Torvi on aina Torvi.

Torvi osoitti taas melko vahvasti olevansa täysin oma itsensä! Keikka oli vielä parempi, kuin Tuskan keikka, ja lavan edessä heilui isoja ihmisiä ja yksi niistä oli munasillaan, kyllähän sitä tunsi taas, että on ihan vitun hieno olla kotona. Vaikka Torvessa on soittanut jo n. miljoona keikkaa, jokainen niistä on kuitenkin erilainen ja aina tuntuu siltä, että ne parhaat keikat on kuitenkin soitettu siellä. Lisäksi sitä voi naureskella jo olevansa jonkinlainen house-band siellä. Miikka Kallio Bandin rumpalikin oli kuulema naureskellut, että ollaan punkin Miikka Kallio Band. Muutenkin on niin siistiä, että tässä saa esitellä toiselle ihmiselle omaa maailmaansa, näyttää miten se toimii ja kertoa mistä kaikessa tässä sekavassa hölmöilyssä on kyse. Samalla huomaa siitä itsekin puolia, joita ei tule ajatelleeksi, kun niitä pitää niin itsestäänselvinä, mutta jollekin tällaisen soittelumaailman ulkopuolelta tulevalle ne eivät sellaisia ole. Se on siistiä. Tuntuu että löytää itsekin taas sitä samaa intoa, jota aivan kaiken alussa oli. Ja ei se kyllä kauheasti ole hävinnyt muutenkaan, mitä nyt vaan on oppinut humalaisten olevan vielä ärsyttävämpiä ja tyhmempiä, kuin mitä osasi kuvitella aloitellessaan. Eilenkin meidän yhdestä melko olennaisesta standistä hävisi yksi melko olennainen ruuvi, voitte uskoa, ettei kukaan edellisistä rumpaleista tiennyt koko asiasta sitten yhtään mitään. No, teipillä sen sai korjattua ainakin tuoksi illaksi. Mutta kamojen lainailulla on aina puolensa..

Eilen oli kyllä kovat bändit. Ensimmäisenä soittanut Ääretön Kapina oli helvetin sympaattinen bändi, mitä nyt kitaristi oli niin vitun kännissä, ettei ne saaneet yhtään biisiä käyntiin ekalla yrityksellä. Se oli kyllä kännissä jo sisään tullessaankin, luulin sitä joksikin tavan rokkispurguksi ja meinasin ottaa siltä rahaa, kunnes selvisi, että soittamaan se oli tulossa. Eihän siinä sitten, sattuuhan noita. Viimeinen Päivä taas oli ihan helvetin tiukka, kaikki vaan toimi ihan täysillä ja biisit kulki, partajeesus kitaristi tykitti ihan järjettömällä meiningillä koko ajan. Oma keikka kuvattiin ja saatiin vissiin nauhallekin, eli nyt meiltä on kahdelta illalta kaksi keikkaa äänellä ja kuvalla ja molemmissa aikas vitun hyvä meno. Voipi olla, että jos jossain koneessa teho riittää niin miksailen ne sekaisin ja laitetaan youtubeen jossain välissä. Meidän jälkeen soitti D-Beatless, jossa oli klassinen ja kliseinen kahden laulajan asetelma; toinen on se poliittisesti tiedostava ja toinen vähän hassutteleva. Siitä huolimatta se homma toimi todella hyvin, koska olen nähnyt melko monta paskaa tuollaista bändiä.

Torvesta lähtiessä vettä tuli ihan vitusti, mutta onneksi se laantui ja päästiin lähtemaan suhteellisen ajoissa nukkumaan. Nyt olo on tyytyväinen, raukea, hakattu, tyhjä, kaikkea tuollaista. Seuraava keikka viikon päästä Helsingissä Puska metal festivalissa, en tiedä missä se pidetään, jossain pihalla vissiin kuitenkin. Oletettavasti. Sieltä pitää lähteä sitten suoraan heti keikan jälkeen takaisin Lahteen ja Motörpubiin soittamaan Mustan Ristin keikka, jolle pitäisi vielä sanoittaa yksi uusi biisi, tuntuu vahvasti siltä, että se on tämän päivän hommia, kunhan tässä nyt ensin juo vähän kahvia ja kuuntelee Neurosista ja fiilistelee ensin..

Tuska takana, lahtelaisia känni-punkkareita edessä.

Torstaina matkustettiin siis tuohon Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin, jossa olen saanut elämäni aikana pyöriä paljon enemmän, kuin olisin tahtonut. Nytkin kerettiin olla n. 13 sekuntia ulkona autosta, ennen kuin sanoin ensimmäisen kerran, että vituttaa. Varsinaisia suunnitelmia ei ollut, autossa askarreltiin hieno boksi, jossa luki "OSTA GRINDIÄ, RUOKI HIPPEJÄ!" ja oli kukkakaalin näköisiä ydinräjähdyksiä ja lammas ja kaikkea! Hieno boksi. Ei keretty päästä kauhean pitkälle, ennen kuin jäätiin suustamme kiinni ensimmäisen spurgun kanssa. Meikä etenkin on melko hyvä keräämään noita spurguja, ja musta niiden kanssa on yleensä helvetin mukava jutellakin, vaikka ne vähän meinaa toistaa itseään. Saatiin myytyä yksi levy Tavastiasta vastaan kävelleelle Konstalle, joka oli miksaamassa siellä miksaamassa Feastemia. Sen jälkeen mentiin Kampin takaovelle laatikkomme kanssa, meikä soitti huuliharpulla jotain hyvin Karjalaa ja Vili näytti ankealta hulluissa SWAG-aurinkolaseissa. Mentiin Tavastian eteen naureskelemaan laulaja-Petelle ja basisti-Nikolle meidän bänditoiminnan ankeutta ja arkea. Lupasivat ottaa meidän levyt myyntiin sinne omalle pöydälleen. Mentiin odottelemaan Tuulityttöä Kampin eteen, ei varsinaisesti koitettu myydä levyjä mutta pidettiin loota siinä. Ohikulkijat ihmettelivät ja hymyilivät ja koittivat katsoa muualle. Ihan niinkuin romanikerjäläistenkin kanssa. Kävin hakemassa tytön, viimeinen vartti odottelua tuntui 8 tunnilta ja lauloin ja viheltelin suuni kuivaksi Swansin Little Mouthia. Mentiin takaisin pääkallopaikalle, ja sieltähän löytyi uusi, ninjaileva spurgu, joka tuli kertomaan miten siltä oli pöllitty jo toinen mankka! Kuinka vitusta on pölliä kodittomalta mankka!? Ihan oikeasti. Vitun nistit. Uhkasi hommaavansa aseen ja tappavansa jokaisen joka tulee hakemaan, kun seuraavan kerran ostaa uuden mankan. Annoin sille yhden levyn, että jos saa mankan niin on jotain luukutettavaa, vaikka en usko hetkeäkään että se sitä jaksaisi kuunnella. Myyköön jollekin viinapulloa vastaan sitten..

Mentiin Tavastialle, Final Assault soitteli jo kovaa kyytiä. Kerrankin bändi, joka tajuaa että ylitempo paras tempo! Laulajassa oli jotain mikä muistutti meikää Peter Dolvingista, joten illollahan tuota kohkaamista katsoi. Helvetin hyvä. Feastem taas oli yhtä saatanan kova, kuin aina. Sitä ajattelee, että tämän keikan voi vaikka katsoa kiltisti jostain sivulta ja olla sellainen kypsä ja skenettävä aikuinen, mutta kun ei se vain mene niin. Siinä vaiheessa kun sytkärit heiluu ja pohjalta kuuluu, ei mua nyt estä kukaan! Ei kukaaaaaan! Ei vitttu kukaaaaaaaan! Levyjäkin saatiin myytyä siinä sen verran, että päästiin kulkemaan yöpaikkaan ja syötyä. Grillin jonossa tuli vastaan kolmas spurgu, joka oli päässyt aamulla putkasta, mehusteli meille koko menun läpi suunnilleen yksi ruoka kerrallaan, ja sitten kun siltä kysyttiin, että mitä sais olla, tuli nopeana ja koomisena vastauksena "Yks kahvi!" miehen siistillä, röökin ja viskin polttamalla kurkkuäänellä. Kerettiin bussiin ja päästiin nukkumaan ilman isompia ongelmia. Kiitoksia siitä vielä, jos asianomainen tämän joskus sattuu näkemään, arvostamme kovasti. Tietty mystisyys lienee kuitenkin paikallaan tässä suhteessa.

Seuraavana aamuna heräiltiin, keräiltiin, lähdettiin takaisin keskustaan, löydettiin Raxi, Sheriffi, Tomppa ja Anne, joka oli ystävällisesti tulostellut meille levyihin sanoituslehtisiä, joita en kyllä muistanut edes yhteenkään levyyn laittaa. Onpahan sitten, kun postittelee niitä muualle. Kyllähän ne sanat nyt netistä löytyy, meidän sivuilta kuten aina. Suvilahteen päästiin hitaasti autolla, paikan päällä oli väärinkäsityksiä ja lisästressiä passihommista, mutta kun kaikki alkoi rullata, hommat sujuivatkin melko mukavasti. Jännitti ihan vitusti ja olo tuntui todella räkäiseltä. Ulti-Maken kanssa sovittiin, että spiikkaan meidät ihan itse sisään, kuten jokaisella muullakin keikalla ennen tätä. Keikka on taas aikamoinen kasa käsittelemätöntä informaatiota pään sisällä. Se oli yksi elämäni parhaita kokemuksia kyllä ihan kevyesti, kaiken sen stressaamisen ja säätämisen arvoista, se oikeastaan tyhjensi tehokkaasti kaikista tunteista. Yllätyin siitä, miten vitusti siellä oli ihmisiä. Odotin oikeasti jotain kahtatoista kaveria eturivissä, mutta niitähän oli vähän niinkuin joka puolella. Siellä täällä vilahteli sellaisia naamoja, joita en ollut nähnyt vuosiin, kaikenmaailman entisiä bändiläisiä ja internet-tuttuja ja festarihulluttelijoita, tuntui, että tuo oli jonkinlainen tämän astisen elämäni kasaan niputtava kokemus, ihan kuin Metal Gear Snake Eaterissä se kohta missä haahuillaan siellä joessa niitten tapettujen vihollisten keskellä. Silleen karkeasti sanottuna.

Selkääntaputtelua riitti sen jälkeen, siitä tulee aina yhtä vaivaantunut olo, kun ei osaa oikein sanoa mitään fiksua. En ole mikään vitun promotykki tai myyntimies, en osaa ammuskella kliseitä, ja sitten toistelen vaan "kiitos, arvostan...." fraasia suunnilleen jokaiselle, koska se on totta ja suunnilleen ainoa asia jonka saan suustani ulos. Toki oli siistiä nähdä myös järjettömän paljon oikeita kavereita, sellaisia ihmisiä joita ei ole nähnyt aikoihin. Siitä tuli hyvä fiilis. Ja kaipa noita tuollaisia kissanristiäisiä lähinnä sen takia kierrelläänkin. Loppupäivän hengasin lähinnä tuon tytön kanssa, meikää ei paljoa kiinnosta vaikka tulisi nynnyn ja nyhvääjän leima, koska se on kuitenkin meikälle osuvampi ja lähempänä, kuin joku vitun rokkitähtilarppi. Lisäksi tajusin, että se tavallaan myös antaa pienen luvan olla antisosiaalinen ihmisjoukossa, mikä sopii minulle melko hyvin. Jätkät oli kuulema täyttäneet listan biiseistä, joita oli soitettu, vastaanottaja oli naureskellut, että tällähän tekee hirveät massit, kun on soittanut 18 biisiä. No, tekisi, jos ne olisi Teostoon ilmoitettu. Meidän musiikki on periaatteesta kaikkien musiikkia.  Tultiin sitten kahdestaan jo Lahteen, kun alkoi Helsinki hirttää kiinni pikkuhiljaa. Älkää helsinkiläiset käsittäkö väärin. En minä teitä vihaa. Vihaan teidän kaupunkianne. En vihaa muurahaisia, vihaan pesää. Ja tiettyjä kuhnureita. Ja kuningatarta. Mutta suurin osa teistä on varmasti ihan jeppis-porukkaa.

Nyt sitten tässä heräiltiin kaikessa rauhassa ja juon aamukahvia. Jätkät tulee varmaan siinä illasta/iltapäivästä, tahtoivat Ratfacen nähdä tänään vielä. Ja sitten illaksi Torveen sekoilemaan, tulkaapa kaikki läheltä sinne. Helsinki on lähellä myös, sieltä kuitenkin pääsee lähijunalla tänne.  Ovet aukeaa ysiltä, veikkaan että me soitetaan joskus vähän ennen kahtatoista. Tällä kertaa on uusia levyjä ja paitojakin mukana.

There is a storm coming...

Mikähän vitun järki ja logiikka siinä on, että heti kun vedät edes housut jalkaan, alat hikoilla kuin pieni sika? Nämä kelit eivät ole minua varten. Viime yönä lähdettiin asuntoa pakoon, kun oli niin järjettömän kuuma, kierrettiin pari puistoa ja mentiin sitten Sokoksen eteen penkille vaan istumaan ja katsomaan ihmisiä pariksi tunniksi. Sinä aikana viisi tai kuusi tyyppiä tuli kysymään meiltä budia tai pitkiä risloja. Naurettiin, että pitäisi olla se sellainen laskuri, millä naksauttaa aina yhden sitten kun ne tulee kyselemään. Eilen vedettiin treenitkin pelkissä boksereissa, kun siellä vitun kellarissa on niin kuuma ja muut on röökailleet sen huoneilman ihan sietämättömäksi. Möllikin makaa mieluummin lattialla, kuin sängyllä! Se on nyt parina päivänä muuttunut ihan superkivaksi, silloin kun se tuli tänne sillä oli rasta selässä, ja sen koskeminen toi paluupostina kynnet saman tien päin näköä. Aina välillä sain nirsittyä sitä reunoista pois, mutta lopulta se sitten vain irrotti sen itse. Mutta tähän asti se on vielä aristellut sitä kohtaa selässä, nyt sitä voi silittää ihan koko selän matkalta ja häntä vaan korkeintaan viuhtoo. Se on helvetin palkitsevaa nähdä, että se on uskaltanut asettua tänne taloksi. Kun se tuli, sanottiin että se vihaa ihmisiä ja ei se sylissä ole ollenkaan, nyt se on melkein joka päivä meikän sylissä, kun kirjottelen jotain. Meidän ihmisvihaaja. On tainnut vaan olla paskoja ihmisiä. Kyllä niitä saa vihata.

Tänään olisi ohjelmassa sitten vielä siivousta, operaatio "kenraaliharjoitus" ja siirtyminen Helsinkiin. Illalla katsotaan, miten kiva paikka Helsinki on selvinpäin. Helsinkiin matkaamisesta saa taas kevyehkön ja hataranpuoleisen aasinsillan joukkoliikenteeseen. Tässä on pikku dokkari Onnibusin systeemeistä ja siitä, miten Matkahuolto ja VR kusee niitten muroihin koko ajan. Jos noilla olisi täältä Lahdesta juuri mitään vuoroja mihinkään, en käyttäisikään mitään muuta. Nyt se taitaa tulla kerran viikossa ja lähteä kerran viikossa, mutta hinnaltaan tuo on vitusti järkevämpi ja inhimmillisempi, kuin mikään nykyisistä vaihtoehdoista. Ihan sama mihin aikaan kuljet VRllä, juna ei ikinä ole ajallaan, eikä se koskaan ole mitenkään päin VRn vika. Vaikka rautatietoimintaa on tässäkin maassa harjoitettu jo 150 vuotta, on silti käsittämätöntä miten ihan joka vuodenaika pystyy yllättämöön koko lafkan niin täydellisesti. Vuoden lopussa on silti varaa taputella itseään selkään onnistuneesta kusetuksesta ja jakaa isompia bonuksia, koska se tarkoittaa taloudellista kasvua, että johtajat voivat paksusti. Vuoden alusta sitten nostetaan taas hintoja, sehän on kuitenkin jo perinne.. TTU!

Nyt voisi rauhoittua ja keittää aamukahvit ja laittaa jotakin siivoilumusiikkia. Ehkä Doomin Total Doom vois olla sopivaa mesoamista, tai sitten Tom Waitsin Mule Variations...alkaa ukostaakin sopivasti!

Susi.

I

Susi juoksi läpi peltojen ja sorateiden. Se rämpi läpi ojien ja ryömi läpi aitojen. Sen harmaa turkki oli tahriintunut ruskean kirjavaksi mudasta ja tuhkasta. Metsästäjät olivat yrittäneet saartaa sen polttamalla omia peltojaan, mitä tahansa saadakseen pedon vangittua. Vaikka susi juoksi niin, että tuulen ulina korvissa peitti sen oman läähätyksen, se saattoi yhä kuulla ihmisten ja heidän hurttiensa haukunnan ja kiljumisen päässään. Se ei voinut pysähtyä. Se ei ollut vaihtoehto.

                             Susi juoksi päiviä samaan suuntaan, pois. Pakoon kaikesta siitä, mikä koko ajan saavutti sitä ja tuli uhkaavasti aivan perästä. Jos se sai kirittyä välimatkaa takaa-ajajiinsa ja luuli hetken olevansa turvassa, se pysähtyi jonkin joen tai järven rantaan juomaan ja lepäämään. Veden pinnasta heijastui takaisin eläin, jota tuskin tunnisti miksikään eläimeksi. Se oli vain nälkiintynyt varjo itsestään, siitä mitä oli joskus ollut. Vapaa. Jos saa koko ajan paeta, ei voi olla vapaa.

                             Koskaan sen ei kuitenkaan sallittu kauaa katsella kuvajaistaan veden pinnasta ja pohtia, miten paljon kulahtaneemmalta hän näytti edelliseen peiliin verrattuna. Aina vähän matkan päässä alkoi tuttu haukunta kajahdella kallioista ja soramontuista, aina oli jatkettava matkaa eteenpäin, tietämättä koskaan mitä edessä ylipäätään odotti. Sinne oli vain juostava, koska toinen vaihtoehto oli liian kauhea edes ajateltavaksi.

                             Väsynyt eläin tunsi lihastensa  kuihtuvan ja kiristyvän yli kylkiluiden,  se roikotti kieltään ulkona ja haukahteli kärsimättömänä. Kaikkialla sen ympärillä taakse jäi kauneutta, jota se ei nähnyt. Kultaisina loistavia rypsipeltoja, aurinkoisia päiviä, lyhyitä, kuumia kesäöitä ja vähitellen syksyyn päin pimeneviä iltoja. Aina kun se uskaltautui katsomaan taakseen, se näki tutut tulet, kuuli tutut haukahdukset ja ulinat. Päässään se mietti, luovuttaisivatko ihmiset ajojahtiaan ikinä. Epätoivo alkoi hiipiä sen mieleen. Mitä järkeä oli jatkaa juoksemista, jos lopputuloksena oli kuitenkin kuolema? Mitä järkeä oli jatkaa toivotonta taistelua?

                             Susi oli jo luovuttamassa, se oli lähellä antaa periksi. Sitten sen eteen avautui valtava metsä. Se ajatteli voivansa eksyttää takaa-ajajansa juoksemalla syvemmälle metsään, missä hajut eksyttäisivät ihmisten rakit, missä luonto sulkisi sen syliinsä ja toivottaisi tervetulleeksi kotiin, tarjoaisi edes kauniin ja arvokkaan kuoleman, jos ei antaisi mahdollisuutta elää. Luontoäiti on oikeudenmukaisuuden jumalatar, mikä ei elä auttamatta, ei elä ollenkaan.  Minkä ei kuulu olla, ei ole. Minkä kuuluu olla, kukoistaa ja loistaa. Kunnes kaikelle tulee syksynsä.

                              Nälkiintynyt peto pujahti suurten kuusien ja mäntyjen välistä sammalen peittämälle maalle. Se hymyili itsekseen. Sammal tuntui niin hyvältä sen tassujen alla kaiken soran, pellon ja kivikon jälkeen. Vaikka se ei uskaltanutkaan pysähtyä vielä hetkeksikään,  se kykeni hetken aikaa nauttimaan olostaan. Metsä tuoksui rauhoittavalle, puut tervehtivät häntä kumarrellen tuulelle ja kurottaen pitkiä kouriaan kohti taivaita ja ojentautuen alemmas nähdäkseen uuden tulokkaan paremmin. Susi juoksi ulvoen vähillä voimillaan läpi puiden rivistöjen ja haukahteli tervehtiäkseen kaikkia metsän eläimiä, jotka tämän hurjan ja pelottavan olennon nähdessään pakenivat nopeasti sen tieltä.  Niille se oli aina muukalainen, ulkopuolinen. Se ei kuulunut tähän metsään. Se ei kuulunut yhtään minnekään. Sen paikka ei ollut yhtään missään.

                             Ulkopuolinen juoksi yhä syvemmälle metsään, joka kävi vähitellen sakeammaksi ja synkemmäksi.  Kuusten alimmat oksat eivät saaneet täällä valoa ja kuolivat pois, näivettyivät ohuiksi risuiksi jotka piiskasivat ja sukivat suden turkkia sen juostessa ja pujahdellessa lävitse. Sammalpeite oheni, varvikko kasvoi okaiseksi pusikoksi, joka raapi eläimen nahkaa ja nälkiintyneitä kinttuja. Sen juoksu hidastui, mutta se ei siltikään uskaltanut pysähtyä. Sen oli pakko päästä pakoon. Pakko päästä syvemmälle. Pakko päästä metsän sydämeen. Kaikkialla sen ympärillä yö alkoi ripustaa verhojaan puiden oksiin, vetää pilvistä peittoa taivaan suojaksi. Mitä pitemmälle susi tunkeutui, sitä enemmän se sai taistella päästäkseen enää eteenpäin. Lopulta se ryömi vaivoin piikkisten pensaiden ja silmille lyövien oksien läpi, maha lähes maata viistäen. Se haukkui itselleen, murisi ja huusi raivosta, tunkeutuen yhä vain syvemmälle metsään.

                             Suden turkki oli jo tahraantunut verestäkin, eikä sitä oikeastaan voinut tunnistaa sudeksi juuri muusta, kuin sen mustilta huulilta pakenevista murahduksista ja ulinoista.  Yö kului taistellen, kunnes peto tunsi voimiensa totaalisesti häviävän, liukenevan veren tavoin veteen. Aamu saapui, ja nousevan auringon seepian ja kullansekainen valo siivilöityi valtavien kuusten oksien välistä suden silmiin. Se ihmetteli kaiken kauneutta, huohottaen raskaasti ja maaten jo lähes paikalleen nauliintuneena eräässä pusikossa. Se oli varma kuolemastaan. Tällä hetkellä se tulisi. Se tunsi kuristavan tunteen kurkullaan, hapen loppumisen, kuuli päässään köyden narahduksen, kuuli niskan napsahduksen äänen... Ja se ei tullutkaan.

                             Susi nosti katseensa kohti kuusten oksia ja valoa, ja aurinko paistoi sitä hetken aikaa suoraan silmiin. Luontoäiti kuiski eläimen korvaan, silitti sen turkkia, hengitti suden täyteen uutta elämää.  Susi joi kaiken tämän elämän vastustelematta, hengitti raskaasti ja tiheästi, silmät kiinnittyneenä kauniiseen aurinkoon, jota se ei ollut nähnyt kunnolla ikuisuuksiin. Mikään ei ollut niin ikinä ollut niin kaunista, kuin tuo yksi auringon nousu. Se näki Luontoäidin hymyilevän ikuista myötätuntoista valoaan, tunsi täyttyvänsä jostakin sellaisesta, mitä ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tarkoituksesta, merkityksestä. Se ei voinut pysähtyä, koska sen ei ollut tarkoitus kuolla vielä. Sen aika ei ollut nyt, eikä vielä pitkään aikaan.  Aurinko liikkui ylemmäs taivaalla, siirtyi rungon taakse ja jätti eläimen tuijottamaan tyhjään kohtaan, jossa se juuri oli ollut. Se ajatteli päässään kaiken olleen jonkinlaista unta. Mutta se tunsi olonsa levollisemmaksi, kuin koskaan aiemmin.

                             Susi ryömi ulos pensaasta, turtuneena kipuun, täynnä voimaa ja raivoa ja iloa ja niin ravistavia tunteita, että niiden käsittäminen tuntui mahdottomalta! Se oli elossa väkevämmin, kuin koskaan aiemmin elämässään. Se ulvoi silkasta voimasta, vaikka ymmärsikin sen johtavan takaa-ajajat jäljille. Tulkoon vaan. Eivät ne mitään sille mahtaisi. Tulkoot vaikka kaikki kerralla. Se purisi, raatelisi, repisi ja tappaisi niistä jokaisen.

                             Se näki kaiken ympärillään aivan uudessa valossa, uuden aamun kirkkaassa valossa. Vaikka metsä oli sakea, se ei ollut läpitunkematon. Se näki muiden eläinten tekemiä polkuja, kulki niitä pitkin. Se saapui valtavan muurahaispesän äärelle. Pesän lähes näkymättömän pienet asukkaat kulkivat pitkin metsän pohjaa välittämättä sudesta mitään. Se oli liian suuri heidän käsityskyvylleen. Heidän tehtävänsä oli palvella Kekoa, tuota jumalankaltaista olentoa, joka antoi jokaiselle yksittäiselle muurahaiselle tarkoituksensa ja merkityksensä. Yksikään muurahainen ei yksin voinut muuttaa mitään, ei kyennyt tekemään mitään havun neulasten kantamista tai ruoan hankintaa erikoisempaa, mutta kaikki se yhdessä oli Keon ruokkimista, jumalalle ja aatteelle uhraamista, arvokasta työtä yhteisen hyvän puolesta. Jokainen tiesi sen jossakin yksinkertaisen mielensä sopukassa. Susi katseli niiden touhuja ihmetyksen vallassa, voimatta ymmärtää, miten joku saattoi saada täyttymyksensä orjuudesta. Sudesta se näytti ahdistavalta elämältä, vankilalta, jossa kuljettiin aina samoja polkuja, kantaen aina samoja neulasia, hätistäen aina samoja vihollisia, palvellen aina samaa kekoa, syntymästä kuolemaan.  Silti niiden mielenrauhan ja kulkemisen katsominen oli siitä rauhoittavaa. Ne olivat täydellisiä. Susi ei. Se häpesi hieman omaa epätäydellisyyttään noiden pienten olentojen edessä, mutta sen uusi into ei hälvennyt niiden edessä. Se ymmärsi oman tiensä vievän jonnekin aivan muualle.

                             Susi paineli rytinällä metsän läpi ja säikäytti vanhan huuhkajan, joka nukkui kuusen oksalla. Se lehahti siivilleen ja pakeni kauemmas jatkamaan uniaan.  Koko metsä tuntui tekevän sille tilaa. Susi oli kuin tähtitaivaan äärettömän kannen läpi kiitävä komeetta, jonka rataan mikään muu ei vaikuttanut. Äkkiä se saapui pienelle rinteelle, ja sen eteen levittäytyi kapea laakso, joka oli hakattu matalaksi. Ihmiset olivat olleet täällä joskus aiemmin. Susi ajatteli pysähtymisen olevan vaarallista, mutta lintujen laulu aukealla kertoi sille, etteivät ihmiset olleet käyneet täällä hetkeen.  Se uskaltautui lepäämään hetkeksi, koska auringon syksyinen valo ja lämpö tuntuivat miellyttävältä ja virkistävältä. Se kävi maahan lepäämään, ajatellen ettei siitä voisi nyt haittaa olla, kun takaa-ajajista ei ollut kuulunut tai näkynyt mitään aikoihin.

Susi heräsi liian myöhään. Se oli nukkunut joitakin tunteja, ja aurinko alkoi laskeutua aukean toisella laidalla nopeasti puiden taa. Se kuuli myös rakkien haukunnan niin läheltä, että sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei pääsisi pakoon. Ensin tulisivat hurtat, sitten ihmiset.  Se nousi pystyyn ja pörhisti turkkinsa ja nälkiintyneen ja kuihtuneen ruumiinsa äärimmäisen hyökkääväksi, ja kääntyi kohti metsää. Pian sieltä juoksikin puiden lomasta sieltä täältä 13 ajokoiraa esiin, haukkuen ja nauraen voitonriemuisesti. Susi murisi niille uhkaavasti, mutta niitä oli selvästi liikaa. Rakit piirittivät sen ja huutelivat sille innoissaan pilkkahuutoja.

                             Lopulta ne asettuivat hitaasti kierteleväksi, löyhäksi renkaaksi suden ympärille ja alkoivat vastata sen murinaan.

                             ”Miksi sinä pakenet jatkuvasti?” yksi, vanhempi niistä kysyi. ”Eikö olisi paljon helpompi vain luovuttaa ja antautua suosiolla, et sinä kuitenkaan pakoon pääse!”

                             ”Liity meihin”, toinen ehdotti. ”Ei ihmisen saappaan alla niin paha ole. Tulet yhdeksi meistä, koiraksi muiden joukkoon, isäntä antaa ruokaa ja pitää huolen kaikesta.”

                             Susi katsoi tuota hurttaa halveksivasti ja vihaisena. ”Isäntä myös laittaa köyden kaulaan ja käskee noutamaan palloa ja tappelemaan vihaisena. Orjuuttaa ja alistaa, riistää vapauden ja antaa jonkin typerän nimen, käskee sinun olla mitä hän tahtoo sinun olevan, ei sitä mitä sinä oikeasti olet.”

                             ”Mutta ei se ole paha, kun alistut ja teet mitä isäntä käskee, kaikki helpottuu.” piski puolustautui. ”Liittyisit nyt vain meihin.”

                             ”Muuten meidän täytyy tappaa sinut!”, kolmas rakki liittyi keskusteluun ja muut antoivat tälle siunauksensa haukkumalla ja murisemalla.

                             ”Minä tahdon vain olla minä. Vapaa seuraamaan omaa luontoani ja tekemään sen, mikä tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Koko tämän ajan olen saanut juosta ja paeta, koska se mitä minä olen, ei mahdu teidän läskin isäntänne umpiluiseen kalloon mitenkään päin.” Susi ärisi niille hampaidensa välistä.

                             Rakit katselivat sitä virnuillen ja perääntyivät hieman. Susi ihmetteli niiden reaktiota hetken aikaa, kunnes kiväärin luoti vihelsi ilman läpi ja räsähti läheisen kuusen runkoon. Se säikähti ja hyökkäsi kohti saartorenkaan löyhintä kohtaa, puri tiellään olevaa piskiä, nuorta pentua kaulaan ja heitti sen sivuun tieltään.  Susi pinkaisi kovempaan juoksuun, kuin koskaan aiemmin, veren maku suussa ja ihmisten mätä haju nenässään. Se mutkitteli ja väisteli, eivätkä ihmiset kiihdyksissään malttaneet tähdätä senkään vertaa, että olisivat saaneet ammuttua sitä. Se jatkoi juoksemistaan vielä pitkään sen jälkeen,kun takaa-ajajat olivat jääneet taakse. Se haistoi kuitenkin lähestyvänsä ihmisasutusta ja värähti pelosta. Se oli saarrettu.

                             Sen ei tosin tarvinnut pohtia asiaa niin pitkälle. Se juoksi peloissaan ja huolimattomasti, ja tajusi liian myöhään astuneensa  ansaan. Se putosi lehvien ja oksien läpi kipeästi suden kuoppaan, välttäen pohjalle pystyyn lyödyn terävän paalun aivan sattumalta. Nyt kaikki olisi ohi. Epätoivo valtasi sen mielen. Ihmiset tulisivat ja ampuisivat sen tuohon monttuun, kunniattomasti ja säälimättä. Tässä olisi suden loppu.

                             Se käpertyi kuopan pohjalle, näki matojen möyrivän sen seinien mullassa, eikä voinut olla kuvittelematta miten niiden kuhisevat parvet kohta kaluaisivat hänen lihaansa, irrottaisivat sen karvoista ja luista ja sulattaisivat koko eläimen, jättäen vaan luurangon, joka voisi yhtä hyvin olla yhden noista häntä takaa-ajavista hurtista.  Se hyväksyi hitaasti kuolemansa väistämättömyyden, ja kun haukkuvat rakit isäntineen saapuivat osoittelemaan ja lyömään kättä polviinsa sen pään yläpuolelle, se otti kaiken vastaan ilmeettömänä ja tyynenä.

                             Miksi ne noin nauroivat? Miksi ne eivät tappaneet sitä jo? Mitä ne oikein odottivat?! Susi alkoi käydä kärsimättömäksi. Kuolema olisi ollut hyväksyttävää, tämä tuntui nöyryyttävältä. Soihtuja hämärässä kantavien metsämiesten keskeltä tuli esiin yksi, isompi ja lihavampi mies. Hänellä oli kasvoillaan julma, sadistinen virne, hän haisi viinalle ja ruudille. Mies otti olaltaan kiväärin ja tähtäsi sutta. Se sulki silmänsä ja odotti pamausta, joka lopettaisi äänen. Ase laukesi. Susi tunsi jotain uppoavan lihaansa, mutta se ei lopettanutkaan kaikkea. Se kääntyi katsomaan hämmentyneenä kylkeään, jossa törrötti nuoli. Mitä ne oikein aikoivat? Susi tunsi hämmennyksen uivan hitaasti tajuntaansa, ei käsittänyt mitä oli tapahtumassa, eikä hetken kuluttua enää paljon muutakaan. Se hoippui epävarmasti jaloillaan hetken aikaa ja tunsi niiden tärisevän, kuin kävelemään opettelevalla vasikalla. Se putosi mahalleen tajuttomana, metsästäjät hakkasivat lakkejaan polviinsa ja hakivat tikkaat. Suden kaulaan sidottiin köysi, yhdessä tuumin miehet nostivat sen ylös kuopasta. Kuopan pohjalla ja seinissä madot jäivät kuhisemaan kiukusta soihtujen valon kantaessa heille katetun juhla-aterian pois ulottuvilta..

II

                            

Susi havahtui puiselta lattialta. Sen kynnet rapisivat lautoja vasten, kun se äkkiä tempaisi itsensä ylös muristen, tajuamatta missä oli tai oliko ylipäätään yhä elossa. Se ei päässyt pystyyn asti ennen kuin tunsi kaulassaan hiertävän ja kiristävän köyden. Pakokauhu iski sen aivoihin, mutta vaikka se kuinka riuhtoi ja murisi, mikään ei auttanut. Se tunsi köyden kiristyvän tiukemmin kaulansa ympärille ja ymmärsi rauhoittua.

                             Sen kaulaan oli sidottu köysi, jonka toinen pää oli sidottu vahvaan, seinään upotettuun rautalenkkiin. Se oli tuotu jonkinlaiseen mökkiin, hämärästi takalla ja muutamalla päreellä valaistuun hirsitupaan, jonka kalustus oli yksinkertainen. Sitä ei juuri ollut. Nurkassa, takan puoleisessa päädyssä oli karkeasti veistetty sänky, jonka vierellä nukkui kaksi hurttaa, jotka unensa lomasta mulkoilivat ärisevää sutta pahasti. Sängyn päädyssä oli siniseksi maalattu ja lakattu, kulmista raudoilla vahvistettu kirstu. Sängyllä lojui kivääri. Samalla seinustalla, sutta vastapäätä, oli pieni pirttipöytä ja penkit sen molemmin puolin. Penkkien alla oli paksu matto.

                             Susi oli niin tyrmistynyt kaikesta, ettei aluksi edes huomannut Ihmistä. Metsä oli hänen käsityksensä mukaan hetkessä vaihtunut pieneen mökkiin, varma kuolema oli vaihtunut epävarmaan elämään.. Vasta tuijottaessaan mattoa sen silmät seurasivat sille tukevasti ankkuroitua jalkaa ylös kohti lihavaa reittä ja paksua mahaa, jota peittävän paidan napit menivät hädin tuskin kiinni.  Lakki päässä istuva ilmestys söi paistettua sorsaa sormin, repi lihan irti luista hampaillaan ja huuhtoi kaiken alas viinalla. Se ei kiinnittänyt äsken vielä raivonneeseen suteen mitään huomiota.

                             Susi hiljeni täysin, tuijotti kaikkea ympärillään pohtien sen merkitystä. Miksi se oli elossa? Miksei sitä oltu tapettu metsään ja jätetty matojen ruoaksi? Se yritti nousta pystyyn, mutta köysi oli siihen liian lyhyt. Se katsoi ihmistä silmäänsä räväyttämättä, pelokkaana ja uteliaana. Se uikahti alistuneesti ja kiinnitti vihdoin ihmisen huomion.

                             ”Vai että se sävy sitten muuttuu?” tämä käänsi katseensa eläimeen muka ihmeissään. Koirat tuntuivat nurkassa naureskelevan Isäntänsä jutuille. Suden sisällä kiehahti viha, mutta se oli pakko tukahduttaa, siitä ei ollut mitään apua. Takkatuli rätisi ja tanssi ilkkuen sudelle. Se tunsi myötätuntoa takkaan vangittua liekkiä kohtaan, heidät oli alistettu samalla tavoin jonkun leikkikaluksi. Susi pysyi vaiti ja ihminen kääntyi takaisin sorsansa ääreen.

                             Kun mies oli saanut kaiken syötyä ja ryystettyä alas, hän kääntyi kohti sutta niin raskaasti, että penkki narisi hänen allaan.

                             ”Sinun kiinniottamisessasi oli melkoinen vaiva! Luuletko, että me sellaisen jälkeen annettaisiin sinun kuolla? Ehei, ei se vain mene niin. Kyllähän aina pitää saada kostaa, jos siihen tarjoutuu näin oiva mahdollisuus. Nämä koirat.. Ne jutteli minulle, että sinä tykkäät tuosta vapaudesta melko paljon. Me sitten yhdessä päätettiin, että kuolemaa pahempi kosto olisi sen vapauden vieminen.” Mies hymyili eläimelle julmasti.

                             Susi ei voinut olla peittelemättä vihaansa, se paljasti hampaansa, jolloin mies nappasi lautasensa ja heitti sen voimalla päin sutta, joka väisti sen täpärästi.

                             ”Tuollainen peli ei sitten vetele ollenkaan!” Hän karjaisi nousten seisomaan. Susi pisti merkille, että metsästäjä oli valtava mies. Pelottavan voimakas ja varma ylivallastaan. Sen itsevarmuus alkoi murentua huomattavasti. Miehen nenän alla roikkuvat paksut viikset värisivät hänen huulensa vavistessa raivosta. Susi ei voinut olla tuntematta pelkoa.

                             ”Ja turha kuvitella, että saisit tuon narun poikki. Se ei onnistu.” Metsästäjä ilmoitti eläimelle rauhoituttuaan. Hänen katseensa oli nauliintunut eläimen silmiin, ja hän asteli katsettaan irrottamatta ovea kohti. Hän avasi sen ja meni ulos. Susi pystyi haistamaan hänen viinan ja rasvan hajunsa vielä pitkään miehen mentyä. Hän kuuli miten mies kävi kusella, käveli pihan poikki jonkin toisen rakennuksen ovelle ja meni sisään.

                             Muutamien hetkien kuluttua mies raahusti humalaisin askelin takaisin. Hän koputteli oveen jollakin puisella esineellä ennen kuin avasi oven. Mies astui sisään kädessään ryhmyinen sauva, joka haisi verelle ja näytti siltä, että sitä oli käytetty jo vuosien ajan johonkin hirvittävään. Väkivaltaan. Toisessa kädessään miehellä oli uusi pullo viinaa. Hän avasi sen ja laittoi sauvan nojaamaan pöytää vasten. Mies otti pitkiä huikkia, joi nopeasti koko pullon ja mulkoili sutta ilkeästi hymyillen.

                             Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Suden silmissä mies alkoi kasvaa, kunnes joutui seisomaan kumarassa mahtuakseen mökkiinsä. Karvat sen paksussa nahassa kasvoivat pitkiksi ja karkeiksi ja sen otsaan aukesi kaksi uutta silmää ja siihen puhkesi neljä sarvea, sen selästä ja mahasta työntyi esiin uusia käsiä joihin kasvoi teräviä kynsiä. Miehen tilalla oli hirviö, monta metriä korkea turvonnut kuvotus, jonka henki haisi rasvalle ja viinalle, jonka ylimääräiset kädet haroivat kohti kattoa ja lattiaa, jonka mustat karkeat karvat haisivat samalle, kuin märät hevoset. Sen mustat silmät loistivat ilkeinä syvällä paksun kallon kuopissa ja se murisi uhkaavasti.

                             Hirviö nauroi jylisevästi ja pelottavasti. Yksi sen selässä olevista käsistä nappasi sauvan pöydän kulmalta ja ojensi sen mahassa olevalle kädelle, joka ojensi sen rintakehästä törröttävälle kädelle, joka antoi sen Hirviön oikeaan käteen. Susi katseli kauhuissaan miten tuo olento kohotti kätensä niin korkealle, kuin pienessä mökissä vain kykeni, ja humautti sen alas kohti sutta, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta paeta. Se tunsi paksun sauvan kolahtavan kylkeensä ja heilauttavan koko eläimen pois tasapainosta. Sauva iskeytyi suteen uudelleen ja uudelleen. Rakitkin ryömivät sängyn alle turvaan Hirviön vihalta. Vasta nyt susi huomasi niidenkin olevan piestyjä ja arvilla, se yritti maata paikallaan jotta ei innostaisi tätä järjenvastaista olentoa hakkaamaan itseään hengiltä. Iskut mäjähtelivät ontosti sen nälkiintyneeseen kehoon ja se ulisi vaimeasti. Kipuun se oli turtunut jo ajat sitten. Juostessaan, paetessaan kaikkea. Mikään ei voinut enää tuhota sitä. Kaikella oli tarkoitus.

                             Hirviö kyllästyi hakkaamaan sutta ja kääntyi ympäri. Se kaivoi ulisevat, uskolliset ystävänsä sängyn alta ja pieksi nekin kunnolla. Koko ajan se nauroi pelottavaa, jylisevää nauruaan. Lopulta se tuntui väsyvän kaikkeen hakkaamiseen ja nauramiseen, lösähti sängylle ja alkoi kuorsata. Joka kuorsauksella sen piirteet pienenivät ja kaventuivat takaisin metsästäjän piirteisiin. Lopulta iso haiseva mies makasi sängyllä kiväärinsä päällä, koirat makasivat huohottaen sängyn vieressä, Susi paikallaan tuvan toisessa päädyssä.

                             Susi katsoi ennen raakoina ja julmina pitämiään eläimiä nyt uudessa valossa. Se mikä ennen oli ollut vihattava piski, näytti jonkinlaiselta alistetulta ja surulliselta kohtalotoverilta. Verenhimoisuus näyttäytyi pelkona ja myötätunto pyyhkäisi sen mielen ylitse, kuin valtava hyökyaalto joka iskee kivikkoiseen rantaan.  Sen teki mieli ulvoa hakattujen koirien puolesta, hyökätä metsästäjän kimppuun ja repiä tämän kaulavaltimo auki. Se riuhtoi narussaan ja murisi, mutta sammunut metsästäjä ei tehnyt muuta kuin raapi mahaansa ja käänsi kylkeä. Suden raivo laantui vähitellen.

                             Koirat katsoivat sitä häpeissään ja hivuttautuivat vähän kerrallaan lähemmäs. Toinen niistä hengitti raskaasti ja puhui sudelle hiljaa.

                             ”Ei Isäntä aina paha ole, ja kun ei vastustele, ei se kauaa kestä.. Siihen nähden olot ovat vähintäänkin kohtuulliset.. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, Isännän kivääri pitää kaiken pahan loitolla.”

                             ”Mutta mitä helvettiä tuo äskeinen oli!?” Susi kysyi tiuskaisten, ”Eihän tuollainen voi olla edes mahdollista, mitä äsken oikein tapahtui?”

                             ”No, viina nyt vain muuttaa ihmistä tuolla tavalla... Eivät ne ole pahoja tahallaan.”

                             ”Minä taas epäilen, että tuo nimenomaan paljastaa sen ihmisen todellisen luonnon! Väittävät meitä pedoiksi ja ovat itse kuvottavampia ja julmempia, kuin mikään tuntemani eläin. .”

                             ”No, sellaisia ne nyt vain ovat.. Siihen on alistuttava ja asiat helpottuvat.”

Susi pudisti ajatukselle päätään ja hiljeni. Sen oli mahdoton käsittää alistumista pelolle ja julmuudelle, etenkin nyt kuin Luontoäidin opettama ajatus Tarkoituksesta poltti kirkkaana sen mielessä. Se ei voinut kuvitellakaan enää mitään muuta tarkoitusta, kuin tappaa tuon metsästäjän. Nyt mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä ja koirat vetäytyivät pöydän alle matolle lepäämään. Susi venytteli kivistäviä lihaksiaan ja asettui lattialle.

                             Seuraavana aamuna susi ja koirat heräsivät metsästäjän tuskaisiin huutoihin. Edellinen ilta vaati selkeästi veroaan ja miehen mielestä koko maailma oli vastuussa hänen huonosta olostaan. Hän lateli kirouksia ja piteli päätään ja ulisi tuskasta. Päiväksi hän lähti metsälle, illaksi saapui saaliin kanssa syömään ja juopottelemaan. Ilta toistui samanlaisena kuin edellinen. Sitten toinen, kolmas, neljäs, kymmenes, joka ilta metsästäjä muuttui kammottavaksi, musta turkin peittämäksi hirviöksi ja pieksi ensin suden ja sitten molemmat koiransa henkihieveriin. Tätä jatkui niin kauan, ettei susi enää jaksanut pitää lukua päivistä. Se oli turta kaikelle muulle, paitsi Tarkoitukselle. Kaiken kivun ja tuskan keskellä se oli tuijottanut joka ilta takkaan orjuutettua tulta ja odottanut oikeaa hetkeä. Se sai odottaa kauan.

                             Lopulta Hirviö pieksi toisen koiristaan hengiltä, mikä koitui myös sen omaksi kohtaloksi. Mies oli tavalliseen tapaan rymynnyt sisään jättäen oven auki perässään, tyhjentänyt viinapullonsa nopeaan tahtiin, kasvattanut karvansa ja sarvensa ja piessyt sutta niin, että tämä oli lähes varma kuolevansa, ellei pian tekisi jotakin. Sauvan osuessa pahasti sutta päähän toinen koirista uikahti, mikä oli sen suurin virhe. Hirviö kääntyi äänen suuntaan ja tempaisi sauvallaan koiran seinään, jolloin sen kallo murtui. Veri valui noroina sen päästä lattialautojen väliin. Siitä susi raivostui lopulta niin paljon, että huomaamattaan repäisi häntä niin kauan pidelleen rautalenkin irti hirsiseinästä ja hyppäsi Hirviön niskaan. Se puri hampaansa sen paksuun nahkaan ja tunsi selkärangan otteessaan, Hirviö alkoi huutaa ja riehua riivatun lailla. Sen selästä kasvavat kädet tavoittelivat sutta, mutta ne eivät saaneet siitä otetta. Kynnet repivät silti syviä haavoja muutenkin piestyyn suteen, joka roikkui ja poukkoili hirviön niskassa tämän riehuessa ahtaassa kopissaan.

                             Susi painoi hirviötä kaikilla voimillaan ja sai tämän kaatumaan lattialle rytisten. Yksi sen käsistä sattui osumaan takkaan, jolloin siellä niin kauan odottanut tuli sai vihdoin mahdollisuutensa kostaa. Se hyppäsi välittömästi Hirviön mustaan turkkiin ja tanssi ylös tämän käsivarsia, kunnes koko peto oli vain yksi hehkuvan kuuma tulipallo keskellä tupaa. Se huusi ja riehui, mutta tuli oli vahvempi. Palavan lihan rasvainen haju ja ritinä täytti huoneen. Toinen koira pakeni avoimesta ovesta, ja palavaa hirviötä hämmennyksen ja kauhun vallassa tuijottava susi teki samoin heti, kun kykeni irroittamaan katseensa tästä kaaoksesta.

                             Se juoksi läpi pihan ja pellon, kylän raitin ja metsän, kunnes tuli kukkulalle, jossa vihdoin kääntyi katsomaan alas taakseen. Koko tupa paloi kaukaisuudessa jo kirkkailla punaisilla ja oransseilla liekeillä, levittäen voiton savumerkkiä, paksua mustaa patsasta kohti taivaita. Susi ei voinut uskoa näkemäänsä. Se kohotti katseensa taivaalle ja ulvoi pitkään riemusta. Nyt se oli vasta vapaa. Nyt Tarkoitus oli riisuttu sen hartioilta, ja kaikki oli kuten pitää. Vastuu ei enää painanut sen ajatusta ja mieltä, kaikki oli vasta alussa. Tästä alkaisi elämä. Susi juoksi kauas pois, eikä koskaan enää katsonut taakseen.

Sellainen jännä tunne..

Tämä tunne, jonka nimeä en varmaksi tiedä ja joka tuntuu niin kovin erilaiselta kuin kaikki mitä olen kokenut tähän asti. Se on jonkinlaista älykästä kiintymystä ja ymmärrystä siitä, että nyt löytyi se ihminen, jonka kanssa tahtoo elää. Se kuulostaa ehkä epäuskottavalta ja ennen kaikkea epämääräiseltä, mutta minä en pohdi tällaisia asioita ihan heppoisin perustein. Minun täytyy olla varma. Ja nyt olen varma siitä, että olen epävarma siitä mitä tämä kaikki oikein on. Tiedän vain löytäneeni ihmisen, joka jollain todella ihmeellisellä ja mystisellä ja vähän pelottavallakin tavalla lukee meikän ajatuksia koko ajan ihan pienissäkin asioissa yksityiskohtia myöten, tuntuen kaikkein luonnollisimmalta ihmiseltä jolle olen koskaan puhunut omista asioistani. En päästä ketään lähelle, pidän kaikki mahdollisimman kaukana ja käsivarsien mittojen päässä vähintään fyysisestikin. Tämän ihmisen päästin heti lähelleni, minkä lisäksi olen jakanut hänen kanssaan jo suunnilleen kaiken keskeisen ja olennaisen elämästäni tähän asti. Ei senkään kuulunut tapahtua, mutta en ole koskaan tuntenut oloani noin harmoniseksi toisen ihmisen seurassa. Se on ikään kuin meikä soittaisi jotain vähän epävireistä nuottia kitaralla, ja siltä ihmiseltä löytyy juuri ne äänet, joilla siitä meikän epävireisestä nuotista rakennetaankin sointu. Sen paremmin en taida osata sitä kuvata. Se on vain hyvin ihmeellistä. Lisäksi on aika hämmentävä tuijottaa vuosia vanhoja luonnoslehtiöitä, joista pällistelevät takaisin melko lailla omieni näköiset kasvot. Yritä siinä sitten selitellä kaikkea tuollaista vahingoilla ja sattumilla. Sitä luuli tietävänsä miten maailma toimii, mutta kyllä kaikki tällainen horjuttaa uskoa siihenkin. Ja pistää pohtimaan sitä kaiken muun muassa...

Kaikissa vähissä edellisissä ihmissuhteissani olen ollut yksin. Olen ollut joko terapeuttina ja paskaämpärinä, tai jollain ihme jalustalla omassa erikoisuudessani vailla minkäänlaista ymmärrystä, yhteyttä tai käsitystä siitä, miten nuo minun mieleni liikkeet oikein toimivat. Molemmissa tapauksissa sitä saa sulkea itsestään jotain hyvin olennaista ulos: Sen osan itseä, joka ei tule ymmärretyksi sen toisen toimesta. Olen tuntenut, että minun jalostettava vain jotain tiettyä puolta, ja kaikki muu pitää lukita piiloon jonnekin. Nyt tuntuu siltä, että voin puhua mistä tahansa, olla aivan mitä tahansa, olla oma itseni vapaasti ja rajoittamatta. En uskonut voivani tuntea oloani sellaiseksi toisen ihmisen kanssa, koska kaikki kokemukseni ihmisistä ovat lähinnä olleet rajoittavia ja kuristavia. Nyt kaikki tuntuu hyvältä. Ja tavallaan olen onnellinen siitä, että vaikka kaiken tämän yhteyden tajuaminen tapahtui ensisilmäyksellä, sellainen valtava tunnemyrsky jäi tulematta. Siis se sellainen hormonien ajama kiihko, jota se pentuna "rakastuminen" oli. Olin siitä onnellinen. Emme voineet kuin hymyillä, koska kumpikin tiesi löytäneensä nyt jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, kuin sellaisen kemiallisen feromonikiintymyksen. Tämä on minulle tärkeää, ja siitä kirjoittaminen on melko pelottavaakin, koska pelkää puhkaisevansa kuplan ja tämän ihmeellisen päiväunen loppuvan. Olen kuitenkin luvannut itselleni olla äärimmäisen rehellinen itseäni kohtaan jo ennen kuin aloitin tämän kirjoittamisen, ja tämä pelko ja sen tunnustaminen on osa rehellisyyttä.

Näin tämän ihmisen viimeksi toissapäivänä. Tajusin juuri, ettei siitä ole kuin oikeastaan vähän päälle kaksi vuorokautta, kun näin hänet viimeksi, ja se on tuntunut jo ainakin viikolta. Tiedän vain, että huomenna saan nähdä hänet taas ja se saa minut hymyilemään. Ja huomisesta tulee pitkä päivä. Ennen sitä siis. En malta odottaa. Olen kärsimätön, koska tahdon päästä tutkimaan tätä mieletöntä ihmistä aina vain tarkemmin. Niin kauniita asioita ei ole tähän maailmankaikkeuteen ripoteltu mitenkään liikaa. Minusta tuntui jokaisena yönä, että voisin katsella niihin silmiin ikuisesti. Silmiin tuijottelu on melko pitkälti intiimeintä hommaa, mitä ihmiset voivat keskenään tehdä. Se on kuin jonkinlainen zeniläinen kehä, jossa palataan siihen, mistä on lähdetty liikkeelle. Kun silmät puhuvat äärettömyyksistä niiden takana, niistä todellakin tulee sielun peili. Ne heijastavat kaikkea sitä elämää, joka niiden takana loistaa, älykkyyttä, kiintymystä ja todellista ymmärrystä. Silloin saa todella yhteyden toiseen ihmiseen. Silmiin tuijottamalla voi myös ahdistaa ihmisiä, murentaa itsetuntoa tai tehdä lähestulkoon mitä hyvänsä. Näkeehän sen suomalaisistakin, me pelkäämme vieraiden läheisyyttä, ja silmiin tuijottamalla ihmiset rakentavat yhteyksiä toisiinsa. Siksi kadulla ahdistaa kohdata tuntemattoman katse, koska emme halua päästää tuntemattomia päämme sisään. Sitten tulemme kotiin ja kirjoitamme sen kaiken julkisesti internetiin sen suurempia ajattelematta.

Rejection.

Minut on hylätty niin monta kertaa, ettei tänään yliopistosta tullut kirje tuntunut yhtään missään. Osasihan sitä jo odottaakin. Ennemmin se vapautti yhden suunnitelman, ei tarvitse enää miettiä, että pitäisi säätää kämppää paikasta, josta tuntee kolme ihmistä ja koittaa muutenkin aloittaa jotain alusta. Lahdessa vaan alettaisiin miettiä, että mihinkäs se yksi huru-ukko kuoli, jos kukaan huomasikaan. Nyt silmät kääntyy sitten Tampereen suuntaan, vaikka lähtökohdat ovat melko huonot, kun en silleen tykkää koko paikasta ihan kauheasti. Mutta jos siellä on töitä, joita jaksaisi tehdäkin, niin kaipa se olisi sitten keskityttävä siihen. Tämä Mikämikämaa alkaa kuitenkin olla ehkä melkolailla tässä. Siinä vaiheessa, kun jatkuvat traktori-vetoiset siwaryöstöt ja naisten joukkotappelut torilla eivät enää naurata varauksetta, tiedät että on aika vaihtaa maisemaa. Kohta taitaa olla.

Tuntuu siltä, että kaikki ovet on auki. Nyt pitää vain sulkea silmät, hengittää syvään ja juosta täysillä eteenpäin, toivoen että satut juoksemaan oviaukkoon karmin sijaan. Se nimittäin sattuisi melko paljon. Kaikkein mieluiten pitäisin ehkä jonkunlaisen välivuoden elämästä ja menisin Tornioon, mutta en minä sielläkään voisi vain toisten nurkissa loisia. Katsotaan mitä tapahtuu. Oulu kuulostaisi kanssa nupin kannalta hyvältä vaihtoehdolta. Tiedän jo, ettei meikän kaltaista jurottajaa ole tänne etelään tarkoitettu olemaan, vaikka tämä kaikki onkin ollut sitten taas taiteelliselta kannalta hyvinkin ruokkivaa. Mutta ehkä siihenkin saa jotakin lisää, kun rikkoo ne pilvilinnansa ja löytää Oulusta Limingan nistit ja muut varjopuolet. Sitten tulee taas biisiä niin vitusti. Ainoa mikä vituttaisi olisi bändien treenailuhommien harventuminen, vaikka ei tässä nyt ihan hetkeen ole tarvinnut varsinaisesti treeniksellä hikoilla. Vittu, tuntuu että olen vain roudaillut kamaa autojen ja kellarin välillä koko ajan.

Tänään ajattelin tehdä ainakin yhden julisteen, piirtää ehkä paitakuvan tai pari, kirjoittaa jotain ja illalla katsella sitten vaikka musiikkijuttuja. Niin ja pitäisi saada jostain auto, että voi heittää kaikkea ylimääräistä romua Patinaan, olisi vanhoja tietokoneen osia ja romuja ja dvd-soitin ainakin vietävä sinne. Kahtellaan. Nyt nappaan tuosta kupillisen aamukahvia ja voisin mennä vaikka parvekkeelle soittelemaan kitaraa.

Karman Laki 2013

Elikkäs päivitetty akustinen versio tuosta vuonna 2009 kynäillystä hittikappaleesta, jota vieläkin on saatu soittaa melko paljon keikoilla. Tästä tuli meidän mielestä melko kova, melkein kovempi kuin alkuperäisestä. Tai siis tulikin. Vili soitti kitaran ja rummun, meikä tyhjiä jäger- ja viskipulloja, suolaa, tamburiiniä ja itseäni, lauloin stemmaa niin perkeleesti. Huomaa taas, että tulee kuunneltua Queens of the Stone Agea aika paljon, kun kaikkiin lauluihin voi aina upottaa vaikka kuinka paljon aikaa ja jaksamista. Se on meikästä sen bändin siisteimpiä puolia, että Homme tekee koko hommasta aivan helvetin vokaalivetoista, erilaiset taustalaulut ja ulinat kulkee taustalla aivan helvetin makeasti. Lauluissa ei muuten ole mitään efektiä, ne on vain laulettu tuossa keittiössä, joka kuulostaa vitun hyvältä nyt kun siellä ei ole hirveästi ylimääräistä romua.

Samantien innostuttiin, että mitä kaikkea muuta me pystyttäisiin raiskaamaan. Hiljaisuuden introsta sai ainakin makean mustalaisjatsin. Sellaisen sopivan Djangon. Ei me nyt varmaan mitään akkarilevyjä edes vitsillä väsätä, mutta josko pari biisiä tekisi ja laittaisi bandcampiin. Saa nähdä, melkolailla intuition pohjalla tässä nyt on viime aikoina menty muutenkin, ja aina vain enemmän ja enemmän. Se on vähän niinkuin joku meikän elämän voima, joka tekee kaiken olevaksi nopeammin kuin kerkeän edes tajuta mitä olen tekemässä. Ja nyt olen löytänyt sellaisen ihmisen, joka pystyy vielä jalostamaan sitä intoa ja kykyä pitemmälle, ja siitä olen melko kiitollinen. Ihan sama kelle tai mille, kuka näistä jutuista nyt sitten onkaan vastuussa, vai onko kukaan. Luultavasti ei. Jos ihminen on jumalan kuva, murto-osa siitä ja silti näin kykenemätön ottamaan vastuuta, voin vain kuvitella millainen ketku se pääjehu sitten olisi.

Jos joku ei ole kuullut alkuperäistä Karman Lakia missään muodossa, niin se löytyy Cut To Fitin bandcampista Hiljaisuus-levyltä. Yhdeksäs biisi.

Onhan tää köyhän elämää, saa päivät vettä kämmentää..

Tänään on ollut hyvinkin spurguilullinen päivä. Spurguilullisuus tarkoittaa tässä yhteydessä siis spurgu-urheilua. Ensin piti olla töitä, mutta osallistuminen oli laihaa (1 henkilö) ja tilaakaan ei näköjään ollut varattu meille, joten munille meni. Työpäivän kesto aböyt 12 minuuttia. Silti Kela laskee minun duunini sen mukaan, että sitä olisi 16 tuntia kuussa, vaikka tässä kuussa töitä on ollut 2 tuntia ja kaksitoista minuuttia. Eihän se niitä kiinnosta. Asumistuki hylättiin tohinalla, työkkärit nyt sentään lähtee juoksemaan sitten ensi kuun puolivälistä, mutta tältäkin kuulta on vielä vuokra ja kaikki laskut maksamatta. Nämä on niitä päiviä, kun laitetaan soimaan Seasick Steven Cheapit ja muut blues-renkutukset siitä miten kaikki mennee päin vittua, mutta se ei silti haittaa oikeastaan yhtään. Ajattelin, että pitää myydä levyjä niin saa rahaa. Kävelin lähimpään postitoimistoon aikomuksenani toimittaa levy Saksaan, mutta sekin jäi tekemättä, kun käteisenä oli rahaa 1,40, mutta posti onkin nostanut sen hinnan kolmeen euroon.  Sitten tajusin, että käpsitäänkin Levykauppa Xään, siellä taisi olla jotain tilittämättömiä levyjä. Jututettiin Levykauppias Lappalaista aiheesta, ja selvisi, että Havocit oli tilittämättä. Saatiin 140 euroa, joista maksoin heti Eetulle satasen vuokraa lyhemmäksi (ja kaljaanhan se ekana meni) ja 40 omaan käteen, kävin postittamassa levyn Saksaan ja hymyilin ja lauloin koko matkan himaan! Karma hoitaa. Kyllä bändissä soittaminen kannattaa! Ja meikä myös on täysipäiväinen muusikko, kun tässä nyt kerta elätän itseni levymyynnillä... Miettikääpä sitä.

Karmasta puheen ollen, tehtiin siitä juuri tuossa aika vitun kova akkariversio, miksaan sen ja laitan illalla jonnekin internettiin! Vili soitti kitaraa ja rumpua ja meikä taas kilisteli ja lauloi vitusti kaikkea hauskaa. Kuka sanoo, että kaikki grindibiisit on ihan samanlaisia, ja ettei niitä voi sanoa musiikiksi ja mitä vielä. Ette vain osaa kuunnella niitä. Menköön vaikka Tuska-keikan juhlistamisen piikkiin. Jos sitä nyt jotenkin pitää juhlistaa, meikälle se tietää vain tuplamäärän säätämistä ihan perusmittaisen ja -mallisen keikan vuoksi, joten vähän se enemmän stressaa, kuin laittaa mitenkään lesoksi. En kyllä muutenkaan käsitä miten se on joillekin (vieläpä melko monelle) muka niin helvetin iso juttu. Onhan se vähän hämmentävää, että me on sinne kelvattu, mutta silti se ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että nyt on pieni kala vähän turhan isossa lätäkössä soittamassa tyhjälle salille. Torstaina olisi Feastem Helsingissä keikalla, tahtoisin käydä kattelemassa sen, mutta auto on vielä suuri kysymys-merkki. Koskas se ei muka olisi ollut?

Loki (elikkäs Lahti-Tampere-Kokkola-Himanka ja sama reversenä. Ei norjalainen petoksen jumala.)

Ajattelin, että täällä olisi viikossa pudonneet kävijät nollaan, mutta vielähän täällä tuntuu joku yksinäinen elämäntapastalkkeri hakkaavan refreshiä n. 100 kertaa päivässä. Nyt aion kiduttaa teitä reissulla, josta ajattelin olla kirjoittamatta yhtään mitään, mutta josta kuitenkin päätin tänään kirjoittavani sittenkin ihan vitusti. Koska olihan tuo nyt huomaamatta taas sellainen reissu, joka ei ihan heti unohdu. Tarinassa esiintyvät henkilöt ovat todellisia, vaikka erään fiktiivisyyttä epäilin monesti vielä tapittaessani häntä silmiinkin useassa kohtaa kertomusta. Sitä on monelta osin lyhennelty nynny-leiman pelossa. Ei ole nynnyä! On miehekästä hommaa kaikki tämä...

1. päivä (Lahti-Tampere)

Sain myytyä pari levyä ja pidin sanani lähteä pariksi päiväksi käymään erään tytön luona Tampereella. En tee tällaista mitenkään säännönmukaisesti, mutta tässä nyt on jonkin aikaa ollut sellaista kiehtovaa mystisyyttä tuon ihmisen ympärillä, ja meikää pelotti, jännitti ja ahdisti ihan hulluna koko päivän. Kävin suihkussa ja hikoilin jo viiden minuutin päästä itseni ihan melkein läpimäräksi. Rahat menivät suunnilleen junalippuun Tampereelle ja matka kului hitaasti ja jännittyneesti, vaikka keli oli ihan kiva. Kun juna lähestyi hitaasti määränpäätä, syke oli niin saatanan kova, että ihmiset luulivat minun joko pelkäävän junia tai vihaavan kehitysvammaisia, sillä takanani elämöi joltain reissulta tulossa oleva porukka, joka myös päivitteli junan hitautta. Minusta oli vain hienoa, että olivat päässeet reissuun, ja ryhmän ohjaaja jaksoi kärsivällisesti muistutella tavaroista ja muusta, hyvä! Minun sykettäni nostatti aivan muu. Se mystinen ja hämmentävä nainen, jonka olemassaolosta en voinut olla täysin varma, vaikka olinkin puhunut hänen kanssaan monesti puhelimessa.

Sillä Toijalan takana ei ole paljon mitään.

Pääsin perille ja avasin juna-aseman oven, ja joku asia meikän sisällä napsahti paikalleen aika lujaa. Olen jo ajat sitten päättänyt, että meikä ei leiki normaalia tai parisuhdetta tai ylipäätään ihmistä, jos ei tunnu siltä. Tunkit saatte pitää, meikällä ei ole autoa muutenkaan. Heti ensimmäisestä ujosta halauksesta ja vilkaisusta silmiin meikä oli oikeastaan yhtä hymyä tähän hetkeen asti. Tässä yhteydessä en tahdo kenenkään henkilöllisyyttä mitenkään heittää korppikotkille, joten puhutaan vaan Tuulitytöstä, tai tytöstä. Kierreltiin ympäri Tamperetta, joka meikälle on aina ollut lähinnä nistien täyttämä sateinen persläpi Pispalaa lukuunottamatta, aurinko paistoi ja sain kerrankin jotain positiivista muisteltavaa siitä kylästä. En osaa kirjoittaa mitään fiksua tai kuvaavaa tuosta ihmisestä. On hoettu vaan fraaseja "tosi hämmentävää" ja "vitun outoa!" suunnilleen koko tämän ajan. "Luonnollinen" on kanssa sellainen sana, mikä on esiintynyt keskusteluissamme melko usein. En voi kuin ihmetellä, miten toinen, täysin irrallinen ja "vieras" ihminen voi ensimmäisistä hetkistä asti tuntua niin äärettömän luonnolliselta, täydelliseltä. Hän on selkeästi minusta täysin erillinen ihminen kuin minä, mutta hänessä ei häiritse yhtään mikään. Niihin silmiin katsominen oli yhtä meditaatiota, pystyin samalla havaitsemaan kaikki ympärillä olevat asiat äärettömän tarkasti, miten ohikulkeva täti-ihminen katsoi meitä "menkääs hipit Pispalaan siitä"-ilmeellä, miten jonkun matkan päässä pelattiin futista, kaikki pienet yksityiskohdat tuntuivat näkyvän ja kuuluvan selvemmin, mitä vähemmän kiinnitin niihin huomiota. Ne kaikki vain virtasivat tajunnasta sisään, kun ankkuroi katseensa sen ihmisen silmiin. Se oli melko hyvä tunne. Yö nukuttiin lattialla karvamatolla, eikä maltettu kaikelta silmiin tapittamiselta nukkua montaa tuntia.

2. päivä

Satoi vettä heti aamusta. Mentiin Pispalaan, josta minä kävelin keskustaan ja tyttö meni töihinsä. Menin Hesburgeriin juomaan aamukahvia ja jumittelemaan, sen jälkeen kävin pizzeriassa, jossa 6 euron pizza muuttui 8,5 euron pizzaksi, kun en osannut vastata "vettä" "joo"n sijaan kysyttäessä tahdonko juoda jotain. Vein pizzan jämät ja eilispäivän eväänä olleen Mountain Dewn lopun romanikerjäläiselle. Ajattelin, että olkoonkin mafian leivissä, pizzasta ne eivät ihan kauheasti hyödy, mutta jos tuolla on nälkä, kuten kortti väittää, se saa syötävää. Nistitkin löysivät ulos luolistaan, luulin jo kuulevani katkelman älykkäästä musiikkanalyysistä kuullessani yhden sanovan "se on niin syvällä niissä lyriikoissa", mutta sitten tajusinkin hänen puhuvan Lyricoista. Tiedän, miten tylsää on lukea 600 sivua jotain nynnyilyä jostain tytösä, joten sanon vain, että työpäivän päätyttyä taas hymyilytti. Alkuperäinen suunnitelma olisi laittanut minut ehkä seuraavana päivänä kotiin tai heitteille jonnekin päin Tamperetta, mutta saatiin parempi idea. Näpyttelin pari tekstiviestiä, lainasin tytöltä vähän rahaa, ja....

3. päivä (Tampere-Kokkola-Himanka)

Aamu kahdeksalta noustiin junaan, Tuulityttö meni Rovaniemelle ja meikäläinen istui Kokkolaan asti mukana. Koska oli ilmeisestikin juhannusaatto, Kokkolassa ei ollut yksikään baari, kahvila, ravintola tai ruokakauppa auki kymmenen ja yhdentoista välillä. Sen sijaan siellä oli noin 19 kultasepän liikettä, jotka kyllä palvelivat avoimin ovin aattopäivänä. Tämä logiikka jäi meikälle hämäräksi, ellei tarkoitus ollut myydä suomenruotsalaisille vitun kalliilla jotain viime hetken tuomisia. Löysin yhden avoimen pizzerian, jonka vessasta löysin pikkurillin kokoisen siiran. Ohessa huonolaatuinen kuva.

Syötyäni sain puhelun tuolta maailman siisteimmän äänen omaavalta mieheltä, Jesseltä, joka paremman puoliskonsa kanssa tuli hakemaan minut Kokkolasta mökille. Sain autossa kuulla, että teemana oli kasari. Meikä oli noi Carcassin jätkät. Tai sitten riitti, että olin niitä harvoja, jotka noissa bileissä oli syntyneet nipin napin kasarin puolella. Himangalla ajettiin satamaan ja Alfaihminen Joensuu tuli veneellä hakemaan meitä. Siellähän oli myös Nistikon Joonas, joka oli zen-päissään fillaroinut Torniosta Himangalle kahdella ajopäivällä. Vittu miten kova jätkä! Ylitettiin meri, ja ai että oli hienoa! Meikä vähän rakastui mereen, siinä sitä on voimaa ja massaa liikenteessä. Tuli ja merenkäynti, ai että! Tuota sitä tulikin hoettua melko tasaiseen läpi viikonlopun. Joensuun alfaihmisyydestä sen verran, että se todellakin on alfaihminen. Tuollaisista jätkistä pitäisi siittää koko loppu ihmiskunta! Jätkä on vähän päälle parikymppinen ja Kokkolan kalleimman gourmet-ravintolan vuoropäällikkö/mestari, osaa käydä merta ja lukea runoja. Koko saari oli ihan ihastunut tuohon yhteen mieheen, alfaihmisten alfaihmiseen. Ja nimenomaan ihmiseen, koska naisena se olisi aivan yhtä alfa. Swag level 100. Se laittoi meille ruoaksi hanhea ja vihanneksia muurikkapannulla, varmisti koko ajan että kaikilla on hyvä fiilis ja kaikki ok. Oli mukava olla viettämässä kerrankin juhannusta paikassa, jossa oli vaan helvetisti uusia ja vanhoja kavereita. Tähän asti se juhla on ollut lähinnä täysin yhdentekevä. SFD/Revaluutio-jätkiä ja kaikkea sekalaista Kokkolan sakkia, 16 ihmistä taisi olla perjantaina sekoilemassa siellä. Naapurimökissä saatettiin kokea outoja hetkiä, kun soiteltiin bassoa ja kitaraa ja pidettiin kesäteatteria. Sekin lähti siitä, että otin puheeksi parin viikon takaisen yrityksen suorittaa Vilin kanssa Kaurismäkeläinen rakastelukohtaus, ja kohta kaikki pyörivät kuistilla naurusta, kun Jesse ja puolisonsa tykittelevät menemään jotain uskottomuusesitystä kovaan ääneen. Siitä se ajatus sitten lähti ja kaikki esittivätkin vähän mitä sattuu. Yöllä oli tarkoitus kiertää saari, mutta havaittiin melko äkkiä, että se oli rakennettu aivan täyteen mökkejä, mikä oli meikästä vähän ahdistavaa, kun odotin humisevaa metsää. Olin melko väsynyt, joten menin nukkumaan kai jossain yhden ja kahden välissä. Alla fiilistelykuva tältä illalta.

Massive Attack - Pray For Rain

4. päivä

Aamu alkoi sillä, että kaivettiin hauta. Mietin taas naapureiden ihmetystä, kun edellisiltana on huudettu täysillä pettämisestä ja tappamisesta, ja tänä aamuna meikä kaivaa lapiolla kuoppaa maahan. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään sellaisesta, vaan laitettiin sinne tulet ja tehtiin rosvopaistia. Joensuu toimi taas keittiömestarina ja meikä pesi perunoita. Se oli paras paisti mitä olen koskaan syönyt. Ajeltiin Joensuun kanssa veneellä edestakaisin saaren ja mantereen väliä, meikä piti sen punaista pipoa päässäni ja huusin merelle olevani Jacques Costeau! Välistä olo oli kyllä kuin suoraan jostain Hemingwayn kirjasta, kun vaahtopäät viskoi venettä ihan eri suuntaan, kuin mihin oli tarkoitus päästä, mutta pysyttiin pinnalla rantoihin asti joka kerta. Uskon, että meikällä on sellaiseen raivopäiseen dokailuun vähän sellainen rauhoittava vaikutus, kun kannustan enemmän sitä laskuhumalafiilistelyä ja rauhassa istumista, mutta olivatpa nuo kai juoneet pari päivää aikaisemmin jo enimmät intonsa pois. Mielestäni oli silti aika mukava jauhaa paskaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tarvitse rajoittaa itseään mitenkään päin. Kyllähän meikän jutut taitaa silti osalta mennä välillä vähän ohi, mutta ei se mitään. Juhannuksen paras juttu-palkinto annettiin SFDn rumpalistille Tuomolle, joka keksi termin mulina. Se on se ääni, joka kuuluu kun joku kaataa puupinon, jolloin "puupino mulisee". Tuosta yhdestä sanasta saatiin revittyä aivan järjettömän pitkiä pätkiä hauskaa, mutta tiedän ettei se varmasti naurata ketään, joka ei ollut paikalla. Silti sanonta "tykkää niinku metsuri mulinasta!" pitäisi painaa johonkin suomen kielen fraasikirjaan. Tänä iltana katselin, kuinka aurinko laski suoraan mereen ja kaikki oli aivan helvetin siistiä.

QOTSA - The Vampyre of Time & Memory

5. päivä (Himanka-Kokkola-Tampere)

Sunnuntaina sitten siivoiltiin koko mökki hyvään kuntoon, keräiltiin romumme pois ja roudailtiin ihmiset 4 kerrallaan pois saaresta. Alfaihminen hoiti taas merenkäynnin miehen tavoin! Kerkesin Kokkolaankin pari tuntia etuajassa ja Roope jäi sinne pitämään meikälle seuraa. Onneksi olin kysellyt tytöltä jo vaunut ja muut valmiiksi, koska tiesin akun loppuvan. Ja niin se loppuikin. Älykkäiden puhelimien fataali vika on se, että ilman niitä lataavaa ihmistä ne kuolevat melko nopeasti. Juna oli arvatenkin taas melkein puoli tuntia myöhässä, viimeksikin kun odoteltiin Kokkolassa Roopen kanssa junaa, se oli tunnin myöhässä. VR hoitaa! Ei Kokkolasta niin vain "lähdetä." Löysin oikean vaunun ja ennen kaikkea oikean ihmisen, mentiin suorilta kämpille ja käytiin kaupassa ostamassa vähän ruokaa. Tein kanaa ja riisiä ja jänskätin koko ajan, että kelpaako ollenkaan. Kuulema kelpasi! On kannattanut opetella improvisoimaan toisten keittiöissä. Isosta nenästä on hyötyä ennen kaikkea ruoanlaitossa, koska suurin osa hajuista on kuitenkin makuja! Ha. Jotain hyötyä siitäkin. Otettiin suhteellisen rauhallisesti ja jatkettiin hymyilyä ja silmiin tuijottelua.

6. päivä (Tampere-Lahti)

Heräilin siihen, että aamukahvit oli keitetty valmiiksi, vähän kiva. Lähdettiin taas kohti keskustaa, tyttö jatkoi joukkoliikenteen tuulen mukana töihinsä Pispalaan, jonne minulle oli sovittu "tapaaminen", joka siirtyi iltapäivälle. Odottavan aika oli siis melko pitkä, joten päätin kuluttaa aikaa kehittävästi.Ostin junalipun illalle, kävelin viime viikolla ruokkimani mafian edustajan ohi ja hän hymyili minulle. Teet yhden hyvän teon, ja se lämmittää pitkään. Päätin, että minun kuuluu nyt saada jostain kynä ja kuitteja. Päätin hyökätä Veikkauksen pisteeseen. Ilmeisesti joku muukin on saanut joskus saman idean, koska siellä oli vaan lyijykyniä. Kävin ostamassa lähes viimeisillä rahoillani postimerkkejä, koska niitä tarvitsee kuitenkin aina, ja pummasin postitoimistosta kuulakärkikynän. Sitten menin puistoon kuuntelemaan Swansia ja piirtelemään taskusta löytyviin kuitteihin ja lompakkooni. Tuo on ollut minulla ainakin 10 vuotta, enkä muka koskaan ole tajunnut piirtää siihen! Miten hölmöä?

Swans - The Seer

Hivenen ajoissa lähdin kohti Pispalaa ja tulevaa työpaikkaa. Juttelin pomon kanssa puhelimessa ja poikansa kanssa livenä, tarkoitus olisi ehkä syksystä kikkailla tuolla talolla jotain bändiohjaustoimintaa. Se olisi  minusta aivan helvetin mielenkiintoista hommaa, mutta ongelmana on se, että olen kusessa jo nyt näiden hyväntekeväisyysduunieni kanssa. Työn takia en ole oikeutettu saamaan asumistukea, mutta töitä on nyt niin vähän, ettei sillä oikein maksa vuokraakaan. Rahaa tulee kai aikaisintaan muutaman viikon päästä, ja tämänkin kuun vuokra on maksamatta. Siihen lisäksi osa-aika duuni Tampereelle kaikkine kulkemisineen ja uskon, että olen vararikossa noin kuukauden jälkeen. Pitää nyt katsella. Syy siihen, miksi otin tämän puheeksi, on talon yhteydessä aloitteleva studio, Raja Records, jota -- pyörittää. Tampereella asuvat muusikot hoi, käykääpä tuolla juttelemassa ja keskustelemassa sen kanssa, aikomuksena oli kasata sellaista 20-30 tyypin kollektiivia, joista voisi yhdistellä erilaisia kokoonpanoja ja saattaa hyviä muusikoita yhteen, ja meikästä se oli niin hyvä ajatus, että aion ainakin satavarmasti olla mukana, mikäli tuolla Tampereella päin alan pyöriä enemmänkin. Saa nyt nähdä mitä tässä tapahtuu, duuni taitaa sitoa Lahteen, mahdollisesti tulossa vielä yliopistopaikka Jyväskylään ja työpaikka Tampereelle, minua kiinnostaisi lähinnä muuttaa Ouluun tai Tornioon. Mitä teen? Ehkä irtisanon kämpän, käännän postit äidille ja kuljen vaan sinne, missä meikälle milloinkin on käyttöä. Minulle se sopisi paremmin kuin hyvin, jos matkat saisi vielä jollain työmatkakorvauksilla katettua...

Kävimme hakemassa meikäläisen romut, huomasin peilistä katselevan huomattavan paljon ruskeamman ja karvaisemman naaman, kuin joka reissuun lähti. Sen naaman alkoi olla aika lähteä takaisin Lahteen. Tuntui siltä, ettei kaiken tuon jälkeen ollut vielä valmis palaamaan tähän toiseen maailmaan, jossa meikää tarvitaan elämään ihan toista elämää, junassa tuntui hassulta kiitää pois, kun suuri osa meikää jäi kuitenkin Tampereelle leijailemaan vähän päälle parinkymmenen neliön yksiöön. Kotiin palatessa oli tukahduttavan kuuma ja tyhjä talo ja ilmeisen kissan kusen hajuinen sänky vastassa. Lakanat vaihtoon ja tämän maratonin jälkeen sitten vaikka suihkun kautta rauhoittavalle iltateelle ja nukkumaan. Huomenna on taas uusi päivä täynnä jotain aivan muuta.