torstai 27. kesäkuuta 2013

Susi.



I

Susi juoksi läpi peltojen ja sorateiden. Se rämpi läpi ojien ja ryömi läpi aitojen. Sen harmaa turkki oli tahriintunut ruskean kirjavaksi mudasta ja tuhkasta. Metsästäjät olivat yrittäneet saartaa sen polttamalla omia peltojaan, mitä tahansa saadakseen pedon vangittua. Vaikka susi juoksi niin, että tuulen ulina korvissa peitti sen oman läähätyksen, se saattoi yhä kuulla ihmisten ja heidän hurttiensa haukunnan ja kiljumisen päässään. Se ei voinut pysähtyä. Se ei ollut vaihtoehto.
                             Susi juoksi päiviä samaan suuntaan, pois. Pakoon kaikesta siitä, mikä koko ajan saavutti sitä ja tuli uhkaavasti aivan perästä. Jos se sai kirittyä välimatkaa takaa-ajajiinsa ja luuli hetken olevansa turvassa, se pysähtyi jonkin joen tai järven rantaan juomaan ja lepäämään. Veden pinnasta heijastui takaisin eläin, jota tuskin tunnisti miksikään eläimeksi. Se oli vain nälkiintynyt varjo itsestään, siitä mitä oli joskus ollut. Vapaa. Jos saa koko ajan paeta, ei voi olla vapaa.
                             Koskaan sen ei kuitenkaan sallittu kauaa katsella kuvajaistaan veden pinnasta ja pohtia, miten paljon kulahtaneemmalta hän näytti edelliseen peiliin verrattuna. Aina vähän matkan päässä alkoi tuttu haukunta kajahdella kallioista ja soramontuista, aina oli jatkettava matkaa eteenpäin, tietämättä koskaan mitä edessä ylipäätään odotti. Sinne oli vain juostava, koska toinen vaihtoehto oli liian kauhea edes ajateltavaksi.
                             Väsynyt eläin tunsi lihastensa  kuihtuvan ja kiristyvän yli kylkiluiden,  se roikotti kieltään ulkona ja haukahteli kärsimättömänä. Kaikkialla sen ympärillä taakse jäi kauneutta, jota se ei nähnyt. Kultaisina loistavia rypsipeltoja, aurinkoisia päiviä, lyhyitä, kuumia kesäöitä ja vähitellen syksyyn päin pimeneviä iltoja. Aina kun se uskaltautui katsomaan taakseen, se näki tutut tulet, kuuli tutut haukahdukset ja ulinat. Päässään se mietti, luovuttaisivatko ihmiset ajojahtiaan ikinä. Epätoivo alkoi hiipiä sen mieleen. Mitä järkeä oli jatkaa juoksemista, jos lopputuloksena oli kuitenkin kuolema? Mitä järkeä oli jatkaa toivotonta taistelua?
                             Susi oli jo luovuttamassa, se oli lähellä antaa periksi. Sitten sen eteen avautui valtava metsä. Se ajatteli voivansa eksyttää takaa-ajajansa juoksemalla syvemmälle metsään, missä hajut eksyttäisivät ihmisten rakit, missä luonto sulkisi sen syliinsä ja toivottaisi tervetulleeksi kotiin, tarjoaisi edes kauniin ja arvokkaan kuoleman, jos ei antaisi mahdollisuutta elää. Luontoäiti on oikeudenmukaisuuden jumalatar, mikä ei elä auttamatta, ei elä ollenkaan.  Minkä ei kuulu olla, ei ole. Minkä kuuluu olla, kukoistaa ja loistaa. Kunnes kaikelle tulee syksynsä.
                              Nälkiintynyt peto pujahti suurten kuusien ja mäntyjen välistä sammalen peittämälle maalle. Se hymyili itsekseen. Sammal tuntui niin hyvältä sen tassujen alla kaiken soran, pellon ja kivikon jälkeen. Vaikka se ei uskaltanutkaan pysähtyä vielä hetkeksikään,  se kykeni hetken aikaa nauttimaan olostaan. Metsä tuoksui rauhoittavalle, puut tervehtivät häntä kumarrellen tuulelle ja kurottaen pitkiä kouriaan kohti taivaita ja ojentautuen alemmas nähdäkseen uuden tulokkaan paremmin. Susi juoksi ulvoen vähillä voimillaan läpi puiden rivistöjen ja haukahteli tervehtiäkseen kaikkia metsän eläimiä, jotka tämän hurjan ja pelottavan olennon nähdessään pakenivat nopeasti sen tieltä.  Niille se oli aina muukalainen, ulkopuolinen. Se ei kuulunut tähän metsään. Se ei kuulunut yhtään minnekään. Sen paikka ei ollut yhtään missään.
                             Ulkopuolinen juoksi yhä syvemmälle metsään, joka kävi vähitellen sakeammaksi ja synkemmäksi.  Kuusten alimmat oksat eivät saaneet täällä valoa ja kuolivat pois, näivettyivät ohuiksi risuiksi jotka piiskasivat ja sukivat suden turkkia sen juostessa ja pujahdellessa lävitse. Sammalpeite oheni, varvikko kasvoi okaiseksi pusikoksi, joka raapi eläimen nahkaa ja nälkiintyneitä kinttuja. Sen juoksu hidastui, mutta se ei siltikään uskaltanut pysähtyä. Sen oli pakko päästä pakoon. Pakko päästä syvemmälle. Pakko päästä metsän sydämeen. Kaikkialla sen ympärillä yö alkoi ripustaa verhojaan puiden oksiin, vetää pilvistä peittoa taivaan suojaksi. Mitä pitemmälle susi tunkeutui, sitä enemmän se sai taistella päästäkseen enää eteenpäin. Lopulta se ryömi vaivoin piikkisten pensaiden ja silmille lyövien oksien läpi, maha lähes maata viistäen. Se haukkui itselleen, murisi ja huusi raivosta, tunkeutuen yhä vain syvemmälle metsään.
                             Suden turkki oli jo tahraantunut verestäkin, eikä sitä oikeastaan voinut tunnistaa sudeksi juuri muusta, kuin sen mustilta huulilta pakenevista murahduksista ja ulinoista.  Yö kului taistellen, kunnes peto tunsi voimiensa totaalisesti häviävän, liukenevan veren tavoin veteen. Aamu saapui, ja nousevan auringon seepian ja kullansekainen valo siivilöityi valtavien kuusten oksien välistä suden silmiin. Se ihmetteli kaiken kauneutta, huohottaen raskaasti ja maaten jo lähes paikalleen nauliintuneena eräässä pusikossa. Se oli varma kuolemastaan. Tällä hetkellä se tulisi. Se tunsi kuristavan tunteen kurkullaan, hapen loppumisen, kuuli päässään köyden narahduksen, kuuli niskan napsahduksen äänen... Ja se ei tullutkaan.
                             Susi nosti katseensa kohti kuusten oksia ja valoa, ja aurinko paistoi sitä hetken aikaa suoraan silmiin. Luontoäiti kuiski eläimen korvaan, silitti sen turkkia, hengitti suden täyteen uutta elämää.  Susi joi kaiken tämän elämän vastustelematta, hengitti raskaasti ja tiheästi, silmät kiinnittyneenä kauniiseen aurinkoon, jota se ei ollut nähnyt kunnolla ikuisuuksiin. Mikään ei ollut niin ikinä ollut niin kaunista, kuin tuo yksi auringon nousu. Se näki Luontoäidin hymyilevän ikuista myötätuntoista valoaan, tunsi täyttyvänsä jostakin sellaisesta, mitä ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tarkoituksesta, merkityksestä. Se ei voinut pysähtyä, koska sen ei ollut tarkoitus kuolla vielä. Sen aika ei ollut nyt, eikä vielä pitkään aikaan.  Aurinko liikkui ylemmäs taivaalla, siirtyi rungon taakse ja jätti eläimen tuijottamaan tyhjään kohtaan, jossa se juuri oli ollut. Se ajatteli päässään kaiken olleen jonkinlaista unta. Mutta se tunsi olonsa levollisemmaksi, kuin koskaan aiemmin.
                             Susi ryömi ulos pensaasta, turtuneena kipuun, täynnä voimaa ja raivoa ja iloa ja niin ravistavia tunteita, että niiden käsittäminen tuntui mahdottomalta! Se oli elossa väkevämmin, kuin koskaan aiemmin elämässään. Se ulvoi silkasta voimasta, vaikka ymmärsikin sen johtavan takaa-ajajat jäljille. Tulkoon vaan. Eivät ne mitään sille mahtaisi. Tulkoot vaikka kaikki kerralla. Se purisi, raatelisi, repisi ja tappaisi niistä jokaisen.
                             Se näki kaiken ympärillään aivan uudessa valossa, uuden aamun kirkkaassa valossa. Vaikka metsä oli sakea, se ei ollut läpitunkematon. Se näki muiden eläinten tekemiä polkuja, kulki niitä pitkin. Se saapui valtavan muurahaispesän äärelle. Pesän lähes näkymättömän pienet asukkaat kulkivat pitkin metsän pohjaa välittämättä sudesta mitään. Se oli liian suuri heidän käsityskyvylleen. Heidän tehtävänsä oli palvella Kekoa, tuota jumalankaltaista olentoa, joka antoi jokaiselle yksittäiselle muurahaiselle tarkoituksensa ja merkityksensä. Yksikään muurahainen ei yksin voinut muuttaa mitään, ei kyennyt tekemään mitään havun neulasten kantamista tai ruoan hankintaa erikoisempaa, mutta kaikki se yhdessä oli Keon ruokkimista, jumalalle ja aatteelle uhraamista, arvokasta työtä yhteisen hyvän puolesta. Jokainen tiesi sen jossakin yksinkertaisen mielensä sopukassa. Susi katseli niiden touhuja ihmetyksen vallassa, voimatta ymmärtää, miten joku saattoi saada täyttymyksensä orjuudesta. Sudesta se näytti ahdistavalta elämältä, vankilalta, jossa kuljettiin aina samoja polkuja, kantaen aina samoja neulasia, hätistäen aina samoja vihollisia, palvellen aina samaa kekoa, syntymästä kuolemaan.  Silti niiden mielenrauhan ja kulkemisen katsominen oli siitä rauhoittavaa. Ne olivat täydellisiä. Susi ei. Se häpesi hieman omaa epätäydellisyyttään noiden pienten olentojen edessä, mutta sen uusi into ei hälvennyt niiden edessä. Se ymmärsi oman tiensä vievän jonnekin aivan muualle.
                             Susi paineli rytinällä metsän läpi ja säikäytti vanhan huuhkajan, joka nukkui kuusen oksalla. Se lehahti siivilleen ja pakeni kauemmas jatkamaan uniaan.  Koko metsä tuntui tekevän sille tilaa. Susi oli kuin tähtitaivaan äärettömän kannen läpi kiitävä komeetta, jonka rataan mikään muu ei vaikuttanut. Äkkiä se saapui pienelle rinteelle, ja sen eteen levittäytyi kapea laakso, joka oli hakattu matalaksi. Ihmiset olivat olleet täällä joskus aiemmin. Susi ajatteli pysähtymisen olevan vaarallista, mutta lintujen laulu aukealla kertoi sille, etteivät ihmiset olleet käyneet täällä hetkeen.  Se uskaltautui lepäämään hetkeksi, koska auringon syksyinen valo ja lämpö tuntuivat miellyttävältä ja virkistävältä. Se kävi maahan lepäämään, ajatellen ettei siitä voisi nyt haittaa olla, kun takaa-ajajista ei ollut kuulunut tai näkynyt mitään aikoihin.
Susi heräsi liian myöhään. Se oli nukkunut joitakin tunteja, ja aurinko alkoi laskeutua aukean toisella laidalla nopeasti puiden taa. Se kuuli myös rakkien haukunnan niin läheltä, että sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei pääsisi pakoon. Ensin tulisivat hurtat, sitten ihmiset.  Se nousi pystyyn ja pörhisti turkkinsa ja nälkiintyneen ja kuihtuneen ruumiinsa äärimmäisen hyökkääväksi, ja kääntyi kohti metsää. Pian sieltä juoksikin puiden lomasta sieltä täältä 13 ajokoiraa esiin, haukkuen ja nauraen voitonriemuisesti. Susi murisi niille uhkaavasti, mutta niitä oli selvästi liikaa. Rakit piirittivät sen ja huutelivat sille innoissaan pilkkahuutoja.
                             Lopulta ne asettuivat hitaasti kierteleväksi, löyhäksi renkaaksi suden ympärille ja alkoivat vastata sen murinaan.
                             ”Miksi sinä pakenet jatkuvasti?” yksi, vanhempi niistä kysyi. ”Eikö olisi paljon helpompi vain luovuttaa ja antautua suosiolla, et sinä kuitenkaan pakoon pääse!”
                             ”Liity meihin”, toinen ehdotti. ”Ei ihmisen saappaan alla niin paha ole. Tulet yhdeksi meistä, koiraksi muiden joukkoon, isäntä antaa ruokaa ja pitää huolen kaikesta.”
                             Susi katsoi tuota hurttaa halveksivasti ja vihaisena. ”Isäntä myös laittaa köyden kaulaan ja käskee noutamaan palloa ja tappelemaan vihaisena. Orjuuttaa ja alistaa, riistää vapauden ja antaa jonkin typerän nimen, käskee sinun olla mitä hän tahtoo sinun olevan, ei sitä mitä sinä oikeasti olet.”
                             ”Mutta ei se ole paha, kun alistut ja teet mitä isäntä käskee, kaikki helpottuu.” piski puolustautui. ”Liittyisit nyt vain meihin.”
                             ”Muuten meidän täytyy tappaa sinut!”, kolmas rakki liittyi keskusteluun ja muut antoivat tälle siunauksensa haukkumalla ja murisemalla.
                             ”Minä tahdon vain olla minä. Vapaa seuraamaan omaa luontoani ja tekemään sen, mikä tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Koko tämän ajan olen saanut juosta ja paeta, koska se mitä minä olen, ei mahdu teidän läskin isäntänne umpiluiseen kalloon mitenkään päin.” Susi ärisi niille hampaidensa välistä.
                             Rakit katselivat sitä virnuillen ja perääntyivät hieman. Susi ihmetteli niiden reaktiota hetken aikaa, kunnes kiväärin luoti vihelsi ilman läpi ja räsähti läheisen kuusen runkoon. Se säikähti ja hyökkäsi kohti saartorenkaan löyhintä kohtaa, puri tiellään olevaa piskiä, nuorta pentua kaulaan ja heitti sen sivuun tieltään.  Susi pinkaisi kovempaan juoksuun, kuin koskaan aiemmin, veren maku suussa ja ihmisten mätä haju nenässään. Se mutkitteli ja väisteli, eivätkä ihmiset kiihdyksissään malttaneet tähdätä senkään vertaa, että olisivat saaneet ammuttua sitä. Se jatkoi juoksemistaan vielä pitkään sen jälkeen,kun takaa-ajajat olivat jääneet taakse. Se haistoi kuitenkin lähestyvänsä ihmisasutusta ja värähti pelosta. Se oli saarrettu.
                             Sen ei tosin tarvinnut pohtia asiaa niin pitkälle. Se juoksi peloissaan ja huolimattomasti, ja tajusi liian myöhään astuneensa  ansaan. Se putosi lehvien ja oksien läpi kipeästi suden kuoppaan, välttäen pohjalle pystyyn lyödyn terävän paalun aivan sattumalta. Nyt kaikki olisi ohi. Epätoivo valtasi sen mielen. Ihmiset tulisivat ja ampuisivat sen tuohon monttuun, kunniattomasti ja säälimättä. Tässä olisi suden loppu.
                             Se käpertyi kuopan pohjalle, näki matojen möyrivän sen seinien mullassa, eikä voinut olla kuvittelematta miten niiden kuhisevat parvet kohta kaluaisivat hänen lihaansa, irrottaisivat sen karvoista ja luista ja sulattaisivat koko eläimen, jättäen vaan luurangon, joka voisi yhtä hyvin olla yhden noista häntä takaa-ajavista hurtista.  Se hyväksyi hitaasti kuolemansa väistämättömyyden, ja kun haukkuvat rakit isäntineen saapuivat osoittelemaan ja lyömään kättä polviinsa sen pään yläpuolelle, se otti kaiken vastaan ilmeettömänä ja tyynenä.
                             Miksi ne noin nauroivat? Miksi ne eivät tappaneet sitä jo? Mitä ne oikein odottivat?! Susi alkoi käydä kärsimättömäksi. Kuolema olisi ollut hyväksyttävää, tämä tuntui nöyryyttävältä. Soihtuja hämärässä kantavien metsämiesten keskeltä tuli esiin yksi, isompi ja lihavampi mies. Hänellä oli kasvoillaan julma, sadistinen virne, hän haisi viinalle ja ruudille. Mies otti olaltaan kiväärin ja tähtäsi sutta. Se sulki silmänsä ja odotti pamausta, joka lopettaisi äänen. Ase laukesi. Susi tunsi jotain uppoavan lihaansa, mutta se ei lopettanutkaan kaikkea. Se kääntyi katsomaan hämmentyneenä kylkeään, jossa törrötti nuoli. Mitä ne oikein aikoivat? Susi tunsi hämmennyksen uivan hitaasti tajuntaansa, ei käsittänyt mitä oli tapahtumassa, eikä hetken kuluttua enää paljon muutakaan. Se hoippui epävarmasti jaloillaan hetken aikaa ja tunsi niiden tärisevän, kuin kävelemään opettelevalla vasikalla. Se putosi mahalleen tajuttomana, metsästäjät hakkasivat lakkejaan polviinsa ja hakivat tikkaat. Suden kaulaan sidottiin köysi, yhdessä tuumin miehet nostivat sen ylös kuopasta. Kuopan pohjalla ja seinissä madot jäivät kuhisemaan kiukusta soihtujen valon kantaessa heille katetun juhla-aterian pois ulottuvilta..


II
                            
Susi havahtui puiselta lattialta. Sen kynnet rapisivat lautoja vasten, kun se äkkiä tempaisi itsensä ylös muristen, tajuamatta missä oli tai oliko ylipäätään yhä elossa. Se ei päässyt pystyyn asti ennen kuin tunsi kaulassaan hiertävän ja kiristävän köyden. Pakokauhu iski sen aivoihin, mutta vaikka se kuinka riuhtoi ja murisi, mikään ei auttanut. Se tunsi köyden kiristyvän tiukemmin kaulansa ympärille ja ymmärsi rauhoittua.
                             Sen kaulaan oli sidottu köysi, jonka toinen pää oli sidottu vahvaan, seinään upotettuun rautalenkkiin. Se oli tuotu jonkinlaiseen mökkiin, hämärästi takalla ja muutamalla päreellä valaistuun hirsitupaan, jonka kalustus oli yksinkertainen. Sitä ei juuri ollut. Nurkassa, takan puoleisessa päädyssä oli karkeasti veistetty sänky, jonka vierellä nukkui kaksi hurttaa, jotka unensa lomasta mulkoilivat ärisevää sutta pahasti. Sängyn päädyssä oli siniseksi maalattu ja lakattu, kulmista raudoilla vahvistettu kirstu. Sängyllä lojui kivääri. Samalla seinustalla, sutta vastapäätä, oli pieni pirttipöytä ja penkit sen molemmin puolin. Penkkien alla oli paksu matto.
                             Susi oli niin tyrmistynyt kaikesta, ettei aluksi edes huomannut Ihmistä. Metsä oli hänen käsityksensä mukaan hetkessä vaihtunut pieneen mökkiin, varma kuolema oli vaihtunut epävarmaan elämään.. Vasta tuijottaessaan mattoa sen silmät seurasivat sille tukevasti ankkuroitua jalkaa ylös kohti lihavaa reittä ja paksua mahaa, jota peittävän paidan napit menivät hädin tuskin kiinni.  Lakki päässä istuva ilmestys söi paistettua sorsaa sormin, repi lihan irti luista hampaillaan ja huuhtoi kaiken alas viinalla. Se ei kiinnittänyt äsken vielä raivonneeseen suteen mitään huomiota.
                             Susi hiljeni täysin, tuijotti kaikkea ympärillään pohtien sen merkitystä. Miksi se oli elossa? Miksei sitä oltu tapettu metsään ja jätetty matojen ruoaksi? Se yritti nousta pystyyn, mutta köysi oli siihen liian lyhyt. Se katsoi ihmistä silmäänsä räväyttämättä, pelokkaana ja uteliaana. Se uikahti alistuneesti ja kiinnitti vihdoin ihmisen huomion.
                             ”Vai että se sävy sitten muuttuu?” tämä käänsi katseensa eläimeen muka ihmeissään. Koirat tuntuivat nurkassa naureskelevan Isäntänsä jutuille. Suden sisällä kiehahti viha, mutta se oli pakko tukahduttaa, siitä ei ollut mitään apua. Takkatuli rätisi ja tanssi ilkkuen sudelle. Se tunsi myötätuntoa takkaan vangittua liekkiä kohtaan, heidät oli alistettu samalla tavoin jonkun leikkikaluksi. Susi pysyi vaiti ja ihminen kääntyi takaisin sorsansa ääreen.
                             Kun mies oli saanut kaiken syötyä ja ryystettyä alas, hän kääntyi kohti sutta niin raskaasti, että penkki narisi hänen allaan.
                             ”Sinun kiinniottamisessasi oli melkoinen vaiva! Luuletko, että me sellaisen jälkeen annettaisiin sinun kuolla? Ehei, ei se vain mene niin. Kyllähän aina pitää saada kostaa, jos siihen tarjoutuu näin oiva mahdollisuus. Nämä koirat.. Ne jutteli minulle, että sinä tykkäät tuosta vapaudesta melko paljon. Me sitten yhdessä päätettiin, että kuolemaa pahempi kosto olisi sen vapauden vieminen.” Mies hymyili eläimelle julmasti.
                             Susi ei voinut olla peittelemättä vihaansa, se paljasti hampaansa, jolloin mies nappasi lautasensa ja heitti sen voimalla päin sutta, joka väisti sen täpärästi.
                             ”Tuollainen peli ei sitten vetele ollenkaan!” Hän karjaisi nousten seisomaan. Susi pisti merkille, että metsästäjä oli valtava mies. Pelottavan voimakas ja varma ylivallastaan. Sen itsevarmuus alkoi murentua huomattavasti. Miehen nenän alla roikkuvat paksut viikset värisivät hänen huulensa vavistessa raivosta. Susi ei voinut olla tuntematta pelkoa.
                             ”Ja turha kuvitella, että saisit tuon narun poikki. Se ei onnistu.” Metsästäjä ilmoitti eläimelle rauhoituttuaan. Hänen katseensa oli nauliintunut eläimen silmiin, ja hän asteli katsettaan irrottamatta ovea kohti. Hän avasi sen ja meni ulos. Susi pystyi haistamaan hänen viinan ja rasvan hajunsa vielä pitkään miehen mentyä. Hän kuuli miten mies kävi kusella, käveli pihan poikki jonkin toisen rakennuksen ovelle ja meni sisään.
                             Muutamien hetkien kuluttua mies raahusti humalaisin askelin takaisin. Hän koputteli oveen jollakin puisella esineellä ennen kuin avasi oven. Mies astui sisään kädessään ryhmyinen sauva, joka haisi verelle ja näytti siltä, että sitä oli käytetty jo vuosien ajan johonkin hirvittävään. Väkivaltaan. Toisessa kädessään miehellä oli uusi pullo viinaa. Hän avasi sen ja laittoi sauvan nojaamaan pöytää vasten. Mies otti pitkiä huikkia, joi nopeasti koko pullon ja mulkoili sutta ilkeästi hymyillen.
                             Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Suden silmissä mies alkoi kasvaa, kunnes joutui seisomaan kumarassa mahtuakseen mökkiinsä. Karvat sen paksussa nahassa kasvoivat pitkiksi ja karkeiksi ja sen otsaan aukesi kaksi uutta silmää ja siihen puhkesi neljä sarvea, sen selästä ja mahasta työntyi esiin uusia käsiä joihin kasvoi teräviä kynsiä. Miehen tilalla oli hirviö, monta metriä korkea turvonnut kuvotus, jonka henki haisi rasvalle ja viinalle, jonka ylimääräiset kädet haroivat kohti kattoa ja lattiaa, jonka mustat karkeat karvat haisivat samalle, kuin märät hevoset. Sen mustat silmät loistivat ilkeinä syvällä paksun kallon kuopissa ja se murisi uhkaavasti.
                             Hirviö nauroi jylisevästi ja pelottavasti. Yksi sen selässä olevista käsistä nappasi sauvan pöydän kulmalta ja ojensi sen mahassa olevalle kädelle, joka ojensi sen rintakehästä törröttävälle kädelle, joka antoi sen Hirviön oikeaan käteen. Susi katseli kauhuissaan miten tuo olento kohotti kätensä niin korkealle, kuin pienessä mökissä vain kykeni, ja humautti sen alas kohti sutta, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta paeta. Se tunsi paksun sauvan kolahtavan kylkeensä ja heilauttavan koko eläimen pois tasapainosta. Sauva iskeytyi suteen uudelleen ja uudelleen. Rakitkin ryömivät sängyn alle turvaan Hirviön vihalta. Vasta nyt susi huomasi niidenkin olevan piestyjä ja arvilla, se yritti maata paikallaan jotta ei innostaisi tätä järjenvastaista olentoa hakkaamaan itseään hengiltä. Iskut mäjähtelivät ontosti sen nälkiintyneeseen kehoon ja se ulisi vaimeasti. Kipuun se oli turtunut jo ajat sitten. Juostessaan, paetessaan kaikkea. Mikään ei voinut enää tuhota sitä. Kaikella oli tarkoitus.
                             Hirviö kyllästyi hakkaamaan sutta ja kääntyi ympäri. Se kaivoi ulisevat, uskolliset ystävänsä sängyn alta ja pieksi nekin kunnolla. Koko ajan se nauroi pelottavaa, jylisevää nauruaan. Lopulta se tuntui väsyvän kaikkeen hakkaamiseen ja nauramiseen, lösähti sängylle ja alkoi kuorsata. Joka kuorsauksella sen piirteet pienenivät ja kaventuivat takaisin metsästäjän piirteisiin. Lopulta iso haiseva mies makasi sängyllä kiväärinsä päällä, koirat makasivat huohottaen sängyn vieressä, Susi paikallaan tuvan toisessa päädyssä.
                             Susi katsoi ennen raakoina ja julmina pitämiään eläimiä nyt uudessa valossa. Se mikä ennen oli ollut vihattava piski, näytti jonkinlaiselta alistetulta ja surulliselta kohtalotoverilta. Verenhimoisuus näyttäytyi pelkona ja myötätunto pyyhkäisi sen mielen ylitse, kuin valtava hyökyaalto joka iskee kivikkoiseen rantaan.  Sen teki mieli ulvoa hakattujen koirien puolesta, hyökätä metsästäjän kimppuun ja repiä tämän kaulavaltimo auki. Se riuhtoi narussaan ja murisi, mutta sammunut metsästäjä ei tehnyt muuta kuin raapi mahaansa ja käänsi kylkeä. Suden raivo laantui vähitellen.
                             Koirat katsoivat sitä häpeissään ja hivuttautuivat vähän kerrallaan lähemmäs. Toinen niistä hengitti raskaasti ja puhui sudelle hiljaa.
                             ”Ei Isäntä aina paha ole, ja kun ei vastustele, ei se kauaa kestä.. Siihen nähden olot ovat vähintäänkin kohtuulliset.. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, Isännän kivääri pitää kaiken pahan loitolla.”
                             ”Mutta mitä helvettiä tuo äskeinen oli!?” Susi kysyi tiuskaisten, ”Eihän tuollainen voi olla edes mahdollista, mitä äsken oikein tapahtui?”
                             ”No, viina nyt vain muuttaa ihmistä tuolla tavalla... Eivät ne ole pahoja tahallaan.”
                             ”Minä taas epäilen, että tuo nimenomaan paljastaa sen ihmisen todellisen luonnon! Väittävät meitä pedoiksi ja ovat itse kuvottavampia ja julmempia, kuin mikään tuntemani eläin. .”
                             ”No, sellaisia ne nyt vain ovat.. Siihen on alistuttava ja asiat helpottuvat.”
Susi pudisti ajatukselle päätään ja hiljeni. Sen oli mahdoton käsittää alistumista pelolle ja julmuudelle, etenkin nyt kuin Luontoäidin opettama ajatus Tarkoituksesta poltti kirkkaana sen mielessä. Se ei voinut kuvitellakaan enää mitään muuta tarkoitusta, kuin tappaa tuon metsästäjän. Nyt mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä ja koirat vetäytyivät pöydän alle matolle lepäämään. Susi venytteli kivistäviä lihaksiaan ja asettui lattialle.
                             Seuraavana aamuna susi ja koirat heräsivät metsästäjän tuskaisiin huutoihin. Edellinen ilta vaati selkeästi veroaan ja miehen mielestä koko maailma oli vastuussa hänen huonosta olostaan. Hän lateli kirouksia ja piteli päätään ja ulisi tuskasta. Päiväksi hän lähti metsälle, illaksi saapui saaliin kanssa syömään ja juopottelemaan. Ilta toistui samanlaisena kuin edellinen. Sitten toinen, kolmas, neljäs, kymmenes, joka ilta metsästäjä muuttui kammottavaksi, musta turkin peittämäksi hirviöksi ja pieksi ensin suden ja sitten molemmat koiransa henkihieveriin. Tätä jatkui niin kauan, ettei susi enää jaksanut pitää lukua päivistä. Se oli turta kaikelle muulle, paitsi Tarkoitukselle. Kaiken kivun ja tuskan keskellä se oli tuijottanut joka ilta takkaan orjuutettua tulta ja odottanut oikeaa hetkeä. Se sai odottaa kauan.
                             Lopulta Hirviö pieksi toisen koiristaan hengiltä, mikä koitui myös sen omaksi kohtaloksi. Mies oli tavalliseen tapaan rymynnyt sisään jättäen oven auki perässään, tyhjentänyt viinapullonsa nopeaan tahtiin, kasvattanut karvansa ja sarvensa ja piessyt sutta niin, että tämä oli lähes varma kuolevansa, ellei pian tekisi jotakin. Sauvan osuessa pahasti sutta päähän toinen koirista uikahti, mikä oli sen suurin virhe. Hirviö kääntyi äänen suuntaan ja tempaisi sauvallaan koiran seinään, jolloin sen kallo murtui. Veri valui noroina sen päästä lattialautojen väliin. Siitä susi raivostui lopulta niin paljon, että huomaamattaan repäisi häntä niin kauan pidelleen rautalenkin irti hirsiseinästä ja hyppäsi Hirviön niskaan. Se puri hampaansa sen paksuun nahkaan ja tunsi selkärangan otteessaan, Hirviö alkoi huutaa ja riehua riivatun lailla. Sen selästä kasvavat kädet tavoittelivat sutta, mutta ne eivät saaneet siitä otetta. Kynnet repivät silti syviä haavoja muutenkin piestyyn suteen, joka roikkui ja poukkoili hirviön niskassa tämän riehuessa ahtaassa kopissaan.
                             Susi painoi hirviötä kaikilla voimillaan ja sai tämän kaatumaan lattialle rytisten. Yksi sen käsistä sattui osumaan takkaan, jolloin siellä niin kauan odottanut tuli sai vihdoin mahdollisuutensa kostaa. Se hyppäsi välittömästi Hirviön mustaan turkkiin ja tanssi ylös tämän käsivarsia, kunnes koko peto oli vain yksi hehkuvan kuuma tulipallo keskellä tupaa. Se huusi ja riehui, mutta tuli oli vahvempi. Palavan lihan rasvainen haju ja ritinä täytti huoneen. Toinen koira pakeni avoimesta ovesta, ja palavaa hirviötä hämmennyksen ja kauhun vallassa tuijottava susi teki samoin heti, kun kykeni irroittamaan katseensa tästä kaaoksesta.
                             Se juoksi läpi pihan ja pellon, kylän raitin ja metsän, kunnes tuli kukkulalle, jossa vihdoin kääntyi katsomaan alas taakseen. Koko tupa paloi kaukaisuudessa jo kirkkailla punaisilla ja oransseilla liekeillä, levittäen voiton savumerkkiä, paksua mustaa patsasta kohti taivaita. Susi ei voinut uskoa näkemäänsä. Se kohotti katseensa taivaalle ja ulvoi pitkään riemusta. Nyt se oli vasta vapaa. Nyt Tarkoitus oli riisuttu sen hartioilta, ja kaikki oli kuten pitää. Vastuu ei enää painanut sen ajatusta ja mieltä, kaikki oli vasta alussa. Tästä alkaisi elämä. Susi juoksi kauas pois, eikä koskaan enää katsonut taakseen.

2 kommenttia:

  1. ei tätä siun kirjallista ulosantia voi edelleenkään kun ihailla, luin tän eilen ja vieläkin pyörii päässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuo lämmittää mieltä melkeen enemmän ku yksikään Tuskan selkääntaputtelu.

      Poista