sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Vastarannan kiiskeyden vastaansanomaton siisteys

Viime yönä pyöriessäni unen ja valveen välitilassa tuo lause tuli mieleeni ja ajattelin, että kirjoitanpa jotain vastavirtaan uimisesta huomenna. Muistin tuon vasta keskustellessani jostain lähes tulkoon muusta Leon kanssa, ja päätin nyt sitten skarpata. Toki tästäkin olen kirjoittanut monesti, mutta sitä tikulla silmään, joka vanhoja kaivelee. Elämässä kuuluu mennä eteenpäin, eikä katsella menneitä. Se on jo yhdenlaista vastavirtaan uimista sinänsä, koska välillä tuntuu että ihmiset niin kovin mielellään eläisivät menneessä. Suurin osa kaikesta metallista, ja melko suuri osa kaikesta muustakin kulttuurista perustuu vanhojen hyvien aikojen perään itkemiselle, vaikka niitä vanhoja hyviä aikoja ei olisi koskaan nähnytkään. Minä taas jotenkin oman menneisyyteni, omien elämänkokemusteni ja muiden elämän kokemusten pohjalta uskaltaisin väittää, ettei ennen ollut mikään paremmin. Kaikki oli vain yksinkertaisempaa. Ja koska kaikki oli yksinkertaisempaa, oli enemmän vaihtoehtoja tulevaisuudelle. Nyt, mitä pitemmälle kuljetaan, sitä vähemmäksi käy vaihtoehdot, koska sitä määrätympää kaikki on. Joka helvetin bändi on kohta oma genrensä ja jokainen fani kuuntelee juuri niitä genrejä, joista ilmoittaa internetissä pitävänsä.

Tällaisia hommia kutsutaan usein "old school"-hommiksi. Minussa se on herättänyt jonkinlaisen vastarannan kiiskin, sen joka koittaa pyristellä irti siitä menneisyydeen katselusta, ja tehdä jotakin uutta. Selitin Leollekin tänään, että minä en ole koskaan kauheasti lämmennyt vaikkapa kansallisromanttiselle kirjallisuudelle, kun olen itse niin saatanan ekspressionistinen. Luen jonkun kuvausta siitä miten koiranputket pistävät esiin keväisestä hangesta, ja ajattelen vain, että tuon minä voin todeta katsomalla ikkunasta ulos, se mitä minä tahdon kirjailijalta kuulla on hänen mielipiteensä, kantansa ja näkemyksensä koiranputkien kurkkimisesta, aidon yhteyden jonkun toisen ihmisen mieleen. Toiseen maailmankaikkeuteen, toiseen psykologiseen väripalettiin. Tahdon aitoa vuorovaikutusta, tai ainakin siitä seuraavaksi parasta asiaa, enkä jonkun interpretaatiota siitä minkä luonto tekee paremmin. Sitä varten minulle on olemassa luonto.

Eri suuntaan uiminen tarkoittaa tavallisesti sitä, että ihmiset pitävät sinua joko outona, tyhmänä tai vastenmielisenä. Siitä huolimatta minun mukavuusalueeni on yleensä siellä, missä muiden ei ole. Miksi? Siksi, että kun ihmiset ilmoittavat vahvasti, etteivät pidä jostakin asiasta, se herättää jo heti minun psykologiaan suuntautuneen kiinnostukseni. Miksi ihmiset eivät pidä siitä? Tahdon tutkia asiaa, kunnes ymmärrän mikä on se ydin siinä asiassa, ja mikä on se syvempi merkitys, jota ihmiset sitten vieroksuvat. Tavallisesti sillä on jotain tekemistä sellaisten asioiden kanssa, kuin kaoottisuus, rehellisyys ja avoimuus. Ihmiset, jotka eivät ole rehellisiä itselleen ja avoimia toisilleen kokevat jonkun alastoman tunnepurkauksen vaivaannuttavana kokemuksena, sopimattomana ja ehkä jopa vähän häiritsevänä. Minä taas koen ne jotenkin päin omaksi alueekseni siksi, että ne ovat niitä harvoja minulle ymmärrettäviä ja luonnollisia tapoja saada oikea yhteys johonkin ihmiseen. Siksi minua ei sytytä musiikki, jota tehdään sellaisessa girlsgirlsgirls-mielessä, mutta pidän vaikkapa Peter Dolvingin hyvinkin paljaita biisejä ehkäpä tämän hetken mielenkiintoisimpana musiikillisena häppeninkinä.. Mitä taas tulee tuohon kaoottisuuteen, niin yleensä "meteliksi" yltyvä musiikki, kuten Swans ja Neurosis, koetaan vaikeana, koska se on toisaalta paikallaan jumittavaa, muutamien elementtien varaan rakennettua musiikkia, joka ei noudata perinteisiä kappalerakenteita, vaan kulkee kaoottisen virran lailla pisteestä A pisteeseen B. Se ajaa monia pois musiikin ääreltä, mutta kiehtoo sitä marginaalissa pyörivää porukkaa. Niin myös minua. Se on yksi grindcoren keskeisistä ytimistä. Se on buddhan lotus-opetus, jonka vain yksi jätkä huoneen perällä tajuaa, ja kaikki muut istuu suu auki miettien, että mitäs vittua tämä nyt oikein on?!

Se ei ole tarvetta olla erilainen. Se ei ole tarvetta koittaa jotain väkisin, siksi että pääsee altavastaajan asemaan. Se on sen tekemistä, mikä tulee minulle, ja varmasti myös muillekin näissä musiikkihommissa, kaikkein luonnollisimmin, sekä toive siitä, että jostain löytyy samanlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ajattelevat samoja asioita, puhuvat sama kieltä ja joiden kanssa voi tuntea löytäneensä kodin, jota ei koskaan löytänyt muiden ihmisten läheltä. Etsin kai epämääräisesti jotain omaa heimoa, kai niitä muutamaa tässä maassa majailevaa INFPiä, jotka näitä vielä jaksavat lukea. Ilman internetiä en koskaan olisi saanut tätäkään mahdollisuutta törmätä teihinkään, ja luultavasti luulisin olevani jotenkin vitun erikoinen ja tanssisin päivänkakkarapelloilla kukkakärpästen ja perhosten kanssa. Kiitos niille harvoille, jotka näiden asioiden päälle tajuavat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti