perjantai 24. toukokuuta 2013

Levyistä ja metsästyksestä.

Yksi paska puoli musiikissa on mielestäni levyjen metsästys ja uusintapainokset. Ei siksi, että tähän liittyisi jotain lapsellista ug-vouhotusta siitä, miten harvinaiset ja vähemmän tunnetut jutut olisi jotenkin lähtökohtaisesti erinomaisempia, vaan siksi, että koko tämän ajan, jonka olen ostanut ja metsästänyt levyjä, uusintapainokset ovat tulleet melko tasaisesti perässä. Esimerkiksi Dolvingin uran levyjä, Mary Beats Janea ja Peter Dolving Bandia metsästellessä meni muutamia vuosia, ennen kuin sain kaikki levyt läjään, Mary Beats Janen Locustin löysin ainoastaan kalifornialaisen kirjakaupan Amazon-tilin käytettyjen levyjen listalta ja maksoin siitä 60 dollaria. Sitä ennen kyseistä levyä ei kävellyt vastaan mistään. Sitten siitä otettiin vähän lisää kopioita, ja sen saa Keltaisesta Jäänsärkijästä vissiin kympillä. Ostakaa pois jos kävelee vastaan, yksi maailman parhaita levyjä. Nasumin Grind Finaleakin sain metsästellä käytettynä pitemmän aikaa, ja senkin löysin käytettynä Amazonista lopulta, tietysti jonkinlaiseen ylihintaan, ja heti perään siitäkin ilmoitettiin otettavaksi uusintapainos. Nyt sama on ilmeisesti käynyt myös Mad Seasonin Abovelle. Eihän nuo mitään äärimmäisen harvinaisia välttämättä ole, mutta sellaisia, mitä on ollut jo vähän ärsyttäväkin etsiä. Esimerkiksi Dolvingin Bad Bloodin olen ostanut viidesti ja maksanut kahdesti, ennen kuin lopulta sain levyn itsessään käsiini. Tottakai se tarina jo itsessään tekee siitä levystä sinulle tärkeämmän, kuin joku, jonka olet vain ostanut heräteostoksena lähimmästä levykaupasta. Mutta silti sitä joskus ajattelee, että kun vain malttaisi olla kärsivällisempi, niin luultavasti siitä levystä tehdään kuitenkin joku juhlapainos tänä kuolevan musabisneksen aikakautena.

Vein pullot ja hain elämän välttämättömyyksiä, eli kissanruokaa, maitoa ja kananmunia. Ajattelin, että olsii hyvä idea paistaa Harrin tuomia leipiä pannulla, iskeä kananmunaa ja rasvaa väliin, mutta kaksikin leipää oli jo ihan liikaa. Suonet meinasi poksua jo ensimmäisen jälkeen, ja puolessa välissä toista oli pakko pitää tauko, kun tuntui, että sydänkohtaus on vain puolen leivän päässä. Nyt sitten ollaan yhä odotuksen tiellä, venaillen, että josko tässä nyt sitten saa vielä kohtauksen, kun pitää tunnin päästä käydä roudaamassa Torvesta romunsa pois pyörimästä muitten jaloista. Saapa nähdä minkälainen hullutteluilta tästä vielä oikein kehkeytyy, olen koko ajan elänyt jotain henkistä viikonloppua, kun on ollut kaksi keikkaa putkeen, ja tuntuu todella oudolta, että se olisikin vasta nyt.

Tänään olisi Notkea Rotta Chicagossa, ja huvittaisi vähän mennä katsomaan, mutta kun ei ole rahaa, niin taitaa jäädä näkemättä. Harmi. Täytyy sitten tyytyä istumaan kotona ja luukuttamaan Hebosagilin Lähtöä täysillä. Se on aivan saatanan jämäkkä levy, käykää ostamassa se pois kaupoista pyörimästä, koska noin kovia bändejä ei Suomessa taida tällä hetkellä olla kuin ehkä kourallinen. Aivan järjettömän kova bändi. Jo Ura, jota kuunneltiin viime kesänä C-kasetilta Oulussa, oli meikästä aivan saatanan hyvä, ja pitäisi ostaa se itselleenkin. Tällä levyllä taas on laskeuduttu johonkin raskaaseen suohon. Kaikki näyt ja mielikuvat, mitä minulle tästä tulee on vihreän ja ruskean sävyistä romua, betonia joka uppoaa hitaasti sadeveden muodostamiin lammikoihin, niin kuin suohon. Vähitellen peilikuva ja rakennus sulautuvat yhdeksi ja häviävät kokonaan pintaan. Helvetin hyvä levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti