keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Reissuja pään sisään.

Viimeiset neljä tuntia sisälsivät intensiiivisen maratoonin South Parkia ja piirtelyä, väsymystä ja jonkinlaista transsia, jossa kahdenkymmenen minuutin jakso tuntui hujahtavan ohi viidessä minuutissa. Tuntui vahvasti siltä, että kaikki kaikkeudessa tuntuu sujahtavan omille paikoilleen jotenkin päin fiksusti. Ajatus ohjaa kynää, ja meikä katselee vain siinä vieressä.  Se oli virkistävän vapauttavaa. Muutenkin piirtäminen on juuri nyt tuntunut lähinnä vapauttavalta, kun on tuntunut niin pitkään siltä, että se on vain sotkemista vailla mitään merkityksiä. Toisaalta se johtuu siitä, että olen tiedostanut kulkeneeni yhden kehän päätökseen, jossa samat asiat alkavat toistua niin musiikissa, kuvissa kuin teksteissäkin. Siksi on tärkeä siirtyä spiraalinomaisesti kohti jotain uutta, jotain sellaista mitä minä en osaa ja ymmärrä niin kauhean hyvin. En vielä tiedä mitä tämä on, mutta luotan että se kävelee kyllä vastaan kun sen on aika, ja se aika on lähellä. Karma hoitaa.

Perjantaina olisi sitten edessä keikka Kotkassa, tuossa fantastisessa merellisessä kesäkaupungissa, jossa en ole käynyt koskaan ennen. Ehkä se tuo eteeni myös jotain sellaista uutta, joka sytyttää tajuamaan tuon uuden ulottuvuuden, johon en ole ymmärtänyt tajuntaani laajentaa. Ehkä se on merenkäynti, koska tuli ja merenkäynti ovat tunnetusti kaksi maailman hienointa asiaa. Ai että! Tuli taas on ehkä niitä keskeisimpiä asioita meikän elämässä, ja sen katson siis paljon tutummaksi näistä kahdesta. Ehkä rupean viikingiksi ja yhdistän nämä kaksi asiaa, merenkäynnin kylien polttamiseen ja raiskaamiseen. Kuulostaa ainakin sopivalta vaihtelulta, ja parranalkukin löytyy valmiiksi. Lihasmassaa pitäisi ehkä vaan olla enemmän. Mutta ehkä sen saa soutaessaan niillä muinaiskatamaraaneilla matalikoissa ja vuonoissa etsimässä kappaleiksi hakattavia ihmisiä.

Tässä olen jotenkin miettinyt taas tätä suhdettani muihin ihmisiin. Se INFPeistä käytetty "parantaja" tuntui jotenkin niin järjettömän osuvalta jo ilmestyessään, vaikka se ei sillä tavalla ollut tietoisessa mielessä mitenkään keskeisenä määrittäjänä meikän tekemisissä. Tietyllä tapaa ihmisten kuuntelu ja edes lievästi tai sivutietä ymmärryksen mukana auttaminen vain tuntuu minulle niin luontaiselta tavalta olla muiden ihmisten keskuudessa, koska silloin tiedän, etteivät he vedä mitään roolia. Henkisen rasituksen alla oleva ihminen on ennen kaikkea rehellinen saadessaan puhua jollekin, joka kuuntelee oikeasti. Ja rehellisyys on se ainoa asia, mitä ihmisiltä oikeastaan tahdon. Tämänkin päivän aikana olen sen tarkemmin ihmisten yksityisasioihin menemättä kuunnellut yhden musiikin kanssa puljailevan ihmisen soittoon kyllästymistä, yhden nuoren naisen identiteettikriisiä ja toisen työjaksamista. Ja oikeastaan ne ovat kaikki pohjimmiltaan olleet identiteettikriisejä, omaa suhdetta muihin ihmisiin. Ainakin minä tiedän paikkani suhteessa muihin ihmisiin. Se on tässä ulkopuolella kaikesta, mutta silti riittävän lähellä, mikäli tulee tarve nykiä hihasta. Olen monesti käynyt erään ystäväni kanssa keskustelua siitä, mitä minä tästä hyödyn. Hänkin on vähitellen ymmärtänyt, ettei kyseessä ole mikään egoistinen tarve olla ihmisille korvaamaton tukipilari.  Ei todellakaan. Minulla ei ole mitään tarvetta kuulla kenenkään ongelmia, enkä urki niitä keneltäkään. Olen riittävän ulkopuolinen muiden ihmisten päänsisäisistä maailmankaikkeuksista, enkä siis välitä. Silti jos joku päättää avata päänsä, katson sen niin suurena luottamuksen osoituksena, että vaivaudun kuuntelemaan ja oikeasti ajattelemaan sitä, mitä minulle sanotaan.

Tavallaan kai tälläkin on tekemistä sen jonkinlaisen voodoon ja modernin shamanismin kanssa, että meikä istuu täällä elementtivuoreen koverretussa luolassani meditoiden musiikin ja resonanssin kanssa, kunnes joku tulee huolineen ja murheineen noitatohtorin luo. Oikein kylän parantaja. Noitatohtori. Poppamies. Huru-ukko. Mikälie. Se on se rooli, minkä meikä näkee itselleni suhteessa muihin ihmisiin. Sitten taas suhteessa itseeni olen vain jonkinsortin selvään mieleen sukeltelija, huumeeton psykonautti tai jotain muuta sellaista. Koitan vain opiskellä jotain uutta itsestäni ja oman psyykeeni ja alitajuntani toiminnasta, ja tehokkaimmin se käy piirtelemällä tällaisia kuvia ja kirjoittamalla tällaisia tekstejä. Aikas pätevä aasinsilta alkuun, eikö?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti