sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Myrkylliset ja kyyniset paskat.

Vapauden vaikutus näkyy heti. Pari biisinraakiletta vain valui ulos aivan itsestään, kuvia tulee, kaikki tuntuu taas niin helvetin puhtaalta ja täydelliseltä. Vaikka tässä alkaakin suhteellisen kiireinen viikko, kaikki tekeminen on sellaista, mikä on vapautta jo itsessään. Tehdään asiat flown, eikä deadlinen mukaan, ja silloin tulee vain ja ainoastaan hyvää jälkeä. Rahaa saisi olla jostain sen verran enemmän, että saisi Cut To Fitin levyn miksauksen ja painon maksettua, niin minua ei mietityttäisi yhtään mikään enää. Kaikki olisi täydellisessä balanssissa.

Silmiin osui eräässä piirrustuksessa eräs yksityiskohta, joka muistutti eilisestä. Istuttiin Eetun kanssa pizzeriassa, ja siinä vieressä joku jotain juhliva nainen haukkui kaikki kaverinsa pystyyn näiden selän takana, miehelle, joka oli ilmeisesti tämän poikaystävä. Nuori nainen oli vahvasti meikattu, mutta silti ulkoisessa kuoressa niin moni asia kiinnittyi yhteen sisäisen lian kanssa, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Uurteet, jotka kasvoihin jäävät teennäisestä hymystä, joita meikki ei peitä ja jotka eivät häviä, kyynisyyden tuomat rypyt ja äänessä jatkuvana soiva kirpeys. En käsitä,  miten kukaan voi pitää sellaisia ihmisiä kauniina. Ei siis millään erityisen pahalla häntä kohtaan ihmisenä, vaan hänen kaltaisiaan kohtaan kokemanani ihmetyksenä ja hämmennyksenä. Miten niin moni muu voi olla näkemättä sitä myrkyllisyyttä, joka tuollaisissa ihmisissä kytee, se katkeruus joka repeää viimeistään keski-iässä helvetiksi, ellei sitten räjähdä ilmoille jo paljon sitä aiemmin, kuten tämän yksilön tapauksessa tulee epäilemättä käymään. Kyynisyys ja kylmyys ihmisessä on aina rumaa, ja vaikka nämä tavallisesti julistavat, miten heitä eivät kiinnosta muiden ihmisten mielipiteet (ne tekkee whatever the fuck ne haluaa), niin kuitenkin, kun olet ajanut kaikki ihmiset ympäriltäsi pois, tulet huomaamaan sen olevan aika vaikea paikka. Jokainen lukion ensimmäisillä psykan tunneilla istunut kuitenkin tuntee tämän mantran: Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Se tarkoittaa myös sitä, että me olemme se kuva, jonka me luomme siihen sosiaaliseen ympäristöömme, jossa elämme. Ja myös sitä, että meistä jokainen tarvitsee muita ihmisiä. Vaikkakin vain muutaman, niin kuitenkin. Me tarvitsemme sosiaalista kanssakäymistä muiden kaltaistemme kanssa, tai alamme kehittää sijaisihmisiä. Riittävän pitkä eristys saa ihmisen hallusinoimaan ja sekoamaan, sisäinen dialogi pakotetaan ulkoiseksi, jotta mielelle tulisi edes jonkunlainen kokemus vuorovaikutuksellisuudesta.

Mutta enpä minä kai ole täällä tuollaisia ihmisiä muuttamassa hipeiksi ja humanisteiksi, minun täytyy vain opetella paremmin luovimaan niiden keskellä ja väistelemään myrkyllisten hämähäkkien puremia. Keskittyä siihen omaan pieneen piiriini, joka pitää minut järjissäni. Siitä kai tässä elämässä on sosiaalisella tasolla kyse..

P. S: pällistelkääpä tällainen dokkari, meikälle ainakin maailman mielenkiintoisimpia hommia..
The Doors of Deceptionia liippaavia hommia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti