torstai 13. kesäkuuta 2013

No jaa.. Things and stuff.

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mistä ajattelin kirjoittaa. Silti heti ensimmäisestä M-kirjaimesta lähtien olen jo tiennyt (eli noin viiden sekunnin mittaisen ajanjakson ajan), että jumalauta nyt lähtee! Aivan sama mitä teen tänään, se onnistuu. Siitä tulee jotakin sellaista, jolla on minulle jotain väliä. Tai sitten tämä kaikki on jotakin tilapäistä itsekritiikin puutetta (=inspiraatio), joka hupenee jokaisella sanalla vähemmäksi ja vähemmäksi, kunnes haipuu olemattomiin kokonaan. Tulemme luultavasti näkemään sen muutamien lauseiden kuluttua. Ikuisuusprojektissa, Huxleyn Those Barren Leavesissa esitettiin jonkinlainen asia, joka kiinnitti huomioni ja pääsi taas tähän henkiseen myllyyni kiveksi hiertämään kaikkea palasiksi. Siinä kirjailija esitti ajatuksen siitä, että kaltaistensa todella hereillä olevien, älykkäitten ihmisten seuraan ja olemukseen tarrautuminen on aina pohjimmiltaan eskapismia. Miksi? Siksi, että tällaisilla älykkäillä, idealistisilla ja järkevillä ihmisillä on hyvin vähän tekemistä sen todellisuuden kanssa, jossa joudutaan elämään päivästä toiseen. Olen tästä samaa mieltä, vaikkakin koenkin tehneeni vähän myös sen suuntaisen valinnan, että olen vähemmän älykäs, mutta enemmän kiinni todellisuudessa.  En tahdo luutuneeksi akateemiseksi esimerkiksi jämähtämisestä ja eristyneestä älykkyydestä, vaan myötätuntoiseksi ja inhimmilliseksi ihmiseksi, joka kykenee loogiseen ongelmanratkaisuun tässä todellisuudessa, jossa ihmiset joutuvat pyristelemään todellisten ongelmiensa kanssa.

Mutta silti välillä koen taistelevani tuulimyllyjä vastaan, sellaisena surullisena Don Quijotena jonkun keppihevosen selässä, täysin irrallaan todellisuudesta ja ajasta ja paikasta ja muista ihmisistä. Tunnen olevani Cartman tässä videossa. Siksi viime päivät ovat toisaalta olleet hyvinkin miellyttäviä, koska koen löytäneeni ihmisen, joka on rakennettu mystisesti suunnilleen samoista palikoista kuin minut. Se on hämmentävää ja merkillistä ja outoa ja ehkä vähän pelottavaakin, ja siksi olen hyvin varovainen vähän kaiken suhteen. Se on myös vetänyt taas hiljaiseksi, kun löytää itsestään sellaisia mystisiä tunteita, joita en ole uskonut olevankaan enää edes olemassa. Mutta se lamaisen lapsuuden päähän kasvattama pelko ja skeptisyys pitävät minut koko ajan varpaillani ja ainakin käsivarren mitan päässä kaikista, kunnes todistetaan, että joku olisi oikeasti sen arvoinen, että kannattaa edes kiinnittää mitään huomiota. Se on kuitenkin saanut minut katsomaan kaikkia ihmisiä uudella tavalla. Tänään kävin kauppakeskuksessa postissa, ja mietin miten järjettömän paljon elämässämme vilahtaa päivän aikana tapetti-ihmisiä, sellaisia värittömiä ja hajuttomia hahmoja, joilla ei ole mitään väliä. Jotka eivät sytytä meissä mitään liekkiä eivätkä herätä mitään mielenkiintoa. Olen aina pyrkinyt tekemään huomioita myös tällaisista ihmisistä, heidän mahdollisista elämänasenteistaan ja haaveistaan, ihan vain sillä perusteella miten he ilmaisevat itseään kävellessään tai istuessaan penkillä tai keskustellessaan ystäviensä kanssa. Se on eräänlaista ajatusleikkiä, mielenkiintoinen tapa viettää aikaa. Suosittelen sitä kaikille, koska on helppo unohtaa, että joka ikinen ihminen tuolla citymarketin jonossa on elävä, itsenäisesti ajatteleva subjekti, jolla on jonkinlainen funktio tässä maailmankaikkeudessa, mikäli he niin haluavat.

Tavallaan koen olevani enemmän hukassa, kuin aikoihin, tai sitten yhdellä tavalla "valmiiksi" julistautuminen, eli koulusta valmistuminen laukaisi heti minussa jonkinlaisen sisäisen ahdistuksen siitä, etten minä voi koskaan olla valmis. Siksi etsin nyt jotakin uutta osa-aluetta, jolle syventää tätä ihmisyyttäni. Ollakseni vähän parempi ihminen. Kai...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti