sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Sunnuuuntaaai. Taas saapui aivan liian aikaisin kai..

Meikästä tuntuu vahvasti siltä, että olen jonkunlaisen uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Siksi olen viime aikoina ollut jotenkin kärsimätön, koska tavallaan on odotellut jotain sellaista kipinää, joka sytyttää kaiken tuleen ja polttaa koko paskan tuhkaksi. Olen odotellut sitä yhtä kuolemaa, joka kertoisi, mikä kaikki minusta jää elämään tähän odotettuun seuraavaan elämään. En tiedä miksi, mutta tästä kirjoittaminen saa minut hikoilemaan kylmää hikeä ja tuntemaan oloni vain kärsimättömämmäksi. Olen yrittänyt vähentää kirjoittamista ihan siitä näkökulmasta, ettei se menisi itsetarkoitukselliseksi itseni antaman kuvan apinoinniksi, mutta kylläpä minä taidan jo tajuta kirjoittavani siksi, että minun täytyy kirjoittaa oman itseni takia. Sitä ei aina välttämättä vain muista, ennen kuin yrittää olla kirjoittamatta. Se on aina eksistentialistinen reality check, eikä välttämättä niinkään, että olenko minä olemassa, vaan ennemmin tsekkaan onko todellisuus vielä siellä jossain mielikuvitukseni ulkopuolellakin.

Tuntuu koko ajan siltä, että odotan jotain. Mitä? Mikä se on? Minulla on aavistus, mutta silti en uskalla ajatellakaan sitä enempää, koska pelkään sen kaiken raukeavan ilmaan sillä hetkellä, kun ajatukselle antaa jonkinlaisen hahmon. Siksi koitan pitää sen piilossa jopa itseltäni, jossakin syvällä mieleni suossa, josta sen voi kaivaa ylös ja pyyhkiä puhtaaksi sitten, jos tarvetta osoittautuu. Minä pidän elämästäni melko paljon. Oikeastaan rakastan elämääni aivan vitusti. En välttämättä jaksa rakastaa itseäni, koska ymmärrän olevani vain jonkinlainen epämääräinen heijastuma jostakin kosmisesta sattumasta ja hiilestä ja vedystä, mutta tämä elämä on muutamaa hetkeä lukuunottamatta ollut minusta sellainen asia, josta en tahtoisi koskaan luopua. Se on ylittänyt kaikki odotukseni jo äärettömän monia kertoja. Jokainen asia, jonka olen saanut tällä matkalla tähän mennessä on ollut lahja, ja olen osannut arvostaa niistä jokaista. Tiedän, ettei mikään tästä ole itsestäänselvää, koska yhtä hyvin voisin nyt asua Mikkelissä, rassata ja pölliä autoja ja hakata maahanmuuttajia. Kaikki on äärettömän pienistä asioista kiinni, yksittäisistä valinnoista ja traumoista ja henkisestä kärsimyksestä kiinni. Ja siitä, mitä kaikella sillä paskalla päättää tehdä. Jääkö siihen kieriskelemään, vai ottaako siivousvälineet ja pyyhkiikö lattiansa puhtaaksi. Elämä on valintoja.

Heräsin tänä aamuna kahdeksalta, olen näemmä nukkunut tasaista viittä tuntia koko viikon. Nyt juon aamuteetä kahvin sijaan, koska en jaksa ikinä keittää itselleni yksin kahvia, ja Eetu nukkuu luultavasti vielä muutaman tunnin. En ole riippuvainen edes kahvista. Minulla ei ole mitään tarvetta tai pakkoa juoda sitä yhtään missään yhteydessä, se on täysin mukavuusasia, josta voi kyllä tinkiä. Teenkin vaikutus on ennemmin psykologinen placebo terveellisyydestä ja rauhoittavasta vaikutuksesta, ja olen aina ollut sitä mieltä, että jos placebo toimii, niin samapa sitä on käyttää. Paitsi tietenkin tupakan kohdalla. En oikein ymmärrä, miten jotkut tupakoijat osaavat muuttua 5-vuotiaiksi, kun saavat päähänsä, että kaikki maailman ongelmat ratkeavat sillä yhdellä röökillä, jota he eivät ole tänään polttaneet. Jossain tilanteessa voi olla helposti 8 tuntia tupakoimatta, mutta heti kun he päättävät, että kaikki vitutus johtuu nyt siitä että röökit on loppu, ollaan yhtäkkiä räjähdysherkkänä vittupäänä koko päivän. Veljeni kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään. Kun kyseessä on itse aiheutettu ongelma tai riippuvuus, kuten nyt vaikka tupakka, olisi mielestäni vähintäänkin kohtuullista, jos sen aiheuttamat seuraukset ja tämän kaltainen laskeumakin hoidettaisiin vastuullisesti itse, eikä muututtaisi paskasingoksi, joka räiskii sitä kaikkialle ympärille katsomatta yhtään eteensä. Siinä on aina se riski, että sotket väärän tyypin, ja saatkin sitten turpaasi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti