sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Voodoota ja Melodica-sooloja.

Taisin tehdä munakkaan vanhentuneella feta-juustolla, ainakin hajusta päätellen, joten nyt sitten vaan käperrytään matolle sikiöasentoon odottelemaan loppua ja kuunnellaan The Doorsin The Endiä repeatilla. Ja muistellaan absurdia iltaa Walesissa.  Jospa se menisi ihan omia teitään ohi, kun juo helvetisti vettä. Tuosta tuli mieleen, etten enää edes tiedä, onko mitkään rokotukset voimassa, kun ei ole ollut ala-asteen jälkeen rokotuskorttia tallessa. Se on aina aiheuttanut pientä hämmennystä lääkärissä, mutta kaipa ne näkee ne jostain.

Tämä päivä on ollut jotenkin todella outo. Tuntuu, etten ole saanut aikaan juuri mitään, silti olen käynyt parikin kertaa soittelemassa rumpuja ja nauhoittelemassa vähän mitä sattuu, levitettiin julisteita ja istuskeltiin pari tuntia puistossa soittelemassa kitaraa. Jotenkin on ollut koko ajan ilmoilla kuitenkin pieni hajotus, enkä jaksaisi stressata yhtään mistään. Tiedän jo, että saan tiistaina tapella puhelimessa koulun edustajan kanssa, ja se on mielestäni turhaa, ja siksi se ahdistaa vähän.  En jaksaisi, enkä tahtoisi. Meillä nyt kuitenkin on se tilanne, että alkuviikosta miksataan levyä, kun ei taas tiedä miten Tompalle passaa muuten, ja  töihinkin pitäisi mennä. Saapa nähdä, että mitä tässä tulee tapahtumaan. Ja taas pyörähti päässä Hebosagil-pätkä "MÄ EN TIEDÄ MITÄ MEILLE TULEE TAPAHTUMAAN!" hah. Musiikin hauskoja puolia. Se tarjoaa ajatuksia, mutta myös käyttää kaikki mahdollisuudet hyökätä jostain takavasemmalta tajuntaan.

Tämän ja eilisen päivän biisi on ollut ehdottomasti The Doorsin Crystal Ship, se on jotenkin jumahtanut niin, etten ole voinut kuunnella, soittaa tai laulaa juuri muita biisejä. En muista kuka uudemman polven suomalaismuusikko tilitti joskus Soundissa pitäneensä ensin Morrisonia kovana runoilija-jätkänä, kunnes tajusi sen olevan vain örisevä juoppo. Mitä sitten? Mikä sen sulkee pois? Tuollaista eksistentialistista tykittelyä ei ole tullut kovin monelta jätkältä, eikä ainakaan siltä muusikolta, joka sitä selitti (joko Toni Virtanen, Teemu Brunila tai joku vastaavista). Tämän myötä rakentelen kepeän aasinsillan retroiluun ja muuhun vastaavaan, nyt on hillittömässä muodissa ja huudossa 1970-luvun fiilistely, joka bändi kuulostaa siltä. Tiedän itsekin soittavani bändissä, joka niputetaan varmasti siihen porukkaan, ja onhan se nyt ihan Black Sabbathin rippailua suurelta osin, mutta ainakin omalta osaltani yritän viedä sen mieluummin sinne 1960-luvun psykedeliahommiin, koska ne on olleet itselleni aina paljon lähempänä, kuin trumpettilahkeet ja jytähommat. 70-luvulta parasta meikästä on lähinnä rumpusoundit, mutta ennemmin etsisin musiikissa jotain muuta. Ennemmin Arthur Brownia, Captain Beefheartia ja The Doorsia, King Crimsonia (joo, tiedän, että pitkälle 70-luvullahan nuo tosin operoivat kulta-aikanaan) ja sitä raskasta bluesia, kuin jotain tietynlaisten pastissien rakentelua. Tulen ja kuoleman palvontaa, eikä jotain leikkikalusatanismia. Voodoota ja melodica-sooloja, niitä musiikki tänäpäivänä tarvitsee.

3 kommenttia:

  1. Aattelin, että tää vois kiinnostaa sua:

    http://liveweb.arte.tv/fr/video/Neurosis_Villette_Sonique/

    VastaaPoista
  2. Kiitos, todellakin kiinnostaa! ainoa vaan, että mun kone on niin paska ja täynnä kaikkea rompetta, ettei se oikein jaksa pyörittää tuota. Pitää kattoa jossain muualla..

    VastaaPoista
  3. Sama homma. Ei pyöri omalla koneella. Katoin tuon livenä kaverin luona viime yönä.

    VastaaPoista