maanantai 10. kesäkuuta 2013

No.. Elämästä?

Kuumepäissäni katselin viimeyönä Freemanin Morganin selostaman dokumentin siitä, onko universumi elävä ja oleva, vai ei. Voi uskoa, miten järjettömän suurelta kaikki tuntuu siinä vaiheessa, kun on muutenkin ihan pihalla kaikesta, ja alkaa sitten taas heittää ajatuksiaan aina vain syvemmälle ja syvemmälle tuonne jonnekin ontologiseen ytimeen. Se on minulle jotenkin jo vanhaa kauraa, että kaikki tämä järjettömiin mittakaavoihin asti menevä suuruus ja äärettömyys olisi käytännössä aivan sama asia, kuin pienin ja kälyisin atomi, jonka voit sisältäsi löytää, että koko tämä suuri universumi olisi vain jonkin vielä järjettömän paljon isomman olion atomi, tai yksittäinen aivosolu korkeintaan. Mutta ajatus siitä, että ihmiset ovat käytännössä vain muurahaisia, etenkin eläessään kaupungeissa, jotka ovat aivan yhtä eläviä kuin niiden asukkaat itse, oli jotenkin päräyttävä noin esitettynä. Eihän sekään tavallaan uutta ollut, Babylon Palaa kertoo biisinäkin melko samasta asiasta, mutta se, että tuolle kaupungin elollisuudelle on esittää pulssi ja kaikki muutkin oikean elämän kannalta tarvittavat toiminnot pisti meikäläisen huuruisen mielen hakkaamaan ylikierroksilla. Mitä muuta tässä ympärillä on sellaista, mitä en huomaa? Rytmi on keskeinen osa kaikkea elämää. Jokin aika sitten katselin kasvien tietoisuudesta kertovaa dokumenttia Areenasta, ja siinäkin keskeiseen osaan nousi se, että ihmisen havaintokyky on rajallinen, koska se keskittyy huomaamaan niitä asioita, jotka tapahtuvat vain meidän oman rytmimme, sydämensykkeemme ja ajantajumme puitteissa. Kaikki mikä toimii hitaammalla tai nopeammalla rytmillä jää meiltä huomaamatta.

Ihminen on kärsimätön otus. Jos minä en jaksa lukea edes Saunalahden laajakaistan liittymäsopimusta loppuun asti, miten voisin mahdollisesti huomata puissa ja kasveissa tapahtuvia hitaita muutoksia? Minun luontainen rytmini eroaa niin paljon sellaisista organismeista, joilla on 400 vuotta aikaa kasvaa ja kehittyä, etten todellakaan voi keskittyä jonkun tammen ongelmiin, minullahan on luultavasti suurin osa samoista onglmista selvitettävänä kuudessakymmenessä vuodessa. Täytyy elää, ylläpitää elämää ja kehittyä, minkä lisäksi täytyy jossain vaiheessa myös LISÄÄNTYÄ, jatkaa elämää. Sekin on paine, joka minun suvussani on jotenkin vahva. Tai siis lähes kaikilla ikäisistäni miehistä suvussani on ollut jo vähintään yksi tai kaksi lasta. Toisaalta eroprosenttikin on ollut sen verran kova, että ehkä sitä itse tajuaa kuitenkin olla hätiköimättä näissä asioissa.

Dokumentin loppupäässä taas pyöriteltiin sitä samaa palloa, jonka olen ehkä kokenut läheisimmäksi: onko todellisuutta olemassa missään muualla kuin kokijan mielessä? Ja jos onkin, niin mitä vitun väliä sillä on? Oletettavasti jokainen meistä kokee tämän elämän vain ja ainoastaan yhden kerran. On aivan sama, mitä maailmankaikkeudelle tai maailmalle tai muille ihmisille tulee tapahtumaan meidän olemassaolomme päättymisen jälkeen, koska meidän kiinnostuksemme tätä maailmaa kohtaan loppuu kuoleman hetkellä. Samoin kuin kaikki muukin kiinnostus ihan mitä tahansa kohtaan. Onko silloin aivan sama, onko tätä maailmaa olemassa ollenkaan? On. Ja minulle itselleni se on aina toiminut sekä suurimpana mahdollisena motivoijana, että tuhoisimpana voimana, jonka voin kuvitella. Se on motivoinut minua tekemään asioita, kuvia, ääniä, tekstiä, mitä tahansa. Se on kasvattanut minut vastuulliseen ihmisyyteen ja ajanut pois kaikenlaisesta henkisestä masturbaatiosta, jota tässä maailmassa olisi niin helppo harjoittaa pönkittämällä omaa egoaan, se on auttanut minua auttamaan muita ihmisiä. Mutta se on myös suuremmassa kontrastissa pahentanut epätoivoa, kauhua ja paniikkikohtauksia. Ja tiedän, että se kuilu tämän henkisen hyvän ja pahan välillä tulee aina vain syvemmäksi. Se on jonkinlainen helvetinkoira, joka juoksee jatkuvasti perässä, ja jonka takia on pysyttävä aina liikkeessä. Jos pysähdyn hetkeksikään, se saa minut kiinni ja repii palasiksi. Tiedän, ettei se kuulosta mitenkään hirveän tasapainoiselta, mutta tiedän ajoittain kiriväni siihen melko hyvän välimatkan. Se ei silti tarkoita, että olisi juurikaan varaa hidastaa tahtia. Pitää vain jatkaa ja toivoa, että löytää matkan varrella jonkun lapion, jolla sen voi hutkia hengiltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti