhden taulun maalaus toivottavasti. Tekisi mieli raivota tästä nykymaailman tilasta taas enemmänkin, kun buddhalaisetkin ovat alkaneet osoittaa tyhmyyden merkkejä idässä. On kyllä hyvin merkillistä, miten uskonto antaa kaikille vallanhimoisille mulkuille sopivan viitekehyksen toimia rasistisesti ja elitistisesti. On se ateismikin ihmisiä tappanut, ja kaikkein eniten yhden tekevää paskaa maailmaan on tainnut tuottaa tyhmien ateistien tarve todistella tyhmille uskoville, miksi he ovat oikeassa, vaikka sillä ei ole lopultakaan mitään helvetin väliä. Samaan monttuun kaikki laitetaan. Paitsi juutalaiset, jotka poltetaan. Alan olla jo vähän sitä mieltä, että koko holokausti on tapahtunut vain siksi, että maailmassa olisi parempia juutalaisvitsejä. Kyllähän se stereotyyppinen kuvakin on jo ihan hauska (katso internetin paras GIF-animaatio), mutta aivan uudelle tasolle juutalaisvitsit nousivat vasta holokaustin myötä.

Viime aikoina olen myös miettinyt yhä enemmän sitä, miten jumissa tämä todellisuus on minun päässäni. Minä en juurikaan jaksa kantaa huolta "planeetan" tulevaisuudesta, koska ihminen täältä häviää huomattavasti nopeammin. Toivon vain, että mulkut tappavat toisensa ja vaatimattomat ja hyvät ihmiset nousevat koloistaan ja alkavat rakentaa uutta maailmaa, kunnes joku mulkku taas nousee puhdistamaan sen kaikista muista mulkuista. En usko, että ihminen on riittävän kykenevä kadottamaan itseään lajina sukupuuttoon täydellisesti. Pullonkauloja kyllä tulee, niitä on ollut jo aika monta. Esimerkiksi torniolaiset näyttää kaikki muutamalta perusmuotilta, mikä kertoo geenivaihtelun olleen jossain vaiheessa melko vähäistä. Älkää käsittäkö väärin, torniolaisia coolimpaa porukkaa ei olekaan, mutta jos meikä pystyy spottaamaan ainoan Lahteen muuttaneen torniolaisen, niin onhan se jo jotain. Mutta harhailen taas. Jotenkin minua ahdistaa ajatus siitä, että ihmiset ja muut riittävän älylliset olennot tulevat aina väistämättä häviämään jossain vaiheessa kuitenkin. Se ahdistaa minua siksi, että koen tämän maailmankaikkeuden itse niin vahvasti kokemuksen kautta olemassaolevaksi. Jos sille ei ole kokijoita, se on aivan vitun yhdentekevä. Ja se on mielestäni niin kaunis ja äärettömän hieno paikka, etten tahtoisi sen ikinä muuttuvan yhdentekeväksi kellekään. Joten jos joku avaruusglakhglakh lukee nämä sanat jonkin muuntimen läpi vuosimiljardeja ihmisten tuhon jälkeen, arvosta tätä vitun paikkaa! Elämä on liian siisti asia hukattavaksi.

Arttu Harkki Kaverina -sarjakuva!

Hintin Ihmeellisten Seikkailujen tekijältä tulee nyt uusi, vielä paskempi sarjakuva! En osaa edes piirtää Arttu Harkkia kunnolla, mutta en anna sen estää itseäni. Lisää tulee, kun saan piiskattua itseäni tekemään noita.

Räsäs-kohusta, laista ja moraalista.

Vaikka tuossa meidän hienossa Toyota Yaris-kodissa olikin melko hyvin uutispimennossa, niin Kiururannassa käydessä Juuso naureskeli tuota uusinta Räsäsestä aiheutunutta kohua ja sitä seurannutta kirkkoero-aaltoa, ja sai samalla kaikki ne Räsäsen takia kirkosta eronneet suomalaiset näyttämään ihan vitun idiooteilta, ihan vain sanomalla, että kyllähän hänkin asiasta oli täysin samaa mieltä, vaikkakin näkemys koko asiaan on toinen. Nimittäin ne, jotka hyppäsivät pois vakaumuksestaan vain irtisanoutuakseen fundis-Räsiksen kohti jonkkaa kulkevasta kelkasta eivät ehkä nähneet sitä kokonaisuutta siinä asiassa, joka taas oli tämä iänikuinen laki vs. moraali. Räsäsen moraali vain sattuu seisomaan aika betonisilla jaloilla siellä Raamatun sanassa, mutta se mitä hän periaatteessa sanoi on vain sitä, että moraali ylittää lain. Hän tosin vesittää sen oman, tähän asti ihan hyvän argumenttinsa jatkamalla sitä lausetta sillä "koska jumala sanoo niin"-mantralla, joka yleensä aika nopeasti tuhoaa kaiken uskottavuuden älykkäältä keskustelulta tässä nykyisessä maailmassa, jossa elämme lähinnä väärinymmärretyn ironian ja jatkuvan sarkasmin kautta.

Siltikin, jos minulta kysytään missä tahansa tilanteessa moraali vai laki, moraali vetää pitemmän korren ihan vitun helposti. Se vähä moraali, mitä koen omaavani on minulle se ylin laki, joka toimintaa säätelee, joku voi nähdä sen idealistisena toimintana, mitä se melko pitkälle onkin. Se ohjaa minua tekemään kaikkea, koska se on lähinnä tilanteen ja olosuhteiden mukaan syntyvää ja kuolevaa valintaa, joka perustuu siihen ymmärrykseen ja tietoon, mitä minulla missäkin tilanteessa on. Sitten annan vain intuition tehdä valinnan sen tiedon pohjalta, osoittimena "oikein". Jos teko sitten paljastuu vääräksi, en voi jäädä ruoskimaan itseäni siitä, koska se ei auta yhtään mitään. Kyseessä on subjektiivisesta näkökulmasta subjektiivisen ymmärryksen varassa tehty päätös, ei mikään absoluuttinen pyrkimys oikeuteen. Se, mikä minulle on oikein, on varmasti hyvin monille väärin. Se, mikä monille on aivan normikäytäntö vähintään kerran viikossa, on mielestäni pahinta paskaa, mitä omille aivoilleen voi syöttää, eikä laki sitä kiellä. Se on ihan perusohraa. Tai vehnää. Tai mistä se nyt nykyään tislataankaan. Laki on olemassa nähdäkseni lähinnä siksi, että suurin osa väestöstä pysyy jotenkuten pöksyissään, eikä raiskaa ja tapa toisiaan siksi, etteivät ymmärrä mitä vapaus oikeasti tarkoittaa. Se on kontrollin väline tyhmille ja sellaisenaan mielestäni ihan pätevä väline. Ne, jotka pelkäävät ruoskaa, ne joille se ruoskan pelko on ainoa asia, joka estää heitä tappamasta naapureitaan, tarvitsevat sen ruoskan.

En ole oikein koskaan tajunnut sitä, että lakien puute ja anarkia tarkoittaisi sitä, että kaikki ihmiset sitten toimisivat joka helvetin mielihalunsa mukaan. Paino sanalla IHMISET. Eläimet toki puuhastelevat luonnossa mitä tahtovat, mutta ihmisen erottaa eläimestä kyky itseään, toimintaansa ja ympäristöään heijastelevaan ajatteluun. Ihmisellä on AINA olemassa jonkinsortin moraali, joka ohjaa toimintaa. Uskokaa pois, siitä ne lait ja uskontojenkin käskyt ja määräykset alunperin ovat peräisin, ja siksi ne ovat pääpiirteissään niin toistensa mukaisia. Siitä myös huomaa, että eri paikoissa ja olosuhteissa eläneillä ihmisillä tämä moraali on erilainen, koska ympäristö on kasvattanut tarpeita ja paineita toimia toisella tavoin. Tietyllä tapaa moraali on opittu ominaisuus, eikä ainakaan minun ole täysin mahdollista sanoa, missä kohtaa kehitystäni se on muodostunut nykyisen kaltaiseksi, mutta suurin osa siitä on muodostunut negatiivisten määreiden kautta: ympärilläni olevat ihmiset ovat osoittaneet minulle lähinnä, mitä minä EN tahdo olla, ja siksi en myöskään allekirjoita sitä, että jos ihminen kasvaa jossain ugabuga-maassa, se tahtoo raiskata neitsyitä ja repiä pennuilta sydämiä. Se on sisäsyntyinen ominaisuus, joka määrittyy oman sisäisen maailman kehityksestä suhteessa ympäröivään ihmiskuntaan ja ihmisiin. Tottakai siihen vaikuttaa myös persoonallisuus introvertti-ekstrovertti-akselilla, sekä mukautumisen tarve muihin ihmisiin. Itselläni tämä tarve on ollut melko pieni, koska olen kokenut sen oman mielikuvitukseni huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, kuin muiden ihmisten jutut. Olen nähnyt, miten muut hukkakäyttävät kapasiteettiaan ja päättänyt, että tuota minä en ainakaan tahdo olla. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä, jokaisella ihmisellä on täysin samat mahdollisuudet tehdä nupillaan aivan mitä tahansa, mutta on sitten eri asia mitä kukakin sillä kaikella päättää tehdä. Jotkut ilmeisesti ovat hyvinkin valmiita käyttämään toisten tyhmyyttä ja idiotismia keppihevosena omalleen. Tai sitten kyseessä on taas kerran tarve mukautua, kaverit eroavat kirkosta, niin minäkin. Toki, jos huomaat ettet usko oikeastaan mihinkään siihen, mihin tämä meidän valtion kirkkomme uskoo ja kehottaa seurakuntaa uskomaan, eroa. Se on jokaisen oma valinta. Kuten olen sanonut ennenkin, tässä elämässä keskeisintä taitaa olla vain löytää ne valheet, joiden kanssa kokee kuolemansa vähemmän vaikeaksi asiaksi, ja kaikki muu on sitten enemmän tai vähemmän peukaloiden pyörittelyä.

Loppureissu.

Pertunmaa - Mäntyharju - Suontee

Tuon edellisen pätkän kirjoittamisen jälkeen soittelin tuonne Kiururantaan, että josko voitaisiin käydä näyttäytymässä sielläkin, mikä kävi kuulema mainiosti. Jännitti paljon esitellä Terhi Juusolle ja Kaijalle, niin jännitti Terhiäkin. Se oli vähän hassua, mutta mukavaa ja kannatti, koska sain sieltä sitten duunia ensi viikonlopuksi samalla käynnillä. On merkillistä, miten jokin alitajunta ohjaa meidän juttuja yksiin, koska niiden oli kuulema juuri tarkoitus soittaa minulle, kun soitinkin itse ensin, että tullaan käymään. Osaltaan siitä syystä tahdoinkin käydä siellä, koska se jollain merkillisen voimakkaalla tavalla tuntui minulle niin tärkeältä paikalta, ja siellä minun oli luonnollista olla. Siellä oli mukava käydä. Kohtapa sinnekin pääsee taas. Siitä jatkettiin matkaa ohi Mikkelin ja Visulahden kohti Suonenjoen lähellä olevaa Suonteeta. Oltiin ensimmäinen yö Terhin serkkujen rannassa olevassa saunamökissä, jo toinen eri saunamökki jossa nukuttiin tällä reissulla, kolmas eri sauna jossa saunottiin. Tästä tuli ruoka- ja saunakiertue Suomessa.

Suontee
 
Seuraavaksi yöksi mentiin Terhin tädille vanhalle koululle, joka oli melko kylmä, mutta siisti paikka. Se teki siellä kaiken näköisiä käsityöhommia pajusta ja muusta, ja aivan järjettömän hienoja mehiläisvahamaalaussysteemeitä, joita mekin saatiin koittaa, meikä oli niissä sen verta huono, että kaikista tuli sitten vaan erämaita ja naureskelin, että siinä on "Erämaa-Sarja" by Jere Kilpinen. Terhi teki niitä, kun oli parempi, ja meikä keskittyi piirtämään uutta menestyssarjakuvaani Arttu Harkki Kaverina, joka kertoo siis siitä, millainen Arttu Harkki on kaverina. Skannailen ne ehkä illemmalla omaksi postaukseksi, kun vähän siistiydyn ja palaudun ensin siitä, että tämä reissu on ohi. Tänä yönä taisin nähdä unta siitä, että piti jatkaa matkaa Iisalmeen ja hypättiin VR:n tavarajunan kyytiin, mutta se olikin paska idea ja jäätiin Mäntsälässä pois vanhojen junalippujen kanssa, auto oli jossakin hukassa, lumisessa paikassa, joka näytti joko Kuortilta tai Lahdelta ja sen ympärillä oli sellaisia idiootteja, joille en tahtonut jutella mitään. Sitten ajoin auton vain pois sieltä ja mentiin tapaamaan Terhin isovanhempia, huomasi että se jännitti vähän alitajunnassa.

Erämaa 1

Erämaa 2

Erämaa 3

Suontee - Pielavesi
 
Ajettiin melko hyvissä ajoin Pielavedelle ja tapasin Terhin isovanhemmat, se oli mukavaa, vaikka hävetti kun antoivat meidän nukkua omassa sängyssään ja nukkuivat itse sohvilla ja lattioilla, mutta ei sille teräsmummelille pärjännyt väittelyssä kukaan! Myöhemmin huomasin, ettei Terhin äitikään sille mitään mahtanut, tuon naisen sana oli selvästi laki. Käytiin myös heidän mökillään saunomassa, Terhi on puhunut siitäkin paikasta paljon, joten oli melko mukava käydä siellä, vaikka kaikkea olikin vähän rempattu ja ymmärrän miten sellainen ottaa päähän, jos on mielessä jokin lapsuuden kuva jostain paikasta. Ruokaa oli paljon ja se oli aivan järjettömän hyvää, parasta tällä reissulla. Minä olen elämäni aikana kuitenkin aika montaa hirveä natustanut, eikä se ole ikinä ollut niin mureaa, kuin tuolla. Tänä yönä näin unta, että joku ajoi festareille matkalla olevan grinditorirekan Kariksen puistoon ja käänsi sen käsillä katolleen, jotta pääsin paremmin katselemaan levyjä. Ostin Nasumin ja Magrudergrindin uudet levyt, joissa oli liilan ja turkoosin sävyiset pastelliväriset kannet. Sitten oltiin jossain kaverilla bilettämässä jonkun pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa, siellä katolla Elämää Philadelphiassa sarjan Mac ja Dennis lauloivat gorillapuvuissa ilman naamioita jotain Justin Timberlake-henkistä kutu-biisiä, siellä kaikki oli sellaista oranssin seepiaa Miami Vice-sävyä.

Pielavesi - Iisalmi

Heräsin selkä vähän jumissa ja jännitti melko paljon, että miten menee tämän päivän soitteluhommat, kun ei ole ollut pariin viikkoon musiikin kanssa autossa lauleskelua kummemmissa tekemisissä. Terhilläkin oli migreeniä ja mummo kiirehti kauppaan hakemaan suklaalevyn migreenilääkkeeksi. Yhtäkkiä minullakin oli pää aivan kauhean kipeä. Kolmen aikaan lähdettiin ajamaan kohti Iisalmea ja oltiin joskus neljän jälkeen perillä. Sieltä löytyi nopeasti myös loput Mustat Ristit ja yksi punottava Raxi skeittirampin laidalta kaljat lapasessa. Terhi lähti silittelemään vuohea ja naurettiin että nainen lähti vuohen matkaan, ja että illalla keikalla se vuohi tulee sitten kännissä haastamaan meikälle riitaa. Skeittikisoista kuulutettiin, että "mersun peräloosissa on kaikenlaista skeittikamaa myytävänä", mihin naureskelin, että kuulostaa hyvin viralliselta myyntipisteeltä, minkä jälkeen tuli vielä lisäkuulutus että ko. mersukin on myytävänä. Hetkeä myöhemmin Leo ehdotti huumorismiehenä, että lähdetään polttamaan kamaa, kun ei ole muutakaan tekemistä, ja nauroin että olisi aika mulukkurokkitähti-veto polttaa kaikki noiden skeittikamat, teurastaa vuohi ja pölliä mersu ja lähteä vaan menemään heti keikan jälkeen. Naureskeltiin vielä vähän lisää tyhjää ja lähdin Raxille kuskiksi sukulaisiin. Kun tässä nyt on käyty katsomassa vähän kaikkien sukulaisia, niin miksei sitten Raxinkin, onhan se nyt jo melkein sukua meillekin kai kohta jotain kautta. Mentiin käymään sen sedän tilalla, vanhassa mummolassa, jossa ei ollut edes setää kotona, vaan sedän vaimo ja tämän sisko. Oltiin Terhin kanssa suvussa nopeammin kuin Raxi! Siellä oli ihan huippuja ötököitä, pulleat ja karvaiset kissa ja koira. Terhi sai mekkoja, Raxi kaljaa ja kaikki lohipiirakkaa, joten eipä se mikään hukkareissu ollut! Sieltä ajeltiin sitten takaisin Koljonvirran leirintäalueelle, tehtiin nopea soundcheck jossain välissä ja odoteltiin iltaa ja keikkaa ihmetellen eläimiä, joita siellä oli. Keikka meni ihan kivasti, kai joku parisenkymmentä tyyppiä jaksoi katsella setin loppuunkin asti, mikä on jo aika haastava veto tuollaisessa ympäristössä. Rokkenroll vaan ei voi koskaan kilpailla paistettujen muikkujen ja kalliin kaljan kanssa. Ei se ole tässä maassa mahdollista. Mutta mukavaa oli silti, soitettiin ensimmäinen ja varmaan myös viimeinen encore, minkä jälkeen oli tarjolla sauna, mutta ajattelin että niitä on nyt kyllä ollut ihan riittävästi tälle reissulle, hiukset mätänee kohta päähän. Tuijottelin vähän aikaa tulta ja mentiin nukkumaan. Näin unta jostain epämääräisestä murhamysteereistä, jossa joku ämmä ilmestyi tuollaisesta Koljonvirran mökeistä ja ampui jollain vanhalla lugerilla ilmapistoolin kuteja, ja joku muka kuoli niihin. Murhia oli tutkimassa Walesissa duunissa ollut Neil, vanha katutappelija, joka nyt tekee nuorisotyötä. Tajusin vasta tuon unen myötä, että Terhin papan silmissä ja katseessa oli paljon jotain samaa terävyyttä, kuin sen hepun.

Iisalmi - Lahti
 
Aamulla näin paljon rapulaisen näköisiä naamoja, jotka sitten sulloutuivat kaikki autoon ja taistelivat pahoinvointia vastaan. Mekin lähdettiin Terhin kanssa ajelemaan kohti Lahtea ja se sitten jatkoi yksinään tästä Forssaan, mikä vähän kyllä harmittikin meikää. Olisihan sitä ollut kiva käydä vielä sen porukoita tapaamassa ja kiittämässä autolainasta, mutta meikällä ei olisi tainnut rahat riittää junailuun takaisin Lahteen Humppilan tai Tampereen kautta. En toisaalta ole päiviin ollut perillä rahatilanteestani, Savossa on ihmeen vähän pankkiautomaatteja. Nyt kuitenkin väsyttää ja hajottaa ja on jo melko ikäväkin, ja pitää alkaa keksiä jotakin harhauttavaa toimintaa. Jos katsoisi Monty Pythoneita ja söisi jotain rasvaista suruunsa.

Tänään matkakin jatkuu taas.

Kuinka järjettömän siistiä on näyttää itselleen tärkeälle ihmiselle itselleen tärkeitä paikkoja ja juttuja, ja nähdä miten se oikeasti tajuaa niistä juuri sen saman asian, kuin sinäkin? Sitä on todella vaikea selittää, mutta sen näkee ihmisestä aina heti. Käytiin eilen Terhin kanssa Jalkalassa katsomassa, missä meikä on kasvanut tällaiseksi kuin olen, sieltä lähtiessä hoettiin vaan että "vitsi miten siisti paikka!", enkä voinut kun hymyillä. Toisaalta oli siinä itkukin melko herkässä, kun mietin miten mummon ja papan olisi pitänyt olla siellä kanssa, edes sen aikaa että näkisivät tämän tytön ja miten ihmeellinen vaikutus hänellä on minuun.

Tänään pitäisi sitten jatkaa matkaa Suonenjoelle päin, saa nähdä pysähdytäänkö matkalla Mäntyharjussa. Pitää soitella ja kysyä. Sitten ei taas ole mikään kiire, trippaillaan vaan fiiliksen mukaan minne sattuu. Otin Eastonin Amerikan Psykon mukaan, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua, kun olen ollut koko ajan auton ratissa. Oikeastaan vasta tällä reissulla olen löytänyt itsestäni myös sen kulkurin, joka ajaa 500 kilometriä ilman pysähdyksiä ja taukoja, aiemmin olen lähinnä istunut etupenkillä ja piirrellyt ja kirjoittanut ja tehnyt omiani, mutta nyt autolla ajaminenkin on ollut aika siistiä.  Olen jo niin tottunut tuohon autoon ja sillä ajamiseen, että näen sitä tietä jo silmät sulkiessani ja illasta tuntuu siltä, että voisi yhtä hyvin ajaa jossain, kun kerta istuu vaikka sohvalla tekemättä juuri mitään.  Ajaminen on toki ollut itselleni tuttua jo pitkään noiden keikkahommien myötä, on sitä ajettu Kuopiosta ja Seinäjoelta Lahteen ilman stoppeja migreenissä keskellä yötä, mutta nyt on ollut sellaista mukavan kiireetöntä ja "päämäärätöntä" ajelehtimista. Tuntuu, että kaikki sujuu, kuten tämän ihmisen kanssa aivan kaikki muukin. Nukkuminenkin on niin kivaa, että olen nukkunut pitempiä yöunia, kuin ehkä ikinä aiemmin elämässäni.

Näin viime yönä epämääräisiä uniakin. Musta Risti soitti Pertunmaan nuorisotalolla, mutta siinä oli varmaan enemmän jo kuopatun Yardstonen kuin Mustan Ristin jätkiä, minkä lisäksi se nuokku oli ihan hillitön stadion. Sitten jossain välissä oli talvi ja ajelin jollain wolkkarin Swampilla ympäriinsä. Se oli sellaista menneisyyden läpikäymistä, kaikenlaisia Lahti ja Pertunmaa-muistoja sekaisin, aivot selkeästi käsittelee nyt vähän kaikkia paikkoja ja tapahtumia, kun niitä on esitellyt toiselle, niin ne palaavat omaankin mieleen. Ihmismieli on ihmeellisen vahva väline, kun kaikki järjettömän epämääräiset hajutkin pystyvät potkaisemaan kunnon muistotripin päälle ja avaamaan sellaisia täysin uusia kokonaisuuksia mielestä. Ja on mielenkiintoista huomata, miten alitajuisesti pystyy ajamaan sellaisia teitä, joita ei ole ajanut ikinä aikaisemmin, mutta joita on kyllä kulkenut tuhansia kertoja. Ne voisi mennä vaikka silmät kiinni, vaikkei se kauhean suositeltava kokeilu olekaan.

Reissusa.

Lahti-Forssa

Nyt aion tehdä jotain dramaattista. Annan tytölle nimen, kun se nyt on kaikkein käytännöllisintä kaiken kannalta. Maailma, Terhi, Terhi, maailma. Noin. Helppoa. Lähdettiin Terhin kanssa kylmällä bussilla Forssaan, parin tunnin matka oli melko väsyttävä, perille meikälle tykitettiin taas melkoinen liuta uusia perheenjäseniä. Jälleen kaikki tuntui todella helpolta ja luonnolliselta, saunottiin ja syötiin hyvin ja illasta Terhin äiti ja miehensä tulivat ehdottamaan, että jos halutaan ottaa tälle meidän suurelle seikkailulle auto, se olisi mahdollista. Sehän sopi paremmin kuin hyvin, koska aikomuksena oli kiertää oikeastaan koko Suomi melkein pariin kertaan sukulaisia ja muita ihmisiä katsomassa. Paistettiin makkarapihvejä saunan kaposessa uuniluukussa ja syötiin mansikkarahkaa ilman lusikoita, todettiin, että sijainnista huolimatta (Forssa) elämässä on kaikki hyvin ja käytiin nukkumaan.

Forssa-Oulu

Meidän piti herätä ajoissa, mutta nukkuminen maistui sen verta hyvin, että ylösnousemus venähti jonnekin kahdentoista korville. Näinkin hyvin mielenkiintoista unta, jossa Lahden kaupunginmuseon amanuenssi oli Pertunmaan yläasteen rehtorina ja se oli palkannut ala-asteen häirikköoppilaan tökkimään mua tauluihin laitettavilla pienillä kiiloilla, jotta en osallistuisi johonkin urheilulajiin, jossa olin liian hyvä. Se oli jotain lentopallon ja jenkkifutiksen välimuotoa. Lupasin lopettaa, jos saisin osallistua vielä yhteen kisaan Forssassa, kun mulla nyt on nuo musiikkihommatkin, niin ei ole koko elämä sen varassa. Koin rajan menevän siinä, kun Danny DeVito tuli tökkimään meikää kanssa. Aamulla Terhi siirsi herätyksiä ja lipsuin toiseen uneen, jossa herätyskellosovellus ei kuulema toiminut kuin täyden kuun aikaan. Päästiin kuitenkin ylöskin joskus, syötiin ja juotiin kahvia, käytiin ostamassa meikällä halvat varvassandaalit ja lähdettiin joskus vähän neljän jälkeen ajamaan Ouluun. Tämän ihmisen kanssa matkustaminenkin on vain maailman parasta. Kaikki toimii. Ajoin Jämsästä Ouluun ilman pysähdyksiä, suoraan Ykälän pihaan saavuin noin yhdentoista jälkeen, näin maailman komeimman miehen Mäntylän Jessen ja päätin olevani perillä. Sammutin auton ja annoin sen liukua parkkiin noiden ruskeiden silmien eteen. Hirveä määrä läpihalailtavia torniolaisia ja oululaisia. Muita en suostu halailemaankaan. Päätettiin kuitenkin, ettei meillä ole varaa maksaa 18 euroa 3sta bändistä, joista kahden kanssa soitan kuukauden päästä kolme keikkaa. Käytiin syömässä, heitettiin Terhin kavereita himaan ja haettiin meikän kaverit sitten Ykälästä. Lopun iltaa Nistikon Lespon Näköset Pojat sitten viihdyttivät meitä hiuslisäkkeillä. Ketulle kunniamaininta meikän hiljentämisestä.

Oulu

Tämä päivä oli melkolailla jumitusta ja darrailua, katsottiin pari tuotantokautta Family Guyta ja haettiin pizzaa ja koitettiin heräillä. Syökää Oulussa niin monta pizzaa, kun vain voitte. Ne on kaikki parempia, kuin kaikki muut pizzat missään muualla, ruoan puolesta tuo kaupunki on Suomen New Orleans, kuten olen sanonut aiemminkin.  Kun selvittiin aamusta, käytiin katsomassa millainen on uusi Snooker, meikän mielestä vanha oli ehkä vähän viihtyisämpi, mutta olihan tuolla pelejä ja vaikka mitä. Ihan mukava paikka. Siitä mentiin puistoon ja jopa meikä potki footbagia, kun jätkillä oli niin hieno peli, että oli pakko nostaa hattua: Kämmimällä sai kirjaimia ja se joka ekana sai sanan KEMI, hävisi. Torniolaiset on parhaita. Lähdettiin Terhin ja Jussin kanssa aiemmin kämpille katsomaan Black booksia, kun vähän väsytti, mutta silti meni taas jonnekin viiteen asti ennen kuin malttoi nukkua.

Oulu-Tornio-Viitasaaren ABC

Heitettiin Jussi juna-asemalle kahden korvilla ja ajeltiin Terhin kanssa Tornioon, kukaan ei halunnut meiltä kyytiä, joten siitä tuli vain meidän lomapäivä Torniossa.  Terhi näytti meikälle omia lempipaikkojaan ja meikä ihmetteli lähinnä miten lähellä olen ollut sohaamassa omiani. Ostettiin myös Terhille varvassandaalit.  Käytiin Ruotsin puolella karkkikaupassa ja fiksailtiin Ikean pihassa auton takapenkistä aika hieno koti. Ei päästy Torniosta pois ennen kymmentä, mutta sitten raivotettiinkin Viitasaaren ABClle, jonne saavuttiin noin kello 2 aamulla. Käytiin juomassa iltateet ja nukuttiin karavaanariparkissa meidän hienossa kodissa, parkkeerattiin se jonkun turkkilaisen auton taakse, näytti kun niillä olisi ollut joku helvetin iso hiekoituslaatikko katolla.

Viitasaaren ABC-Pertunmaa

Heräsin melko tasan kahdeksalta ja vilkaisin pyyheverhon yli, turkkilaiset olivat aamupalalla autonsa perässä. Terhi tahtoi nukkua vielä, joten meikä iski Forssasta ostetut varvassandaalit jalkaan ja lähdin juttelemaan turkkilaisille. Kehuin heidän kotiaan ja nainen, joka puhui englantia, mies ei, kertoi että ovat matkalla Ouluun ja Tornioon ja kohti Lappia ja Norjaa. Mukavia ihmisiä, kuten kaikki tien päällä kohdatut ulkomaalaiset lähes aina poikkeuksetta ovat. Lukuunottamatta rosvoryöväreitä. Itselleni niitä ei kyllä ole sattunut vastaan kuin yksi, tunnistin sen kaukaa, enkä lähtenyt sen mukaan Riikan sivukujille katsomaan, että kumpi meistä on kovempi tappelemaan, koska se olisi myllyttänyt meikää aika huolella. Alettiin olla väsyksissä juuri sopivasti Pertunmaalle päästessä, tultiin tänne äidille, käytiin suihkussa ja nukuttiin muutama tunti. Nyt istun pihalla kirjoittamassa tätä, kupillinen kylmää kahvia edessä, lintujen ja vitostien laulu täyttävät korvani kilpaa suihkulähteen solinan ja huonojen suomalaisten iskelmien kanssa. Jos kohta vaikka kävisi saunassa ja menisi muutenkin sisälle, ennen kuin alkaa sataa enempiä. Huomenna käydään Jalkalassa katsomassa meikän oikeaa Kotia ja tätiä perheineen, keskiviikkona tai torstaina lähdetään Terhin sukulaisille Suonenjoelle ja lauantaiksi Mustan Ristin keikalle Iisalmeen, sunnuntaina sitten auto takaisin Forssaan. Siistiä. Kaikki meikän elämässä juuri nyt. Juuri tällaiseen kulkemiseen meikä on tarkoitettu, vuorokausi sitten olin vielä Torniossa ja nyt olen jo ihan toisella puolella Suomea. Tässä päämäärättömyydessä ja flowssa meikän sielu lepää. Torniossa se sielu lepää. Ja Kemissä ruumis. Jossain ojassa.

Road Trip!

Eilinen päivä kului maalaillessa ja sadetta pidellessä, tänään sitten lähdetään kiertelemään ympäri Suomea. Suunnitelmissa Forssa-Oulu-SAVO? Savoa on paljon ja sinne on helppo eksyä, mutta silti siellä on aina kotonaan. Vilikin näköjään kotiutui sinne hyvin äkkiä, lähti eilen ja jo tänä aamuna näen siitä epämääräistä kuvamateriaalia. Mutta se siitä. Nyt pitää miettiä, että mitä kaikkea sitä vielä kerkeää unohtaa ennen lähtöä, joka on noin tunnin päästä. Kai sitä voisi käyttää aikaa paremminkin, kuin kirjoittamalla koneella. Mutta on taas helvetin mukavaa ja vapauttavaa päästä pois Lahdesta. Se on parasta tässä. Puolitoista viikkoa vapaata Lahdesta, lopuksi keikka Iisalmessa ja sitten pitää tulla takaisin katselemaan tätä. Tosin sitten voidaan pitää se puistonäyttely, joten ei sekään ihan perseestä ole. Lisäksi otin missioksi vielä kesän aikana suolata lohen, kun kaupan kala on niin mautonta. Nyt aion ottaa aamukahvia, tämän tehtävänä oli taas vain hyvästellä elämä ja internet hetkeksi, jos tulee sopivia paikkoja, niin kirjoittelen kyllä tien päältä.

Raxin Suuri Aarteenmetsästys-hetki.

Tämä päivä on kulunut melko rauhallisissa tunnelmissa, Tomppa palasi jatsifestarihässäköiltään ja suunniteltiin tälle kesälle meikälle näyttely, vielä tuntemattomaan paikkaan. Viedään vaan mun taulut johonkin puistoon ja ripustetaan oksiin ja sitten jätkät kävelee viinilasit kädessä, kuin olisivat galleriassa pyörimässä. Anarkistinen pakkonäyttely pihalla. Sen lisäksi päivä sisälsi myös yhden tämän viikon hauskimmista hetkistä, kutsuttakoon sitä nimellä Raxin Suuri Aarteenmetsästys-hetki! Pojat lähtivät kauppaan hakemaan kaljaa, ja sillä aikaa meikä piilotti Raxin suuresti rakastaman viinipullon. Piirsin sille kartan, jonka laitoin viinipullon paikalle frisbeen päälle. Kartta oli äärettömän tarkka, kun siihen oli piirretty jopa tennis-kentän laidalla olevat koiraihmiset. Pojat tulivat takaisin kaupasta ja Raxi alkoi ähistä ja kiroilla aarrekartan kanssa. Vili avusti metsästyksessä ja kaksikko pyöri ympäri puskaa. Laitoin merkille, että Raxi todellakin huomasi myös kartan koirat ja ihmiset osoittaessaan sormella niiden suuntaan ohi kävellessään. Ensin se käveli aarteestakin ohi, mutta takaisin kävellessään huomasi lapun, jossa oli päälle kirjoitettu punaisella "RAXI". Aukitaitettaessa lappu paljasti, että viinipullo oli koko ajan ollut meikän laukussa, homo! Se oli meikästä aika vitun hauska juttu. Tällaista pientä kivaa täytyy itselleen järjestää, jotta jaksaa selvinpäin katsella, kun ammattilaiset ryyppää. Ja kyllähän se viinikin maistuu paremmin, kun sen eteen on edes vähän tehnyt töitä. Olin kartasta niin ylpeä, että pakko laittaa kuva siitä tännekin, ei noin hienoja aarrekarttoja joka jätkä tee!

aarrekartta!

Muita epämääräisiä uutisia, loppuviikosta lähden Forssaan ja sieltä sitten Ouluun, lauantaina olen kai siellä. Siitä seuraavan viikon aikana tapahtuu asioita X ja Y, jonka jälkeen lauantaina 20.7 pitäisi olla Iisalmessa keikalla. Saa nähdä miten päin eksyn ja minne. Toivottavasti kauas ja toivottavasti siellä on paljon ihmisiä, joita voin pitää ystävinäni. Kaikki meikän elämässä on täydellistä, paitsi rahatilanne, mutta se ei kiinnosta meikää juuri yhtään nyt. Koko kesän eteen on pommitettu asioita ja kokemuksia, joita monet eivät saa vaikka oksentaisivat rahaa jokaisesta omistamastaan ruumiinontelosta koko ikänsä. Toisin kuin ne, meikä osaa arvostaa jokaista pientä hetkeä jo silloin kun se tapahtuu, eikä vain jälkeen päin miettiä, että kylläpä asiat olivat paljon paremmin silloin joskus. Minä tiedän, että asiat tulevat olemaan paskemmin ja otan tästä nyt kaiken irti. Suosittelen samaa kaikille muillekin. Ja kaiken irtiottaminen ei tarkoita sitä, että vetää kaikki huumeet ja juo kaiken viinan, jonka saa revittyä irti. Se on tyhjäkäyntiä, ei täysillä elämistä. Se kuluttaa vitusti bensaa, eikä vie yhtään mihinkään. Mutta jokainen tyylillään, kaikille meille on oma monttu jossain kumminkin.

Myrskyn jälkeen pöytä puhdistuu vähitellen.

Kannatti käydä KELAssa mesoamassa ja raivoamassa. Puhelin soi ja täti siellä hämmentyneenä pyöritteli sanoja "no onhan toi nyt ehkä vähän kohtuuton aika" ja "mitähän tuolla on taas oikein ajateltu".. Sanoin, että samat ajatukset on pyörineet meikän mielessä melko vahvana, kun ei ole kahteen kuukauteen voinut vuokraa maksaa. Saatiin sumplittua asia niin, että rahat maksetaan mulle ennakkoon, 80 prosenttia oikeasta työkkäristä, en ymmärtänyt että miksi, mutta tuossa vaiheessa en kyllä alkanut enää väitellä yhtään mistään. Jos saan laskut maksettua pois ja lyhennettyä vuokrarästejä parilla sadalla, olen helvetin tyytyväinen kaikkeen. Mutta tuossakin on ollut kyllä jonkinlainen karma pelissä: jos sossu olisi eilen ollut vielä auki iltapäivällä, olisin vienyt paperit sinne, saanut asian käsittelyyn, ja kohta olisin saanut maksaa sitä takaisin, kun tuo  työkkärin raha olisikin tullut tilille. Pelkäsin tuota skenariota jo siinä vaiheessa, kun täytin lappuja. Nyt olen melko onnellinen, että se meneekin puoli neljältä kiinni, vaikka eilen se tuntui vain siltä, että vitutus kasvoi sen ansiosta täysin uusiin sfääreihin.

Eilinen oli muutenkin melko merkillinen päivä, räjähdin nollasta sataan ja täyteen vitutukseen niin äkkiä, että olin KELAssa jo ennen kuin pesin hampaat ja aamukusellakin kävin vasta sossussa. Sen jälkeen tulin kotiin ja kiroilin ja maalasin itseään hengiltä nirhaavan lapasen, vähän samanlaisen, kuin Havocin kansissa, mutta päätin, että tässä pitää olla kuusi sormea, koska koskaan ei voi olla liian montaa keskisormea. Sen jälkeen olo rauhoittui vähän, niinkuin kaikenlaisen luomisen jälkeen yleensäkin. Myös tuolla ihmeellisellä naisen mallisella olennolla on aivan järjettömän rauhoittava vaikutus. Käytiin kävelemässä pimenevässä Lahden illassa, näytin Lanun puiston ja sataman ja kaikki nämä kivat puolet Lahdesta, kun nyt tuntui, että se on nähnyt vaan tuota ankeaa puolta ja kaikenlaisia horkkapäissään pyöriviä nakkikioskin beta-uroksia. Oltaisiin kiivetty mäkihyppytorniinkin, mutta ilmeisesti se keskimmäinen on ykskaks vain purettu, mitä en kyllä ole huomannut aiemmin. Se oli hauska yllätys, mutta istuttiin sitten sen juurella ja pällisteltiin maailmaa edes siitä. Kyllä sitä siinä vaiheessa ajatteli, miten sääli on, etteivät isovanhempani tavanneet juuri tätä ihmistä. He olisivat tajunneet tästä kaikesta luultavasti paljon enemmän, kuin minä.
 
Tänään on sitten taas töitä ja täytyy sanoa, että onneksi ne ovat tänään, eikä eilen. Olisi voinut yleinen mieliala olla hieman matalammalla, jos olisi eilisen sodan jälkeen pitänyt lähteä tekemään sitä työtä, jonka takia kaikki raha-asiat ovat menneet vaan heikommalle tolalle, vaikka eräskin luokkakaveri keväällä tuli oikein onnittelemaan sanoen, että "uskon, että kun pääset tähän normaalielämän ja rahan makuun, niin sä pidät siitä". Ihan kun en olisi koskaan pitänyt mitään vitosen seteliä isompaa kädessä. Ohitin sen olan kohautuksella, koska kyseessä olevan ihmisen maailmankuva oli niin kaukana omastani, ettei hän olisi käsittänyt tätä kaikkea vaikka olisin kuinka selittänyt. Minä en pidä rahasta. Minulla ei ole mitään tarvetta tai halua haalia sitä itselleni, vaan se on minulle vain väline johonkin muuhun. Jos minulla on rahaa, jota joku muu selkeästi tarvitsee enemmän kuin minä, annan sen mieluummin hänelle. Tavallisesti vain ei ole yhtään mitään, mistä antaa. Siksi teen mieluummin konkreettisia asioita ihmisten hyväksi, musiikkia, kuvia, tekstejä, mitä tahansa sellaista. Kerjääminen ei ole minulle myöskään mikään ongelma, meikän eka kesäduuni oli kuitenkin hyppiä ABCn pihassa pomppukepillä kolme tuntia lippis kourassa, ja tienasin sillä kolmekymppiä ja muutamia kruunuja. Kuinka absurdin kuuloista? Meikän kohdalla ei edes niin kauhean outoa.. On sitä oikeastaan tullut paljon absurdimpia hommia tehtyä sen jälkeen, meikä esimerkiksi on ollut töissä saunakivitehtaallakin. Taas yksi mielenkiintoinen anekdootti, jolla päteä meikän hautajaisissa. Niitä voisi joskus kirjoitella lisää.

"I'm fucked, I'm fucked, I know I'm fucked."

Onneksi nautin siitä täydellisestä elämästäni niin kauan kun sitä kesti, se nimittäin sujahti aamulla madonreijän kautta perseeseen niin, että turvaverkon silmukoitten suhina soi korvissa. Heräsin suunnilleen siihen, että Eetu tuo KELAsta tulleen lapun ja ajattelin sen olevan ilmoitus tilille maksetusta työttömyyspäivärahasta, ja ehkä uudet laput täytettäväksi. Ja kuinkas sitten kävikään. "Olette ilmoittaneet olleenne työssä, toimita palkkalaskelma ja kuitti ajalta 1.6-30.6." KELAn työssäoloehto on kuitenkin 4 tuntia viikossa, minulla oli viime kuussa töitä 2 tuntia, josta ne tahtoisivat palkkalaskelman, jota en voi edes saada, koska työnantaja on lomalla ja haahuilee ympäri Eurooppaa ja oli puhe, että laitetaan nämä kesän työt, jotka teen siis suoraan hänelle, enkä koululle jolla olen töissä, sitten syksyllä pakettiin. Kävin selvittämässä tämän KELAssa ja sieltä sanottiin, että luultavimmin tässä sitten tehdään niin, että odotellaan sitä palkkakuittia ennen kuin maksetaan yhtään mitään. Eli saisin rahaa vasta joskus elokuussa. Menin sossuun, vaikka tiedän, etten luultavimmin saa sieltäkään yhtään mitään, koska olen oikeutettu työmarkkinatukeen, joka tavallaan siis on vetämässä koko ajan. Tämän aikaa olen elänyt myymällä levyjä, joka näkyy kivasti tilillä, ne voi sitten sanoa kivasti, että myy sitten lisää äläkä meille ruikuta. Mutta 8 euron levyjä saa myydä aika vitusti, että sillä saa kahden kuun vuokran maksettua.

Tänään olen siis astunut taas tyhjän päälle, juuri kun olen luullut että kaikki alkaa kääntyä paremmaksi. Kun tämä kuvio nyt selviää, työt loppuvat muuten seinään. Ei minulla ole varaa tehdä työtä, josta saa 200 euroa kuussa, jos se maksaa minulle 700 euroa kuussa kaiken muun muodossa. Tuntuu, että tuosta puoli vuotta jatkuneesta työstä ei sen ulkopuolella ole seurannut minulle mitään muuta, kuin haittaa, stressiä, hampaiden kiristelyä ja vitutusta, vaikka se työ itsessään on sellaista, että olen tehnyt sitä mielelläni kaksikin kuukautta ilman mitään käryä palkasta. Nyt alkaa vaan olla mitta täynnä kaiken muun kanssa ja tekisi mieli soittaa pomolle, että homma loppuu seinään, koska minä en näköjään voi elää töitä tekemällä. Voin sanoa, että nyt vituttaa taas kaikki, tekee mieli laittaa kaikki sellainen paskaksi, jonka saa paljain käsin tai polttamalla tuhottua.

Onhan se kai hyvä, että aina välillä saa muistutuksia siitä, miksi se Kelanvihollinen tuli aikanaan valittua, mutta kyllä minä silti eläisin paljon mieluummin ilman näitä vitun marginaalikokemuksia. Vittu, että minua vituttaa eniten koko maailmassa turha byrokratia, jonka ainoa tarkoitus on alistaa ihmisiä, saada heidät tuntemaan itsensä täysin arvottomiksi ja häpeämään omaa olemassaoloaan. Tämän koneiston tarkoitus on ajaa terveeseen ihmiseen ajatus siitä, että hän on velkaa ja että hänen olisi maksettava se velka takaisin yhteiskunnalle, vaikka tämä velka vastaa enemmän sellaista, joka nurkkaan ajetulta pirinistiltä jää jollekin vitun NBKlle, kuin kahden ihmisen yhdessä solmimaa sopimusta. Minussa tämä kaikki herättää vaan vastareaktion. Pitäkää tunkkinne, minua ei ajeta tilastoon ja marginaaliin, minä en heitä elämääni romukoppaan ja ala käyttää huumeita, minä en lopeta taistelua siksi, että tuolta kustaan päälle niin saatanasti aina.

Jos joku tahtoo auttaa mitenkään päin, ostamalla levyjä, tauluja, levynkansia, kuvia, tatuointeja, ihan vittu mitä tahansa, ottakaa yhteyttä. Tai jos joku tahtoo auttaa muuten vain kylmällä rahalla, niin tilinumero on
FI88 5336 0120 0261 78
Jere Kilpinen

Kaksi ihan erilaista keikkaa samana päivänä, done!

Tuskasta alkaa tippua positiivisia arvioita vähitellen.. Eipä sitä keikkaa ole kukaan vielä ihan paskaksi ja ärsyttäväksi venkoiluksia haukkunut. Keikkaraportteja on meikästä huomattavan paljon mielenkiintoisempi lukea, kun levyarvioita, koska ne ovat aina jonkun gonzoilua ja hetken kuvia, eikä niissä yritetä saavuttaa sitä mukaobjektiivista ääntä, joka levyarvosteluissa on monesti läsnä. Mutta ei ollut nyt tarkoitus jauhaa siitä. Vaan eilisestä, oli nimittäin kunnon maratonimeininki ja ilmassa ämpäreittäin urheilujuhlan tuntua, kun viiden aikaan käytiin Eeron ja poikain kanssa hakemassa romut treenikseltä, Tempo-pullot alkosta ja ajeltiin taas bemarilla punkkibileisiin. Pojat juhlistivat Eino Leinon päivää juomalla valkoviiniä kertakäyttömukeista ja runoilemalla vähän. Päästiin Käpylään ja eksyttiin, saatiin opastusta ja ohjausta perille ja päästiinkin saman tien iskemään romut läjään ja soittamaan. Koko tulomatkan oli satanut, joten kuumotus oli koko ajan niskassa, mutta meidän aikana nurmikko oli kuivaa ja sää hyvä. Kun kerrankin pystyi, vedin paljain jaloin.  Oli myös hauska huutaa, kun happi kulki pihalla koko ajan ihan eri tavalla, kuin jossain hikisessä baarissa. Eero kuvasi videon, jossa poliisitkin jäivät reunalle fiilistelemään meidän setin loppua, Tero koitti myydä niille levyjä, mutta eivät ostaneet. Kaikki muut sitten tuntuivatkin ostavan. Huomaa, että Tero myy paitoja ihan duunikseen, oltiin paikalla joku tunti ja tienattiin siitä satanen! Ihan hämmentävää, naurettiin että Tero on heittänyt kaikki levyt ja paidat johonkin jorpakkoon ja työntää meille vaan säälistä omaa rahaa taskuihin. Tässä oli mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten punkkibileet toimivat huomattavan paljon paremmin, kun kaikki eivät keskity niin kauhean kovasti vetämään kaikkia maailman huumeita kerralla, vaan musiikki on ihan oikeasti pääosassa, eikä tekosyynä. Näissä bileissä soitetaan vaikka joka vuosi, jos vaan kelvataan.

Kuva by Tero

 Melkein heti keikan jälkeen piti jo sitten lähteä. Koska meillä oli kallis bemari, ja lähdettiin vähän niinkuin salaa, oli mielestäni aivan sopivaa, että avataan se kattoluukku ja meikä vilkuttaa sieltä. Niin minä sitten vilkuttelin punkkareille auton katolta Paavi Johannes Paavalin opettamalla pienellä käsiliikkeellä. Lähtiessä törmättiin vielä Panuun ja Olliin, jotka olivat juuri tulossa katsomaan meidän keikkaa, joka siis oli ollut ohi jo puolisen tuntia sitten, kun ei tuolla oikein aikataulut toimineet kuten oli alunperin suunniteltu. Ajeltiin Lahteen ja roudattiin romut, oltiin perillä ysiltä, joten helposti jäi vielä tunti aikaa syödä ja juoda kahvia. Tämä elämäni siistein nainen oli tehnyt ruokaa ja syötiin hyvällä ruokahalulla. Sitten lähdettiin uudelleen bemarilla ajelemaan kohti Mukkulaa ja Motörpubia. Jännitti ihan vitusti, kun ei ollut mitään käryä siitä, toimiiko mikään siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa laulaa. En ollut chekannut mikkiäkään, joten en tiennyt, oliko se edes päällä. Maalasin naamani vessassa, mikä on aina yhtä vaivaannuttavaa ja kiusallista ja hölmöä, mutta vielä vaivaannuttavampaa, kiusallisempaa ja hölmömpää olisi vetää tuo keikka ilman sitä pientä suojaa, jonka tuollainen piiloutuminen tarjoaa. Se jännittää nimittäin vieläkin niin vitusti, että siinä on pakko tehdä jotain, ettei ole siellä omana itsenään. Se on ihan eri maailma, kuin Cut To Fit. Se on hyvä, koska en tee mitään kahdella samalla bändillä. Miksaaja ei oikein tuntunut olevan kärryillä ja aloin nopeasti kaivata sinne pöydän toiseen päähän Tomppaa, jonka kanssa on tehnyt duunia niin paljon, että kaikki toimii. Mietin jo, että jos meikällä olisi vitusti rahaa, niin palkkaisin sen ihan suorilta kaikkien meikän bändien omaksi miksaajaksi, mutta kun ei ole, niin täytyy kikkailla keikka kerrallaan. Mikki kiersi ja vinkui koko ajan ihan vitusti, paitsi kun se oli ständissä, ja silloin minä taas en kuullut monitorista sitäkään vähää, mitä sieltä tuli ulos. Kaipa nämä on omia mokia, kun ei ole soundcheckissä. Mutta ei se kai ihan täysillä päin vittua mennyt kuitenkaan, parissa vähemmän soitetussa biisissä sekoilin vähän, mutta muuten ei ollut mitään isompaa hätää. Kai se sitten ihan hyvin meni. Eetu naureskeli että mitä väliä, jos on soittanut jo yhden hyvän keikan niin toinen voi mennäkin vähän miten sattuu. Mutta se vihaakin musiikkia, meikälle ei elämässä ihan kauheasti muuta olekaan.

Kuva by Tero

Keikan jälkeen tulin vain himaan ja katsottiin Elämää Philadelphiassa, jota aion jatkaa nytkin heti, kun saan vaan tässä kupin täyteen kahvia ja elämän taas raiteille. Kyllä tämä tästä. Hienoja hommia, hyviä kokemuksia ja hienoja reissuja kaikki. Meikän elämä on täydellistä.

Grind Life Blues.

Musiikin soittaminen on vaan vittu parasta. Aivan sama mitä kaikki muu elämässä on, musiikki saa aina aivan järjettömän hyvälle fiilikselle. Ja Cut To Fitin keikat, kun niistä nyt on tullut tuollaisia toivelaulukonsertteja, ovat vielä parhaasta päästä kaikkia hommia mitä voi tehdä. On siinä vaan jotain vitun siistiä, kävellä Eetun ja Vilin kanssa lavalle, neljä ekaa ja kaksi vikaa biisiä nyt on tällä haavaa aina tiedossa, mutta kaikki siinä välissä tulee enempi tai vähempi hatusta fiiliksen mukaan. Ei settilistoja, ei suunnitelmia, ei mitään valmista masterplania. Fiiliksen, yleisön, tilaisuuden ja soittopaikan mukaan heittelee biisejä. Eilenkin oli hauska soittaa Hyvinvointivaje ja Lampaat Susien Vaatteissa sekakäyttävällä Vastavirralla. Vaikka siellä on mukava soittaa ja aina helvetisti hyviä tyyppejä, en käsitä miten sinne sekaan mahtuu sellaisia runkkuja, kuin eilenkin. Jos olet nistikrusti, paino sanalla "nisti" ja istut seurueeseen kysyen, että saako häiritä ja saat vastaukseksi "ei saa", niin meikä ei jotekin käsitä mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää. Jos tulet seurueeseen aikomuksena häiritä, voit mennä muualle. Toki se on kielellinen klisee, mutta sitten täytyy olla valmis myös rehellisiin vastauksiin, jos ammuskelee kliseitä.

Meikällä on tänään vapaapäivä. Huomenna on sitten kaksi keikkaa, ensin Cut To Fit päästadissa jossain pihafestarilla Käpylässä, Taivaskalliolla, ja sitten Musta Risti Motörpubissa illalla. Helsingin meiningit alkaa kai viiden aikaan, Musta Risti starttaa 22.30 Lahdessa, autosta ei vielä ole hajua, mutta katsotaan mitä tapahtuu. Aina nämä on jotenkin päin selvinneet. Kyllä ne selviää nytkin. Ainoa, mikä jännittää on se miten Mustan Ristin keikka menee Cut To Fitin keikan jälkeen, kun pitäisi osata laulaakin kaiken huutamisen lisäksi. Toisaalta onhan siinä kai ainakin ääni auki. Tai sitten ihan helvetillisessä epävireessä. Mutta joskus tulee tällaisiakin juttuja. Melodica pitää varmaan pakata mukaan jo Helsinkiin mennessä. Taidanpa laittaa sen laukkuun jo nyt.

En voi sanoa muuta, kuin että mun elämä on juuri nyt aivan vitun siistiä. Rahan puolesta elän kädestä suuhun, vuokrat on puoleltatoista kuulta maksamatta, kun ei rahaa vaan tule yhtään mistään, puhelinlaskut ja nettilaskut on maksamatta, Tompalle olen vielä satasen auki Doorsin miksauksesta. Elän tällä hetkellä vain  hyväntekeväisyydestä ja pyhästä hengestä, mutta se ei ole minulle mikään ongelma. Tämä on sitä, mitä olen aina halunnut tehdä, ja jos se tarkoittaa sitä, että olen taloudellisesti täysin kusessa, so be it. Karma hoitaa, jos on hoitaakseen. Jos jättää hoitamatta, pitää keksiä jotain muuta. Se on bluesin ydin, kuten monesti linkittämässäni pätkässäkin Howlin' Wolf satuili. Ja meikän mielessä grindi ja blues on ihan samaa kamaa, mutta nopeammalla tempolla ja enemmillä säröillä, rytmimusiikkia ja päähän potkitun valitusta. Tästäkin asiasta voisi tehdä jonkun tutkielman ihan omaksi huvikseen ja ajan kuluksi. Jos sitä aikaa jää johonkin väliin liikaa.

Tänään Vastavirralle.

Tänään on päivä jota olen odottanut melko huolellisesti. Nukuin suurimman osan siitä varmistaakseni, että ilta tulee nopeammin, vaikka se ei välttämättä ollut kauhean hyvä idea terveyden kannalta. Tänään siis kaappaamme auton, ajamme Sopenkorven Lepakkoluolaan ja sieltä Tampereen hippipesään, Pispalan Vastavirralle. Siellä soitamme kolmen muun yhtyeen kanssa, meidän soittoaikamme n. 23.30, ja voitte uskoa että ulkopaikkakuntalaista bändiä ei siihen aikaan ole katsomassa enää kukaan, mutta senkään ei ole väliksi, koska soittaminen on aina aivan vitun siistiä. Vielä parempaa, sen jälkeen saan kaapata tytön mukaan ja ajella kotiin, sitten voin silitellä sen hiuksia ja katsella kuinka se nukkuu ja olla niin täydellisen hämmentynyt siitä, että tuollainen olento on eksynyt meikän elämään niin lyhyessä ajassa niin tärkeäksi asiaksi. Meikän elämä on tällä hetkellä kyllä kaksijakoisempaa, kuin aikoihin, se on pelkkää vihaa ja rakkautta, huutamista ja halaamista. Mutta toisin kuin olen aina ajatellut, ne asiat tuntuvat vain ruokkimaan toisiaan. Tuolle naiselle minun ei tarvitse todistella yhtään mitään. Voidaan molemmat olla toistemme seurassa niin luonnollisesti oma itsemme, että välistä ihan pelottaa miettiä miten avoin sitä on. Se vaan tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. En ole paskaämpäri, ei tarvitse kilpailla, ei tunnu siltä että olisin koko ajan sodassa toista ihmistä vastaan säilyttääkseni itseni, vaan saan jopa jonkinlaista kunnioitusta toiselta siitä, että olen oma itseni. Harvinaista herkkua, ainakin minun parisuhteissani.

Eilen oltiin kuuteen asti Raxilla pelailemassa Tekkeniä Vilin ja Eetun kanssa. Meikä oli siinä tosi paska, mutta enpä ole hetkeen pelannut aktiivisesti oikein mitään, joten kai saan jotain vammaistasotusta. Kyllä mä hakkasin Eetun, joka hakkasi Voittamattoman Vilin, eli kai mä käytännössä voitin kaikki? Aamulla sitten lähdettiin kävelemään kotiin ja fiilisteltiin auringon paistetta ja sitä miten siistejä tuollaiset aamut on kävellä himaan, ja miten elämä on kaikkein eniten kohdallaan kello kuudelta aamulla. Aivan helvetin hienoa! Kyllä kelpasi olla elossa, ja kävi sääliksi kaikkia niitä, jotka eivät ole. Nyt sitten pääsin yhden aikaan ylös ja kaikki näyttää vielä sujuvan ihan hyvin, jotain ruokaa pitää kai tehdä ennen lähtöä.

Torven keikkavideokin taitaa vihdoin olla valmis, pitää katsoa, että ääni ja kuva ovat paremmin synkassa ja iskea se youtubeen, laitan aiheesta sitten taas ilmoituksen täällä. Tulkaa kaikki Tampereen lähellä asuvat tänään sitten Vastavirralle pällistelemään, miten meikä kompuroi piuhoihin ja pedaaleihin! On se aina yhtä kivaa.

Suden merkitys meikäläisen tajunnassa.

Vähän aikaa sitten kirjoitin tuon Suden, ja ajattelin vähän purkaa sen elukan symbolista merkitystä meikäläisen teksteissä ja ajattelussa ja alitajunnassa. Siinä missä se yleisesti taidetaan mieltää jonkinlaiseksi vihan ja raivon, ehkä pahuudenkin symboliksi, minulle itselleni sen merkitys on huomattavan erilainen. Ehkä alleviivasin sitä vähän liikaakin tuossa sudessa, mutta tahdoin tehdä sen mahdollisimman selväksi. Tuo novelli kertoo kuitenkin meikäläisen nuoruudesta ja teini-iästä, ja siksi se on melko tärkeä pala omaa elämää, siinä missä Käärme oli jonkinlaisen ideologisen kasvun ja ymmärryksen kuvaus. Jos joku tahtoo tarkemman kuvauksen meikäläisen nuoruudesta, sen voi kaivaa jostain tuolta menneisyyden hämäristä, uskon horisseeni siitäkin joskus ihan riittävästi. Lyhykäisyydessään koen niiden 5 viimeisen vuoden olleen jonkinlainen helvetti, jonka ajattelin jatkuvan ikuisesti. Vasta myöhemmin osasin asettaa sen kaiken oikeaan perspektiiviin ja tunsin saaneeni siihen jonkinlaisen yliotteen.

Susi on minulle ennen kaikkea pakenemisen ja eskapismin vertauskuva, takaa-ajettu, vainottu ja uhattu eläin. Muistan, miten joskus kymmenen vuotta sitten Pertunmaalla pyöri kai yksi susi, ja kaikki kylän miehet alkoivat saman tien metsästää sitä, mutta eivät saaneet sitä kiinni. Tunsin niin vahvaa samastumista tuohon yksinäiseen ja turhaan jahdattuun eläimeen, että ajattelin sen jotenkin kuvaavan itseäni. Toisaalta niin varmaan jokainen maalla kasvanut vähänkin yksinäinen teini samastuu susiin ja alkaa tehdä jotain paskaa peikkoheviä rakennellen läpinäkyviä allegorioita susista ja metsistä.  Mutta siinä vaiheessa vihasin ihmisiä niin saatanan paljon. Ei jossain Pertunmaalla ole mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen eläinaktivismiin. Se ei käynyt edes mielessä, sitä on kuitenkin nähnyt pentuna niin monet lehmän teurastukset ja muut, että tajuaa kaiken elämän kulkevan kohti kuolemaa. Sen suden kohdalla toivoin kuitenkin koko ajan, etteivät ne saisi sitä kiinni, koska ajattelin, että jos se pääsee pakoon, minäkin voin päästä. Siksi siitä tuli minulle aivan helvetin tärkeä asia. Mutta en minä siitäkään kenellekään puhunut. Tuohon aikaan en puhunut mistään yhtään kenellekään, en kirjoittanut mitään, en ollut mitään kenellekään. Yritin vain paeta omaa olemassaoloani johonkin nurkkaan, olla mahdollisimman vähän tiellä, jotta en aiheuttaisi uusia ongelmia. Onnistuin siinä kuitenkin melko huonosti. Aivan sama mitä tein, kaikki oli minun syytäni. Joka helvetin asia jonka tein, hengittämisestä lähtien, tähtäsi kuulema meidän perheemme hajottamiseen ja riidan kylvämiseen.

Kun sitä kuisketta ja huutoa kuuntelee vuositolkulla, sitä alkaa epäillä itseäänkin. Minusta tuli syntipukki ja kasvot kaikelle pahalle ja paskalle, vihasin itseänikin sen takia ja mietin, tulenko koskaan pääsemään siitä eroon. Sitä voi sanoa vuosia jatkuneeksi henkiseksi väkivallaksi. Sitä se mitä suuremmissa määrin oli, se alkoi 9-vuotiaana ja jatkui kunnes muutin pois Pertunmaalta. Se on kaikki takana, ja se on kasvattanut meikää ihmisenä aika saatanasti. Voi sanoa, että mikään paska ei tunnu enää missään. Minun ei tarvinnut yrittää päästä itsestäni eroon kuin kerran. Se riitti aivan hyvin. Seuraavan aamun muistan aina. Aurinko ei ole koskaan ollut niin kirkas. Se oli nahan luonti ja todellinen herääminen, ymmärrys siitä, että tälle paskalle tulee loppu. Sen jälkeen kaikki on paremmin. Sen jälkeen kestin mitä tahansa. Jos olisin päässyt itsestäni eroon silloin, kaikki tämä olisi jäänyt tekemättä, kirjoittamatta, soittamatta, huutamatta, olematta. Ajatelkaapa sitä. Sattuman oikusta sen jälkeen löytyi musiikki, muutin Lahteen, huijasin itseni ensimmäisiin bändeihini ja aloin saman tien tehdä aivan vitusti kaikkea, ja siitä tämä kaikki lähti. Ilman mitään tuota mennyttä ei varmasti olisi myös mitään tästä nykyisestä. Helvetillekin on oma tarkoituksensa. Kun kävelee sen läpi, auringon paisteessa kulkeminen tuntuu mukavan viileältä ja rauhalliselta.