torstai 27. kesäkuuta 2013

Sellainen jännä tunne..

Tämä tunne, jonka nimeä en varmaksi tiedä ja joka tuntuu niin kovin erilaiselta kuin kaikki mitä olen kokenut tähän asti. Se on jonkinlaista älykästä kiintymystä ja ymmärrystä siitä, että nyt löytyi se ihminen, jonka kanssa tahtoo elää. Se kuulostaa ehkä epäuskottavalta ja ennen kaikkea epämääräiseltä, mutta minä en pohdi tällaisia asioita ihan heppoisin perustein. Minun täytyy olla varma. Ja nyt olen varma siitä, että olen epävarma siitä mitä tämä kaikki oikein on. Tiedän vain löytäneeni ihmisen, joka jollain todella ihmeellisellä ja mystisellä ja vähän pelottavallakin tavalla lukee meikän ajatuksia koko ajan ihan pienissäkin asioissa yksityiskohtia myöten, tuntuen kaikkein luonnollisimmalta ihmiseltä jolle olen koskaan puhunut omista asioistani. En päästä ketään lähelle, pidän kaikki mahdollisimman kaukana ja käsivarsien mittojen päässä vähintään fyysisestikin. Tämän ihmisen päästin heti lähelleni, minkä lisäksi olen jakanut hänen kanssaan jo suunnilleen kaiken keskeisen ja olennaisen elämästäni tähän asti. Ei senkään kuulunut tapahtua, mutta en ole koskaan tuntenut oloani noin harmoniseksi toisen ihmisen seurassa. Se on ikään kuin meikä soittaisi jotain vähän epävireistä nuottia kitaralla, ja siltä ihmiseltä löytyy juuri ne äänet, joilla siitä meikän epävireisestä nuotista rakennetaankin sointu. Sen paremmin en taida osata sitä kuvata. Se on vain hyvin ihmeellistä. Lisäksi on aika hämmentävä tuijottaa vuosia vanhoja luonnoslehtiöitä, joista pällistelevät takaisin melko lailla omieni näköiset kasvot. Yritä siinä sitten selitellä kaikkea tuollaista vahingoilla ja sattumilla. Sitä luuli tietävänsä miten maailma toimii, mutta kyllä kaikki tällainen horjuttaa uskoa siihenkin. Ja pistää pohtimaan sitä kaiken muun muassa...

Kaikissa vähissä edellisissä ihmissuhteissani olen ollut yksin. Olen ollut joko terapeuttina ja paskaämpärinä, tai jollain ihme jalustalla omassa erikoisuudessani vailla minkäänlaista ymmärrystä, yhteyttä tai käsitystä siitä, miten nuo minun mieleni liikkeet oikein toimivat. Molemmissa tapauksissa sitä saa sulkea itsestään jotain hyvin olennaista ulos: Sen osan itseä, joka ei tule ymmärretyksi sen toisen toimesta. Olen tuntenut, että minun jalostettava vain jotain tiettyä puolta, ja kaikki muu pitää lukita piiloon jonnekin. Nyt tuntuu siltä, että voin puhua mistä tahansa, olla aivan mitä tahansa, olla oma itseni vapaasti ja rajoittamatta. En uskonut voivani tuntea oloani sellaiseksi toisen ihmisen kanssa, koska kaikki kokemukseni ihmisistä ovat lähinnä olleet rajoittavia ja kuristavia. Nyt kaikki tuntuu hyvältä. Ja tavallaan olen onnellinen siitä, että vaikka kaiken tämän yhteyden tajuaminen tapahtui ensisilmäyksellä, sellainen valtava tunnemyrsky jäi tulematta. Siis se sellainen hormonien ajama kiihko, jota se pentuna "rakastuminen" oli. Olin siitä onnellinen. Emme voineet kuin hymyillä, koska kumpikin tiesi löytäneensä nyt jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, kuin sellaisen kemiallisen feromonikiintymyksen. Tämä on minulle tärkeää, ja siitä kirjoittaminen on melko pelottavaakin, koska pelkää puhkaisevansa kuplan ja tämän ihmeellisen päiväunen loppuvan. Olen kuitenkin luvannut itselleni olla äärimmäisen rehellinen itseäni kohtaan jo ennen kuin aloitin tämän kirjoittamisen, ja tämä pelko ja sen tunnustaminen on osa rehellisyyttä.

Näin tämän ihmisen viimeksi toissapäivänä. Tajusin juuri, ettei siitä ole kuin oikeastaan vähän päälle kaksi vuorokautta, kun näin hänet viimeksi, ja se on tuntunut jo ainakin viikolta. Tiedän vain, että huomenna saan nähdä hänet taas ja se saa minut hymyilemään. Ja huomisesta tulee pitkä päivä. Ennen sitä siis. En malta odottaa. Olen kärsimätön, koska tahdon päästä tutkimaan tätä mieletöntä ihmistä aina vain tarkemmin. Niin kauniita asioita ei ole tähän maailmankaikkeuteen ripoteltu mitenkään liikaa. Minusta tuntui jokaisena yönä, että voisin katsella niihin silmiin ikuisesti. Silmiin tuijottelu on melko pitkälti intiimeintä hommaa, mitä ihmiset voivat keskenään tehdä. Se on kuin jonkinlainen zeniläinen kehä, jossa palataan siihen, mistä on lähdetty liikkeelle. Kun silmät puhuvat äärettömyyksistä niiden takana, niistä todellakin tulee sielun peili. Ne heijastavat kaikkea sitä elämää, joka niiden takana loistaa, älykkyyttä, kiintymystä ja todellista ymmärrystä. Silloin saa todella yhteyden toiseen ihmiseen. Silmiin tuijottamalla voi myös ahdistaa ihmisiä, murentaa itsetuntoa tai tehdä lähestulkoon mitä hyvänsä. Näkeehän sen suomalaisistakin, me pelkäämme vieraiden läheisyyttä, ja silmiin tuijottamalla ihmiset rakentavat yhteyksiä toisiinsa. Siksi kadulla ahdistaa kohdata tuntemattoman katse, koska emme halua päästää tuntemattomia päämme sisään. Sitten tulemme kotiin ja kirjoitamme sen kaiken julkisesti internetiin sen suurempia ajattelematta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti