lauantai 29. kesäkuuta 2013

Tuska takana, lahtelaisia känni-punkkareita edessä.

Torstaina matkustettiin siis tuohon Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin, jossa olen saanut elämäni aikana pyöriä paljon enemmän, kuin olisin tahtonut. Nytkin kerettiin olla n. 13 sekuntia ulkona autosta, ennen kuin sanoin ensimmäisen kerran, että vituttaa. Varsinaisia suunnitelmia ei ollut, autossa askarreltiin hieno boksi, jossa luki "OSTA GRINDIÄ, RUOKI HIPPEJÄ!" ja oli kukkakaalin näköisiä ydinräjähdyksiä ja lammas ja kaikkea! Hieno boksi. Ei keretty päästä kauhean pitkälle, ennen kuin jäätiin suustamme kiinni ensimmäisen spurgun kanssa. Meikä etenkin on melko hyvä keräämään noita spurguja, ja musta niiden kanssa on yleensä helvetin mukava jutellakin, vaikka ne vähän meinaa toistaa itseään. Saatiin myytyä yksi levy Tavastiasta vastaan kävelleelle Konstalle, joka oli miksaamassa siellä miksaamassa Feastemia. Sen jälkeen mentiin Kampin takaovelle laatikkomme kanssa, meikä soitti huuliharpulla jotain hyvin Karjalaa ja Vili näytti ankealta hulluissa SWAG-aurinkolaseissa. Mentiin Tavastian eteen naureskelemaan laulaja-Petelle ja basisti-Nikolle meidän bänditoiminnan ankeutta ja arkea. Lupasivat ottaa meidän levyt myyntiin sinne omalle pöydälleen. Mentiin odottelemaan Tuulityttöä Kampin eteen, ei varsinaisesti koitettu myydä levyjä mutta pidettiin loota siinä. Ohikulkijat ihmettelivät ja hymyilivät ja koittivat katsoa muualle. Ihan niinkuin romanikerjäläistenkin kanssa. Kävin hakemassa tytön, viimeinen vartti odottelua tuntui 8 tunnilta ja lauloin ja viheltelin suuni kuivaksi Swansin Little Mouthia. Mentiin takaisin pääkallopaikalle, ja sieltähän löytyi uusi, ninjaileva spurgu, joka tuli kertomaan miten siltä oli pöllitty jo toinen mankka! Kuinka vitusta on pölliä kodittomalta mankka!? Ihan oikeasti. Vitun nistit. Uhkasi hommaavansa aseen ja tappavansa jokaisen joka tulee hakemaan, kun seuraavan kerran ostaa uuden mankan. Annoin sille yhden levyn, että jos saa mankan niin on jotain luukutettavaa, vaikka en usko hetkeäkään että se sitä jaksaisi kuunnella. Myyköön jollekin viinapulloa vastaan sitten..

Mentiin Tavastialle, Final Assault soitteli jo kovaa kyytiä. Kerrankin bändi, joka tajuaa että ylitempo paras tempo! Laulajassa oli jotain mikä muistutti meikää Peter Dolvingista, joten illollahan tuota kohkaamista katsoi. Helvetin hyvä. Feastem taas oli yhtä saatanan kova, kuin aina. Sitä ajattelee, että tämän keikan voi vaikka katsoa kiltisti jostain sivulta ja olla sellainen kypsä ja skenettävä aikuinen, mutta kun ei se vain mene niin. Siinä vaiheessa kun sytkärit heiluu ja pohjalta kuuluu, ei mua nyt estä kukaan! Ei kukaaaaaan! Ei vitttu kukaaaaaaaan! Levyjäkin saatiin myytyä siinä sen verran, että päästiin kulkemaan yöpaikkaan ja syötyä. Grillin jonossa tuli vastaan kolmas spurgu, joka oli päässyt aamulla putkasta, mehusteli meille koko menun läpi suunnilleen yksi ruoka kerrallaan, ja sitten kun siltä kysyttiin, että mitä sais olla, tuli nopeana ja koomisena vastauksena "Yks kahvi!" miehen siistillä, röökin ja viskin polttamalla kurkkuäänellä. Kerettiin bussiin ja päästiin nukkumaan ilman isompia ongelmia. Kiitoksia siitä vielä, jos asianomainen tämän joskus sattuu näkemään, arvostamme kovasti. Tietty mystisyys lienee kuitenkin paikallaan tässä suhteessa.

Seuraavana aamuna heräiltiin, keräiltiin, lähdettiin takaisin keskustaan, löydettiin Raxi, Sheriffi, Tomppa ja Anne, joka oli ystävällisesti tulostellut meille levyihin sanoituslehtisiä, joita en kyllä muistanut edes yhteenkään levyyn laittaa. Onpahan sitten, kun postittelee niitä muualle. Kyllähän ne sanat nyt netistä löytyy, meidän sivuilta kuten aina. Suvilahteen päästiin hitaasti autolla, paikan päällä oli väärinkäsityksiä ja lisästressiä passihommista, mutta kun kaikki alkoi rullata, hommat sujuivatkin melko mukavasti. Jännitti ihan vitusti ja olo tuntui todella räkäiseltä. Ulti-Maken kanssa sovittiin, että spiikkaan meidät ihan itse sisään, kuten jokaisella muullakin keikalla ennen tätä. Keikka on taas aikamoinen kasa käsittelemätöntä informaatiota pään sisällä. Se oli yksi elämäni parhaita kokemuksia kyllä ihan kevyesti, kaiken sen stressaamisen ja säätämisen arvoista, se oikeastaan tyhjensi tehokkaasti kaikista tunteista. Yllätyin siitä, miten vitusti siellä oli ihmisiä. Odotin oikeasti jotain kahtatoista kaveria eturivissä, mutta niitähän oli vähän niinkuin joka puolella. Siellä täällä vilahteli sellaisia naamoja, joita en ollut nähnyt vuosiin, kaikenmaailman entisiä bändiläisiä ja internet-tuttuja ja festarihulluttelijoita, tuntui, että tuo oli jonkinlainen tämän astisen elämäni kasaan niputtava kokemus, ihan kuin Metal Gear Snake Eaterissä se kohta missä haahuillaan siellä joessa niitten tapettujen vihollisten keskellä. Silleen karkeasti sanottuna.

Selkääntaputtelua riitti sen jälkeen, siitä tulee aina yhtä vaivaantunut olo, kun ei osaa oikein sanoa mitään fiksua. En ole mikään vitun promotykki tai myyntimies, en osaa ammuskella kliseitä, ja sitten toistelen vaan "kiitos, arvostan...." fraasia suunnilleen jokaiselle, koska se on totta ja suunnilleen ainoa asia jonka saan suustani ulos. Toki oli siistiä nähdä myös järjettömän paljon oikeita kavereita, sellaisia ihmisiä joita ei ole nähnyt aikoihin. Siitä tuli hyvä fiilis. Ja kaipa noita tuollaisia kissanristiäisiä lähinnä sen takia kierrelläänkin. Loppupäivän hengasin lähinnä tuon tytön kanssa, meikää ei paljoa kiinnosta vaikka tulisi nynnyn ja nyhvääjän leima, koska se on kuitenkin meikälle osuvampi ja lähempänä, kuin joku vitun rokkitähtilarppi. Lisäksi tajusin, että se tavallaan myös antaa pienen luvan olla antisosiaalinen ihmisjoukossa, mikä sopii minulle melko hyvin. Jätkät oli kuulema täyttäneet listan biiseistä, joita oli soitettu, vastaanottaja oli naureskellut, että tällähän tekee hirveät massit, kun on soittanut 18 biisiä. No, tekisi, jos ne olisi Teostoon ilmoitettu. Meidän musiikki on periaatteesta kaikkien musiikkia.  Tultiin sitten kahdestaan jo Lahteen, kun alkoi Helsinki hirttää kiinni pikkuhiljaa. Älkää helsinkiläiset käsittäkö väärin. En minä teitä vihaa. Vihaan teidän kaupunkianne. En vihaa muurahaisia, vihaan pesää. Ja tiettyjä kuhnureita. Ja kuningatarta. Mutta suurin osa teistä on varmasti ihan jeppis-porukkaa.

Nyt sitten tässä heräiltiin kaikessa rauhassa ja juon aamukahvia. Jätkät tulee varmaan siinä illasta/iltapäivästä, tahtoivat Ratfacen nähdä tänään vielä. Ja sitten illaksi Torveen sekoilemaan, tulkaapa kaikki läheltä sinne. Helsinki on lähellä myös, sieltä kuitenkin pääsee lähijunalla tänne.  Ovet aukeaa ysiltä, veikkaan että me soitetaan joskus vähän ennen kahtatoista. Tällä kertaa on uusia levyjä ja paitojakin mukana.

3 kommenttia:

  1. Helsingissä on kyllä omat huonot puolet, ehkä oon vaan itse tottunut siihen meininkiin ettei paljoa häiritse enää. Tuntuu kyllä siltä että aina kun on siellä päin liikkeellä ja myöhään lähtee kotia päin tulemaan niin sattuu tapahtumaan aina jotakin mitä vähiten odottais.
    Kirjoitin tästä niin rakkahasta pääkaupungistamme kappaleenkin. Kaupunki jossa lumet sulaa ja kevät tekee tuloaan ja ihmiset kiemurtelee ahidistuksissaan omissa murheissaan ja kuin oikein pinnistelee kerjäten katseita niin niitä mahdollisesti muutamalta harvalta saa.

    VastaaPoista
  2. kaipa joka kylällä on omat puolensa, enpä mä jotain Pertunmaatakaan miksikään Shangri-Laksi sanoisi.. Mutta kaupunkiahdistus on kyllä ihan oma lukunsa, suomalaisissa on väkilukuun nähden niin paljon introverttejä, ettei meille toimi tällainen urbaanicityunelma yhtään, niin kuin jossain yhteisöllisemmissä ja ulospäin suuntautuneemmissa kulttuureissa..

    VastaaPoista
  3. Allekirjoitan tämän! :D

    VastaaPoista