torstai 6. kesäkuuta 2013

Toivotonta touhua.

Olin jo menossa nukkumaan, mutta kirjoitan tämän kaiken ensin pois alta. Ihmismieli pyrkii pitämään yllä jotenkin ruusuista kuvaa todellisuudesta, ja omaksumaan huonosti negatiivista informaatiota. Keskeinen elementti tässä illuusiossa on asia, jota ihmisten kielessä sanotaan Toivoksi, ja joka ohjaa meidän odotuksiamme tulevaisuuden suhteen. Se on sisäänrakennettuna ihmisaivoihin ja uskon sen nimenomaan muovanneen ihmisen kulttuurievoluutiollista kehitystä esimerkiksi uskontojen kohdalla, koska uskonnot antavat ihmisille toivoa. Toivoa tulevaisuuden suhteen, ja toivoa sen suhteen, että ihmiselämällä tässä tyhjässä kaikkeudessa olisi jokin funktio. Todellisuudessa ei ole toivoa. On vain asioita, jotka ovat, mutta joista kaikki tulevat joskus häviämään. Toivo on elämää ylläpitävä prosessi, ja siksi tiedostavat olennot suhtautuvat tulevaisuuteensa toiveikkaasti. Jos ei siellä ole mitään mitä odottaa, ei sinne tarvitse elääkään, ja sitten on sama päättää päivänsä vaikka saman tien, ja sillä mentaliteetilla kaikki elämä täältä olisi hävinnyt jo ajat sitten.

Tuo sama voima tavallaan myös rakentaa ihmisen uskoa ja ymmärrystä systeemeihin, siis henkisiin sellaisiin. Omalla kohdallani olen oikonut polkuja, ja kutsun sattumaa, entropiaa ja vuorovaikutussuhteiden lainalaisuuksia lyhemmin Karmaksi. Keskustelimme tänään Hanhenpojan loosipöydässä Brasiliasta Lahteen palanneen laulajapojan kanssa monista asioista, ja Walesin reissun kohdalla kerroin miten aivan sattumalta löysin Danin ja Jenin, kun Sieni-Santeri oli meillä ryyppäämässä ja joskus unen seasta vain tokaisi, että hänellä on nettituttuja Cardiffissa. Tämä paluumuuttaja sanoi heti, ettei se mitään sattumaa ole, kyllä minä tiedän, miksi tutustuin heihin, koska olen hyvä ihminen ja muuta sitä, mitä kuulen vähän liian paljon aina ajoittain. Se sai minut heti ajattelemaan lähinnä tätä pitemmällä aikavälillä kehittynyttä ajatusketjua sattumasta, toivosta ja Karmasta, ja ajattelin omaa suhtautumistani kaikkeen. Se, mikä minua suurimmin hämmentää ja tekee nöyräksi on se suhteettomuus, jolla minä olen saanut hyviä asioita elämässäni. Ehkä se on tuon toiveajattelun vastaisesti sitten usko siihen, että kaikki tämä on alkusoittoa jollekin suurelle tragedialle, joka laittaa minut todella arvostamaan kaikkea tätä ympärilläni. Toki, olen saanut haudata ne ihmiset, joita pidin kasvuni ja kehitykseni kannalta äitini lisäksi tärkeimpinä ihmisinä elämässäni, eikä se ollut mitenkään päin helppoa, mutta silti tuntuu todella oudolta, järjen vastaiselta, miten paljon minä olen saanut kokea hienoja asioita, ja miten paljon saan tuntea hienoja ja lahjakkaita ihmisiä. Sitä on vaikea selittää kuulostamatta vitun hölmöltä. Tiedän epäonnistuvani siinä parhaillaankin.

Toivo on keskeinen voima, pimeä energia joka kiihdyttää meidän universumimme kasvua ja kehitystä ja ohjaa sitä uusiin suuntiin. Asioiden oikeaan mittakaavaan laittaminen avaruusdokkareilla on joskus mukavaa, mutta toisinaan ehkä vähän turhankin raskasta. Olen nyt pari päivää huvittanut itseäni katsomalla Through The Wormhole-dokkareita, joissa showta vetää Morgan Freeman. Oli melko hauska katsoa, kuinka hän pohtii, onko Jumalaa olemassa. Itsensä kyseenalaistaminenhan tekee hänestä tosin sellaisen jumalan, jonka tiedekin voi hyväksyä, itsekriittisen ja analyyttisen jumalan joka epäilee omaa olemassaoloaan. Olen aina ajatellut, että hirveintä mitä voisin kuvitella, on että maailmankaikkeus jatkuu ikuisesti, eikä millään tule olemaan mitään väliä, kun äärettömyys on oikeasti niin järjettömän ääretöntä, että kaikki menettää merkityksensä. Luulin, että pystyisin jotenkin paremmin käsittämään sen, että kaikki palaisi samaan täydelliseen alkutilaan, kaikki lakkaisi joskus olemassa. No, yhdessä noista dokumenteistä kaivettiin taas esille teoria, jonka mukaan maailmankaikkeus muljahtaa aina välillä eri energiatason muotoon, ja se väistämättömästi tulee tuhoamaan koko meidän maailmankaikkeutemme, koska tämän kaltaisia hiukkasia ei voi olla olemassa missään muussa tasossa. Kyllähän sitä sai silläkin itselleen paniikkikohtauksen aiheutettua. Toivoon tämän saa sidottua sitä kautta, että minun toivoni perustuu pitkälti sille, että jos elän riittävän pitkälle ja tietokoneet kehittyvät nykyistä vauhtia, voin hyvinkin saada vastaukset ja ymmärryksen näihin kysymyksiin, joita minulla maailmankaikkeudesta on. Totta kai minä tiedän, että tieto lisää kysymysten määrää eksponentiaalisesti, mutta sepä onkin se toivo tulevasta, joka sanoo, että kaikki tulee selviämään, vaikka se on kuinka järjen ja ymmärryksen vastaista.. nyt menen nukkumaan. Mikäli saan unta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti