tiistai 18. kesäkuuta 2013

Uusi päivä, samaa vitun paskaa.

 En voi olla hymyilemättä joka kerta, kun kirjaudun hotmailista ulos, kun siinä on isolla mainosteksti "TOIMISTOSI PILVESSÄ." ja kuva jostain pikkuisen eksyneen näköisestä muikkelista. Mulla herää samantien mielikuva toimistossa, jossa kaikki, koko henkilökunta siivojia myöten on ihan pilvessä, eikä saa oikein mitään fiksua aikaan vaikka äheltävät siellä täyttä päivää. Kaikki vaan katsoo piirrettyjä tai pelaa Tetristä level nelosella, kun kaikki sitä nopeampi tuntuu vähän pelottavalta ja hurjalta. Tiedän kyllä, että tällä taidetaan tarkoittaa pilvipalvelimia, mutta ihmismieli assosioi tietynlaiset asiat kiinnostuksiensa mukaan. Ei sillä, että minua pilvi kiinnostaisi enää juuri mitenkään päin, kylläpä taidan olla sen vaikutuksista ja fiiliksistä ja kaikesta muusta perillä suunnilleen yhtä hyvin, kuin sen käyttäjätkin. On ollut mielenkiintoista huomata elämänsä aikana, että mitä pitempään on käyttämättä huumeita ja päihteitä, sitä vähemmän ne kiinnostavat. Voin suorilta sanoa, että ainoat minua enää kiinnostavat huumausaineet ovat sienet ja LSD, ja kiinnostus niitä kohtaan vähenee sitä mukaa, mitä enemmän keskustelen niiden käyttäjien kanssa. Minun kohdallani kysymys on kuitenkin enemmän tiedonjanosta, ja kun kuulee riittävän monia käyttäjäkokemuksia, subjektiivisia versioita samasta leffasta, pystyy vetämään aika hyvän yhteenvedon sen juonesta, vaikka ei olisi itse leffaa nähnytkään.

Tässä olisi suunnitelmissa hyökätä loppuviikosta Tampereelle katsomaan Nicole Willisiä ja Soul Investigatorsia, Tuomari Nurmiota ja Bad Ass Brass Bandia. Rahat ovat tosin melko tiukilla, mutta silti uskoisin kyseisenkaltaisen retken olevan moneltakin kannalta tarpeellinen. Tai siis välttämätön. Tänään olisi pitkästä aikaa ohjelmassa myös pari tuntia töitä, saa nähdä mitä siitä tulee. Pitää käydä kirjastossa vaihtamassa kirjat, että saa vähän vaihtelua touhuun taas. Haluaisikohan nuoret soittaa Mulla on laukussa banjo ja mönjää-biisin? 

Elämä tuntuu nyt vähän hellittävän tuota jatkuvaa epäilyksen ja itsen analysoinnin otetta. Pari päivää on ollut pään sisällä sellaista myrskyä, että on miettinyt onko sitä olemassa ollenkaan. Kaksi kuukautta sitten luulin olevani ihmisenä jotakin tiettyä, viimeisen kahden viikon aikana olen epäillyt olemassaoloani ja miettinyt, että mitä tämä minä oikein tahtoo tältä seuraavalta elämänvaiheeltaan, ja mikähän hitto se seuraava elämänvaihe oikein on. En voi olla ajattelematta uusimman levyn toisiksi viimeistä biisiä, Existenceä, jonka kirjoitin Walesissa Huxley-päissäni, istuessani junassa ja miettiessäni miten voi olla mahdollista, että vaikka on olemassa kahden maailman välissä, fyysisenä olentona ja jonkinlaisten henkisten konseptien maailmassa, voi silti istua junassa ja epäillä itsensä ja oikeastaan kaiken muunkin olemassa oloa. Eikö se nimenomaan sitten ole sitä puhtaimmillaan? Että on olemassa niin monella eri tavalla, ja silti täysin epävarma siitä, kantaako mikään niistä tasoista niin vahvana, että sillä pystyisi seisomaan tukevasti. Fyysisten asioidenkin maailma on lopulta vain tyhjää tilaa ja värähtelyä, ei mitään tukevaa ja kestävää. Nyt, kuitenkin, myrsky jotenkin päin laantuu ja alan asettua ja tottua taas itseeni ja ymmärrykseen siitä, mitkä ovat fyysiset ja henkiset rajani. Ja myös suhteeni muihin ihmisiin selkenee taas hiukan. Vaikka se jatkuvaa kitkaa ja hankaamista tuntuu olevankin..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti