Tulevaisuuden Jerelle (Kirje, jonka kirjoitin itselleni ensimmäisinä koulupäivinä.)

"Hei Tulevaisuuden Jere!
Muistatko vielä sen muinaisen ajan, jolloin autot eivät lentäneet ja ruoka ei ollut pienissä kapseleissa? Kyllä. Minä täällä, menneisyyden Jere. Tänä päivänä sinä päätit jättää kuulokkeet kotiin, ja kaikki muut kuuntelevat musiikkia kirjoittaessaan kirjeitä itselleen. Sinä kuuntelet muovipussien rapinan, diskanttikohinan ja turhautuneen ähinän kakofoniaa. Opettaja on hetki sitten esitellyt luokan valojen hämmentävää himmennystoimintaa.
Maailma oli aika erilainen kaksi vuotta sitten. Gaddafi "taktisesti vetäytyi" maan alle. Kohta jenkit kai savustaa sen ulos ja pystyttää demokratian. Miksei voisi ennemmin kirjoittaa kirjettä Vielä Vähän Kauemman Menneisyyden Jerelle? Siinä olisi mielestäni paljon enemmän järkeä, kun voisi kertoa itselleen, mitä kannattaisi tulevaisuudessa tehdä.
Eilen oli keikka Torvessa, ja tämä on "asiat, joita en halua tehdä"-listan kärkikolmikossa. Rahaa tuli niin vitusti, sillä ajaisi vaikka taksilla Ivaloon kebabille. Ne tosin menevät bensoihin.
Mikäli et kahden vuoden päästä ole enää elossa, niin paska juttu. Kukaan ei ainakaan voi sanoa, ettetkö tahtoisi. Mutta etköhän sä vielä jaksa maailmaa vituttaa. Jos et ole kokeillut psykedeelejä, taitaa olla parempi ettet koita. Katso vaan youtubesta Trippywheelejä ja naureskele niille. Haistappa vittu, kahvitauko kutsuu.

Jere"

Viisas mies, viisas mies... Taakse oli vielä piirretty aarrekartta!

Paljon sitä on tullut taas hommailtua...

Olipa näköjään Miasmaan kirjoitettu viime viikon keikasta parit ihan lämmittävät sanat. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että kun meikäläisen tekemisistä puhutaan jossain, niin huutohommia lukuunottamatta yleisfiilis on "vaivaannuttava". Silti koen, että minua kohdellaan monesti ystävällisemmin, kuin olisi tarvekaan, sillä onhan se Mustan Ristin kasetti nyt ihan hirveää määkimistä. Toisaalta syytän tästä osittain vammaista, absoluuttisen väärää sävelkorvaani. Ne äänet, joita luulen laulavani E-vireessä, ovat oikeasti F:ssä, koska kuulen äänet ilmeisesti matalammalta. Opin jo ajat sitten virittämään kitaran niin, että kun luulen sen olevan vireessä, viritän sen vähän ylöspäin, niin sitten se on oikeassa vireessä. Tiedostan ongelman, mutta en vielä osaa tehdä mitään sen korjaamiseksi. Helpointa olisi tietysti virittää soittimet F:ään. Ja se kuulostaisikin parhaalta, koska kaikki maailman parhaat biisit on tehty F:stä. People Are Strange, Crystal Ship, Bang Bang, Dirt in the Ground, Alice, no puolet Tom Waitsin biiseistä muutenkin..

Laitettiin myös Cut To Fitin nettisivulle sanat ja kansi uudesta levystä, sieltä voi taas ihmetellä, että mitä meikä on ajatellut maailmasta, vaikkakin suurin osa biiseistä on kirjoitettu Walesissa, vahvasti Huxleyn vaikutuksen alaisenakin. Vaikka levyllä on tuollainen löyhä Orwell -tribuutti, niin sen alkuperäinen tarkoitus oli kasata tuota ajatusta yhteen tuon Nistikko splitin lopun kanssa, kun luulin että se splitti olisi ulkona ennen tätä levyä, mutta eipäs se taida ollakaan. Mutta nyt se sitten on siellä ihan omana itsenään, pilkottuna ja ripoteltuna pitkin poikin ympäri levyä kuin eräs liikennevalon raato Birminghamin roskiksissa. Niihinkin on kyllä varsinaisesti tainnut vaikuttaa enemmän Huxleyn luentosarjat, jotka oli nidottu kirjoihin The Human Situation ja Brave New World Revisited. Ne olivat itselle melko ajatuksia herättävää kamaa, ja suosittelen kyllä kaikille, joita ne jaksavat yhtään kiinnostaa.

Tässä lähipäivinä on taas tullut myös piirrusteltua enemmän, osittain siksi, että tajusin omistavani tuon yhden ison vihkon, ja pääseväni kohta tästä vanhasta pienestä eroon, kun nyt sotken pari aukeamaa vielä tukkoon. Se antoi ihan uutta energiaa taas kaikkeen, ja sain asioita tehtyä...

Nick Caven Jubilee Street synnytti tämän.

ja Mary Beats Jane synnytti tämän sunnuntaina.

Piirtelin eilisestä puusta vielä tällaisen version..

"Minä ja nykyaika emme tule toimeen keskenämme!"

Tervetuloa nykyaikaan, vuoteen jälkeen maailmanlopun. Autot lentää kaaressa ainakin muutamien metrien matkoja, ja lähinnä päin lähintä metsää, ruoan jälkeen nautitaan pillereitä, joista saat kaiken sen mitä ruoastasi et enää saa, koko elämä on yhtä Terminator nelosta. Kaikki teknologia on aina ja koko ajan virittynyt tajuntamme ja tietoisuutemme ulkoiseksi kovalevyksi, tai oikeammin pilvi-palvelimeksi, johon jokainen saa tässäkin esimerkillisesti näytetyllä tavalla ottaa osaa ihmisyyden kuvan rakentamiseen. Jos yksikin tietokone voittaa yhdenkin ihmismielen yhdenkin kerran, se on samantien menoa koko porukalle. Elämä on jatkuvaa taistelua, kukaan ei tahdo uskoa mitään, mitä toinen ihminen sanoo, koska on jo lukenut jotain muuta internetistä.

Kaikki hienot vilkkuvat sähkölaitteet ja sosiaaliset mediat ympärillämme ja sisällämme ovat koko ajan jotenkin rikki tai tekevät omiaan, mutta kukaan ei ole vastuussa. Istumme yksin tyhjällä valkoisella käytävällä läppärimme kanssa kiroilemassa tilan WLAN-yhteyden hitautta, mutta missään ei ole ketään, kenelle valittaa. Ja kuinka korkea elintaso on oltava, että voi valittaa WLAN-yhteyden hitaudesta? Ei kovinkaan kummoinen. Se on jo itseisarvoinen väline, avain ihmisarvoiseen elämään. Jos sinulla ei ole ystäviä, harrastuksia, tai mitään runkkaamista kehittävämpää tapaa käyttää käsiäsi kaikella vapaa-ajallasi, voi sinulle sentään antaa internetin, jotta voit katsoa hassuja kissakuvia kunnes näännyt nälkään. Humaani eutanasia. Joku tässä ajassa on sellaista, ettei kukaan ole vastuussa yhtään mistään. Kaikki voivat aina työntää paskaa alemmas tikapuita jonkun muun niskaan. Eivätkä ne tikapuut seiso yhtään missään. Ne leijuvat bittiavaruudessa, ja paska putoaa ikuisesti osumatta yhtään mihinkään. Virtuaalinen aika-avaruus jatkuu, ja paska lähenee sen pohjaa koskaan saavuttamatta sitä.

Ihmiset elävät niin intensiivisesti sosiaalisessa mediassa kiinni, että se on jo enemmän elämää, kuin elämä itse. Se on tarttuvaa ja myrkyllistä. Se leviää ihmisen sisällä ja tekee hänestä tuon sosiaalisen koneiston palasen, jonka tehtävä on ruokkia sitä. Elämästä on tullut jotain sellaista,  mitä tehdään vain siksi, että siitä voi laittaa kuvan tai kertoa jotain sosiaalisessa mediassa. Eikös se kuulosta vähän hullunkuriselta? Eikö ennen ratsastettukin taisteluun omasta hengestä piittaamatta jonkin suuren aatteen puolesta, ja nyt otetaan valokuvia baarin vessassa peilin kautta? Toki, mutta ennen myös tyhjennettiin paskaämpärit kadulle ja lapset ja lemmikit leikkivät siellä. Ja tänä aikana levitetään koko sitä kulttuurista perintöä, joka ihmiskunnalla on ollut olemassa monta vuosituhatta, mutta joka on ollut hajallaan sikin sokin ympäri maapalloa. Nyt se kaikki on yhdessä kirjastossa, vieläpä yksien kansien välissä, parin napin painalluksen päässä. Kunpa vain useammat käyttäisivät sitä kaikkea hyödykseen.

Suuri Hukkaaja

Ei saatana miten kuuma! Hikoilen ja ähisen ja puhisen ja heilun ympäri kämppää taas ilman vaatteita verhot auki ja tajuamatta asuvani kuitenkin Lahden keskustassa. Olen yrittänyt tässä nyt piirrellä pitkästä aikaa, tusseja pitäisi vain ostaa uusia, kun vanhat kuolee ja kuivuu kasaan, jotain tän suuntaista sain kuitenkin aikaiseksi:

Lisäksi vituttaa se, että tuo skanneri on niin pieni, että sinne menee melko hikisesti mikään A4-kokoinenkaan, puhumattakaan sitten jos alkaa jotain isompaa väntämään, sitä saa olla sitten leikkaamassa ja liimaamassa tietokoneella. Mitä meikä taas vihaa melkein yli kaiken. Ylipäätän kaikkea tietokoneella väkertämistä. Olen sen verran käsityöläisten sukua, että itse tekeminen on sekä mieluista, että sujuvaa. Heti jos pitää luottaa johonkin muuhun, kuin itseensä tai omiin rajallisiin taitoihinsa, tekemiseen tulee epävarmuutta. Sen takia en myöskään sovellu ryhmätyöhön, koska silloin joko annan muiden tehdä kaiken tai teen itse kaiken. Toki sitä on oppinut tiettyjen ihmisten kanssa toimimaan niin, että jokainen pyörittää omaa erikoisalaansa, mutta tuntemattomien kanssa on mielestäni turha venkoilla, jos ei homma suju. En edes tiedä millaista työtä tarkoitan tässä yhteydessä, puhun vain mentaliteetistä yleensä. Koneissa vituttaa eniten se, että asiat, jotka tekisit itse omilla käsilläsi n. puolessa minuutissa, vievät digidigimaailmassa noin kolme tuntia, kuten esimerkiksi kuvan liittäminen tekstiin. Se on todella rasittava piirre, eikä etenkään tällä tavalla kuumilla keleillä pinnan ollessa koko ajan melko kireällä muutu ainakaan yhtään mieluisammaksi.

Olen nyt kuunnellut lähinnä Swansia, tuntuu että siirryn katalogissa taaksepäin, kun vähän aikaa sitten rakastuin täysillä My Father Will Guide Me Up A Rope To The Sky-levyyn, ja nyt olen sitten pari iltaa pyöritellyt The Great Annihilatoria putkeen. En vain käsitä, miten tuo bändi on voinut niin monta vuotta olla ihan tuossa meikän tutkan alla. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Itse ainakin allekirjoitan tämän vanhan kliseen, sillä mitä myöhäisempi ajankohta on, sen parempi. Nytkin kello on puoli kolme, ja tuntuu että luomisvire on melko kovasti huipussaan. Ongelmana vain on se, että olen helvetin nälkäinen, ja siksi menen mieluummin nukkumaan, jotta minun ei tarvitse tuntea nälkää. Ellen ole niin nälkäinen, etten saa untakaan. Tiedänpä ainakin, mitä kuuntelen yöllä.

Elämä lymyilee.

Olipas hauska istua sossussa lähinnä seurana, ilman että omat munat olivat pöydällä vasaran alla. Sai vain tarkkailla ihmisiä ja observoida sitä tapaa, millä erilaiset ihmiset hoitavat asioitaan. Oli sellaisia viikon dokanneita bilejätkiä, jotka tarvittaessa tietysti rätkisivät vaikka kaikki pataan, koska ovat niin vitum kovia jätkiä, oli mustalaisia, oli opiskelijoita, oli hippejä. Kaikki siellä, kuoleman odotushuoneessa läpivalaisemassa omaa elämäntilannettansa systeemille, joka sitten vähän vittuilee, ja antaa kuitenkin jokaiselle välineet jatkaa. Hipit hippeilee, mannet manneilee, ja viikon dokanneet bilejätkät rätkivät kaikkia turpaan. Opiskelijat tuskin opiskelee. Ne lähinnä dokaa. Niinkuin kaikki muutkin tietysti tekevät. Aina ja joka paikassa. Jos ei ole syitä, keksitään tekosyitä. Sossun tuoma sosiaalinen häpeä on muka jo ihan riittävä syy dokata ne rahat, tai jos ei sitä häpeää kykene tuntemaan, niin sitten sossutätien aiheuttama vitutus on se syy. Aina löytyy se syy. Ja aina se on muka jossain itsen ulkopuolella. Hohhoijaa.

On kuunneltu levyä vielä muutaman kerran lisää, ja aina se vetää suun virneeseen tietyissä kohtaa. Meikä tykkää tuosta aika vitusti. Ja nyt sitten puhdistaakseni korvia välillä laitoin Mary Beats Janen Locustin ja mietin, että vaikka ovatkin ihan eri musiikkia, niin näissä levyissä on sanoman kannalta paljonkin samaa. Turhautumaa siitä, ettei "kertoja" ole ihan siellä, missä hänen kuuluisi henkisen tasapainon kannalta olla. Sen takia tämä onkin ollut itselleni aina niin tärkeä levy, sen takia kaikki ihmiskunnan introverttien yksilöiden hengentuotokset ovat aina olleet minulle niin tärkeitä, ja sen takia internet on minulle merkityksellinen, se on kaikki vertaistukea niille lakeuksille, joilla yksinäisyys ei tarkoita mitään masentavaa ja ahdistavaa, vaan jatkuvaa mielentilaa, johon ei vaikuta ympärille kasattujen ihmisten määrä. Jos olet syntynyt tällaiseksi, tulet aina olemaan yksin, niinkuin kaikki ihmiset todellisuudessa ovat. Osalla on vain jonkinlainen joukkoilluusio yhteenkuuluvuudesta vain siksi, että he pitävät samoista asioista tai käyttävät samanlaisia vaatteita. Minä etsin lähinnä samalla tavalla yksinäisiä ihmisiä, vaikka suurin osa niistä ihmisistä, joita pidänkin ystävinäni on täysin erilaisia kuin minä. Todellisuudessa on kuitenkin myös niin, että tiedän kaltaisteni ihmisten olevan vittumaista seuraa pitemmän päälle, ja siksi on tärkeää pitää myös muunlaista porukkaa jossain käsivarren mitan päässä. Nauroin Vilille, että kun joskus toivottavasti lopulta löydän sellaisen naisen, joka on samalla aaltopituudella, meidän seurustelu voi näyttää hämmentävältä, kun ollaan kuitenkin vaan eri puolilla huonetta ja tehdään omia juttujamme koko ajan.

Palkkakuittikin saapui postissa. 486 euroa, kahden kuukauden palkka. Kyllähän sillä jo tekee asioita, vielä kun sais tästä nyt kaiken pois jaloista, katsotaanpa: Saunalahti tahtoo 34 ja puoli euroa, Intrum Justitia 48 euroa, DNA kahdella erillisellä laskulla yhteensä 65 euroa, vuokra 300 euroa, treeniksien vuokrat yhteensä 50 euroa, ja Tompalle pitäisi alkaa lyhennellä miksausta, ja levyt pitäisi jossain välissä painaa. Että eihän tuolla nyt kaikkia ongelmia ratkaista, mutta jos pääsisi tuosta velkahelvetistä eroon nyt ihan ensin. Vain jotta sen voi sitten seuraavaa palkkaa odotellessa saada takaisin..

Aamu yön bluesit.

On aamuyö, meikä kuuntelee repeatilla Nick Caven Higgs Boson Bluesia ja paahdan leipää. Tässä biisissä ei kyllä ole mitään muuta vikaa kuin se, ettei tämä kestä puolta tuntia. Aivan täydellinen biisi. Etenkin aamuyöllä.  Juuri nyt fiilis on melko rauhallinen. Kaikki järjestyy. Kaikki sujuu. Kaikki on juuri, niinkuin kaiken pitää olla. Myös paskat asiat. Ne ovat näyttämässä, mihin ne hyvät asiat loppuvat, ne ovat rajoina ja seininä näyttämässä, missä on kivaa ja missä ei. Niin sen pitää ollakin. Kunhan eivät ala kaatua päälle, olen onnellinen. Sekin on vähän paradoksaalista, koska tottakai kaikki paska tulee aina kaatumaan niskaan. Sen täytyy. Kaikki elävä ja oleva kulkee kaarensa olemattomaan. Siksi elämä ja sen jatkaminen ja ylläpito, elämän ainoat keskeiset tehtävät, ovatkin niin merkillisiä. Kuolevat eläimet ja kukat yrittävät sinnitellä mahdollisimman pitkään, vaikka ei ole ketään kelle leuhkiakaan pitkään säilymisellään. Eikä ole ketään leuhkimassakaan. Kuoleman jälkeen siis.

Mitä jos evoluution puuttuva lenkki paljastaisikin, ettei ihminen olekaan eläin? Ei siis sellaisella kreationistisella "jumala on luonut meidät kuvikseen-lässynlää" -tavalla, vaan sellaisella luonnontieteellisellä tavalla, että olemme vähän niinkuin vaikkapa sienet kasveille. Vähän saman näköisiä ja oloisia, mutta silti aivan eri asia. Olen aina sanonut sienille, että jos ei osaa päättää onko kasvi vai eläin, voi vaikka painua vittuun. Eivät ole menneet. Tunnen toki monia, jotka koittavat parhaansa mukaan tuhota sienet syömällä ne. Motiivit ovat monet. Itseäni pentuna aina lähinnä kuumotti se ajatus itiöinä leviämisestä, eikä varmasti vähiten sen yhden muumi-jakson takia, jota en nyt edes muista. Muistan vain, että oli joku muumi-jakso, jossa oli jotain kuumottavia sieniä. Kai. Tai sitten ei ollut, ja vuosien traumat ovat olleet turhat.

Ajattelin valvovani koko yön, mutta en siltikään taida. Ei kukaan muukaan ole hereillä. Menen nukkumaan, jotta herään huomenna ajoissa "maleksimaan" ja "loisimaan". Vaikka edellinenkään levy ei ole pihalla, alkaa seuraava Cut To Fit-hommakin saada jonkinlaista hahmoa pään sisällä. Saapa nähdä, minne sukelletaan seuraavaksi. Tässä juuri ihmettelin itsekin Eetulle ääneen, että kun tähän vajaaseen viiteen vuoteen on nyt mahtunut hiukan yli sata biisiä pelkkää Cut To Fitiäkin, niin on kai se tainnut sitten jossain vaiheessa vähän vituttaakin. Tässä kuitenkin jotain, mikä ei minua vituta, vaan hauskuuttaa aina kun satun selaamaan vihkoa tämän kohdan yli:

Fiilistelyä pääasiassa, tuli nimittäin kova levy.

Tässä on se kauan lupailtu taide-video. Minimalistinen tarina miehestä, joka kiipeää puuhun, ja tulee sieltä alas. Toisinaan elämä on juuri niin hienoa ja yksinkertaista. Myöhemmin illalla tulee taidevideo myös Eetusta, jos joltain on mennyt ohi luontodokumentti Vilistä, niin käykää katsomassa se tuolta Cut To Fitin kanavalta. Elämme taide-elokuvien kulta-aikaa. Noista tuli mieleen, että keksin tänään melko pitkän sanan: Notkoselkäisyydestänsäkään. Hirveän pitkä! Tämä päivä on ollut siis täynnä äksöniä, kuten voi havaita. Siis oikeasti, kymmenen aikaan kävelin Sopenkorpeen miksailemaan levyä, joka kuulostaa nyt vitun hyvältä, Tomppa vaan innostui vähän delayn kanssa, ja se kuulostaa ihan Sepulturalta. Vähän kun niitä karsii vesurilla pois, niin on vitun hyvä, soundi potkii ihan saatanasti! Sieltä juoksin kolmeksi töihin, ja töistä pääsin kuuden jälkeen sitten Mustan Ristin treeneihin, jotka loppuivat yhdeksän aikaan. Voisi sanoa, että meikälle ei kyllä tule yhtään toimeton olo, vaikka koulu loppuukin. Ensi viikolla aletaan nauhoittaa Mustaa Ristiä, sen jälkeen aletaan Vilin kanssa tehdä biisejä jonkinlaista epämääräistä poppi-projektia varten, ja onhan tuossa aika vitusti noita kesäkeikkoja ja muuta. Itseasiassa myös yksi epämääräinen synkistelyräppihommakin on työn alla. Pittää olla vähän "kesätöitä".

Huomenna ajattelin pyörähtää virastoissa kiroilemassa ja hakemassa "materiaalia seuraaviin elämänmakuisiin grindcore-biiseihin", minkä lisäksi ajattelin käydä syömässä Fellmanniassa, kun se kerta vielä on mahdollista. Muuten kaikki tiet ovat enemmän tai vähemmän auki. Katsotaan, mitä se elämä viskoo eteen, saahan sitä kiireen aikaiseksi, jos vain tahtoo. Mutta huominen voisi olla välipäivä sykkimisestä. Äkillinen lemahdus jostain jalkojen suunnalta muistutti myös siitä, että tänä yönä on parempi olla suihkuyö, tai muuten... tai muuten mitä? Nimenomaan.

En uskalla iskeä tätä mosillan ikkunaa alas, kun kaikki muut ohjelmat tällä koneella ovat ihan juntturassa, totuttuun tapaan, ja nyt sitten vain kirjoitan pitääkseni tämän elossa, tai ainakin nähdäkseni missä vaiheessa kone hirttää kiinni kokonaan. Kunhan tämä tästä asettuu, niin kuunnellaan nuo uudet biisit ainakin sata kertaa läpi, on ne niin hyviä! Eilen mietin, että pitäisiköhän tuosta ehkä jättää pari biisiä pois, johonkin splitti säilöön, mutta vitut! Jos täytebiisikin on vitun tykki, niin kyllä sen voi levylle laittaa. Kovaa kampetta tulossa, voisipa sen jo levitellä ympäri maailmaa. Voisi syödä jotain, duunin ja treenien välissä kerkesin vetää kaksi palaa vaaleaa leipää. Nyt voisi sitten ainakin syödä kaksi lisää.

Iltoja ja öitä, jos ei kohta kohdata.

Tässä on eilisen paskan ja tämän päivän miksausongelmien jälkeen ollut jotenkin vähän mietteliäs olo. En oikein osaa kuvailla sitä, ja se taitaa olla jo jotain se. Tai osaanpa kohta kuitenkin, kun vain ajattelen asiaa hetken ja kirjoitan jotain, niin huomaan, että osasinpas taas kuitenkin kuvailla oloani. Ketä minä nyt enää yritän huijata? Ehkä itseäni yrittämään sitä ajatuksen määrittelyä. Tuntuu siltä, että niin monet asiat ovat nyt hämäriä ja epäselviä, että on vaikea tehdä mitään. Pitää odottaa, että savu hälvenee, jotta näkee millaisessa tilanteessa sitä oikein edes on, ja näkee mitä teitä ylipäätään voi lähteä kulkemaan. Sellainen olo meikällä on. Vähän ehkä eksynyt, mutta se on mielestäni aina vain ja ainoastaan hyvä homma. Koska eksyminen ohjaa automaattisesti etsimään, ja etsiminen johtaa aina jonkinlaiseen oivallukseen, joka tekee taas loppuelämästä ihan vähän helpompaa, tai ainakin vähän mielenkiintoisempaa. Itseasiassa luulen tämän johtuvan lähinnä siitä, että olen viettänyt liikaa aikaa ihmisten kanssa. Ihmiset tuppaavat herättämään minussa kysymyksiä, mutta hyvin harvoin antavat vastauksia, niitä etsii sitten itsekseen, istuessaan jossain pimeässä tai hämärässä ja kuunnellen jotian Neurosiksen tai Swansin kaltaista. En minä ystäviäni detestoi mitenkään tietoisesti, tottakai olen heidän kanssaan siksi, että on mukava olla heidän kanssaan. Se on vaan se sisäänrakennettu tarve kaivaa syvemmältä, mikä niin monilta tuntuu jotenkin puuttuvan. Tai ei välttämättä puuttuvan, mutta jonka he vaimentavat, koska he pelkäävät niitä vastauksia, joita liian syvälle kaivaessaan voi löytää. Mutta jokaisen takapiha on täynnä luurankoja ja raatoja. Ei niitä pidä pelätä.

Katsoin tänään jonkun dokkarin Laineen Kasperista. Siinä hän sanoi, että taitelijan pitää olla riippumaton. Olen siitä samaa mieltä, vaikkakaan en usko, että se on mahdollista täysin. Toki siinä suhteessa, ettet ole jonkun huorana ja yhden tempun ponina keräämässä rahaa jollekin muulle koko ajan, mutta vaikuttimien puolesta en usko sen olevan välttämättä mahdollista. Ihmiseen vaikuttaa kuitenkin aina kaikki, tärkeämpää on ennemmin pyrkiä tiedostamaan ne asiat, jotka pitävät sinut aisoissa ja kurissa ja nuhteessa ja rajoittavat sinua. Ne ovat kuitenkin sinussa itsessäsi. Monet härskeimmistä jutuista jäävät tekemättä. Ennen ajattelin, että parisuhteessa oleminen esti minua käsittelemästä seksiä missään, kun kuvittelin kaikkien vetävän heti johtopäätöksiä meikäläisen seksielämästä. Parisuhteen loppumisen jälkeen sain työstä aika nopeasti verukkeen, ajattelin ettei nuoriso-ohjaaja nyt välttämättä voi piirrellä jotain auki revittyjä lateksihoroja. Sitten tajusin, etten tee niitä, koska seksi ei yksinkertaisesti ole minulle riittävän kiinnostava asia. Jos se olisi, käsittelisin sitä kyllä. Se ei ole minulle suurikaan ongelma, olen melko avoin seksuaalisuudestani, jos se sattuu ketään kiinnostamaan, mutta äkkiseltään maailmassa on triljoonia ihmeellisempiä asioita, kuin se. Totta kai seksi on tärkeä osa ihmiselämää kaikin tavoin, koska se on välttämättömyys elämälle. Poikani Kevinissa en voinut olla nauramatta ääneen kohdalle, jossa Eva käveli kadulla ja ajatteli, miten "jokainen näistä ihmisistä on tullut ulos naisen pillusta". Onhan se nyt aika mykistävä ajatus, kun sitä ihan oikeasti alkaa ajatella. Ja me otamme senkin ihan itsestäänselvyytenä, ja sanomme sitä äidiksi.

Nyt tehdään viimeisillä hyväntekeväisyysrahoilla gourmet ateria, nakkeja ja ranskalaisia, minkä jälkeen menen vähäksi aikaa tuonne pihalle pyörimään ja miettimään asioita, ja varmaan ihan vähän häpeämään itseäni. Mutta en paljon. Kohtuudella.

Päivän kulku. Kuivan pälku.

Tämä päivä on ollut ihan tuhlailtavissa oleva päivä. Käytiin miksailemassa levyä, Tompalla oli jotkut piuhat jotenkin väärin ja se nosti tempoa ja virettä, mietittiinkin, että onpas piripäisen kuuloista kamaa. Sitten ratkaistiin ongelma, kaikki hidastui vähän ja asetuttiin oikealle, happoisemmalle taajuudelle. Jostain kumman syystä biisejä bouncatessa se ylitempo sitten palasi. Ihmeteltiin, että mikä siinä oli, mutta jatketaan sitä murheenkryynin availua sitten huomenissa ja tarvittaessa keskiviikkona. Itseäni mietityttää ihan vähän levyn pituus. Saa nähdä, jätetäänkö siitä jotain vielä poiskin, vaikka jotain splittiä varten. En tiedä. Katsotaan. Vitun mielipuolista kamaa se kuitenkin on.

Mietin, että pitäisiköhän sitä käydä taas kirjastossa ehkä lainaamassa jotain kiinnostavaa, mutta tällä hetkellä on vaatimaton ruoka tulilla ja taitaa tässä mennä maailmankaikkeutta ihmetellessä niin kauan, ettei tänään enää kerkeä. Huomisen hommia. Vaikka onkin miksauksen, duunin ja Mustan Ristin täyteinen päivä. Mutta onhan tässä nyt päiviä, ellen sitten jää tänään rekan alle. Niin voi kuitenkin käydä koska vaan. Tai sitten joku pirinisti saa päähänsä, että meikä näyttää Jeesukselta ja koittaa tulla puukottamaan meikää.  Tai putoan puusta puolestatoistametristä  ja katkaisen niskani. Mitä tahansa voi sattua. On parempi pitää kaikki ovet auki! Avoimin mielin kohti uutta ulappaa!

Josko sitä jonain näistä öistä kekkuloisi jossain tuolla pihalla aamusta aamuun. Ongelmaksi ovat yllättäen muodostuneet hyttyset, jotka ovat tavallista ärhäkämmin imemässä verta. Niistä tuli mieleen, että näin eilen vanhaa duunikaveria (ei siis verenimijöistä, vaan siitä, että ötökät vitutti eilenkin). Oli ihan hauska nähdä, vaikka suurin osa siitä porukasta olikin sellaisia, ettei niihin halua olla missään yhteydessä tuon jälkeen. Mutta jostain syystä mietin juuri tuon tyypin kohdalla aina silloin tällöin, että onko se elossa. Näemmä on. Hyvä.

Set The World on Fire. Tais olla E-Typen biisi.

Kyllä minä tähän ikään mennessä olen jo oppinut, että ihmistä ei vituta tyhjiössä. Tiedän hyvin, mikä minua juurikin nyt myös ottaa päähän, mutta se on asia, jota en välitä jakaa sadan nurkassa runkkaavan ihmisen kanssa, vaan pidän mieluummin itselläni. Pureudutaan sen sijaan itse siihen tunteeseen, joka vieläkin voi napata kuupan valtaansa alle kymmenen sekunnin kestävän ajan jakson aikana, ja joka saa sinut tuntemaan olosi riittämättömäksi. Tuntuu, että kaikki se, mitä yrität rakentaa ollaksesi jotenkin ehjempi, kypsempi ja älykkäämpi ihminen, tulee alas hyvin nopeasti, vie mennessään kaikki kerrokset ja vajoaa vielä jonnekin kellariin. Ja silti tiedän, etten saisi mitään aikaan ilman tätä ristiriitaa. Vili on sanonut, ettei voi tehdä mitään, jos vituttaa, että tekemisen pitää lähteä pääasiassa hyvistä fiiliksistä. Minulla on siinä suhteessa asiat päin vastoin, paitsi ettei hyväkään fiilis tyrehdytä mitään. Silloin vain tehdään hyvän fiiliksen juttuja. Nyt voisin ottaa kitaran käteen ja räiskiä helposti ainakin puoli tuntia jonkunlaista räimemusiikkia nauhalle melko kylmiltään, jos siihen olisi mahdollisuus. Voisin myös kirjoittaa muutamia biisejä ja piirrellä kuvia, mitä olenkin ehkä jo tehnytkin. Tuntuu siltä, että tahtoisin sytyttää koko maailman tuleen. Ajattelinkin jo, että onpa kivuton sunnuntai. No, se on mennyt jo.

Elämässäni on tällä hetkellä menossa helvetisti hyviä asioita, mutta sitten on muutamia pieniä, mutta sitäkin ärsyttävämpiä kohtia, joita mieli ei vain osaa olla raapimatta, kunnes ne vuotavat verta ja aiheuttavat lisää vitutusta. Sitten niitä sorkkii vielä senkin jälkeen ja yrittää vielä tehdä reijän siihen, mihin alkaa jo muodostua rupea. Sellaista se on. Toisaalta musiikista tulee jonkinlaista vertaistukea, Mary Beats Janen Locustista on vuosien aikana muodostunut minulle jonkinlainen elämänfilosofian kiteytymä, joka tiivistää melko hyvin sen ulkopuolisuuden, jota tunnen kaikkien ihmisten keskuudessa. Se ei ole yritys olla erilainen, kuten eräs opettajistani epäili portfolion esityksen jälkeen. Se on yritys löytää tästä paskakasasta edes yksi, joka olisi samanlainen. Yksi sellainen ihminen, joka ei saisi minua tuntemaan oloani jotenkin oudoksi, vaivaantuneeksi, erilaiseksi, yksi sellainen ihminen joka voisi hiljentää minut ja jaksaisi keskustella vaikka maailmantappiin asti ilman, että jossain vaiheessa mennään muka "liian diipiks". Seuraavan Cut To Fit -levyn aloitusbiisin kirjoitin Walesissa, saadessani etäisyyttä kaikkiin ihmisiin täällä, ja siihen miten minulle syötetään ihan turhaan jotain henkisiä viinirypäleitä ja nostetaan jollekin jalustalle. Tuntuu siltä, että ymmärrän koko biisin todella vasta nyt.

You are so disgusting
So utterly stained
You make me like God
Shining One amongst you all

Cleanse yourself in the fire.

Ei se, että minä olisin tehnyt mitään erikoista, vaan se,  että kaikki muut ovat jättäneet asiat tekemättä. Minun mielestäni sen ei pitäisi olla mikään syy minkäänlaiselle erikoisuudelle. Silti saan joka päivä kuunnella ihmisten selitystä milloin mistäkin, älykkyydestä, empatiasta, taiteellisuudesta, ihan sama, pääasiassa kaiken takana on se yksinkertainen, jokaiseen uskontoon ja filosofiaan rakennettu ajatus, jonka Jim Jefferies tiivisti sanoihin TRY NOT TO BE A CUNT. Siinä se on. Rakkauden kultainen kaksoiskäsky, karma, kaikki. Kun koitat olla olematta mulkku kaikkia muita kohtaan ja keskityt kehittämään itseäsi ihmisenä, se palaa aina takaisin, inspiroi ja kasvattaa myös muita ihmisiä. Ei siihen tarvita mitään helvetin vuorisaarnaajaa, eikä etenkään mitään saarnaajia. Kuka tahansa voi lopettaa lukemisen koska tahansa ja mennä tekemään jotain oikeaa niiden ihmisten eteen, joista välittää. Minä olen viimeaikoina ollut paska ystäväkin. Olen jaksanut skarpata taas silläkin saralla nyt, kun tuo yhteiskunnan leikkiminen alkaa taas koulun osalta olla ohi. Voin keskittyä paremmin olemaan oma itseni, kun ei tarvitse miettiä, mitä muut ajattelee. Nyt sillä ei enää ole mitään väliä.

Huolimatonta ja huoletonta huomenta kaikille sinne kotikatsomoihin...

Hyrr, näin unta, jossa joku tilitarkastaja halusi tehdä Cut To Fitistä yhtiön ja laittoi mulle 100 tonnia velkaa kaikista vanhoista soittohommista, vaikka niistä en voi  sanoa koskaan yhtään mitään tienanneenikaan. Vielä ollaan aika monta tonnia miinuksella, jos taloutta ajattelee. Kun asiaa taas katsoo arvon tai oppimisen näkökulmasta, ollaan ihan äärettömästi plussalla. Sitä paitsi tekisin tästä ennemmin osuuskunnan tai yhdistyksen, jos olisi pakko valita. Mutta eipä ole.

Vanhoja Soundeja lukiessani löysin sellaisen kuusi vuotta vanhan jutun, kuin Hurt ja levynsä Vol. 1. Vaikka se on ihan kunnon peruspoppiheviä monilta osin, se on kuitenkin sellaisena levynä ihan melko hyvä. Tässä juuri pyörittelen sitä, ja kuulostihan se ihan yhtä hyvältä kuin muistinkin. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mutta mukavan hallittua ja tyylitajuista biisinkirjoitusta. Aikanaan tätä verrattiin Tooliin ja Metallicaan, eikä ne olleet tekijälle mitenkään kauhean isoja juttuja, kun se oli kasvanut jossain puskassa ämpäri päässä. Löytyy näköjään Youtubestakin, jos joku ei silloin ollut skarppina ja meni ohi.

Seuraavana vuorossa olisi muutamien juttujen läpikäynti ja miksaus, ehkä jos osaan niin koitan tehdä jonkinlaisia biittihommiakin ehkä, olisi vähän tarve sellaiselle nyt. Seuraava projekti kasvaa meikän mielessä melko mielenkiintoisena, vaikka en vielä tiedäkään ihan täysin, mitä siitä tulee. Yksi kesän suunnitelmista on duunata Kuolleet Etanat -nimisen bändin levy Kuinka Nukuinkaan Niin Huonosti? Saa nähdä mitä siitä tulee, vai tuleeko mitään, treenis on melko täyteen bookattu koko ajan ja keikkojakin on niin paljon, että voi olla ettei kauheasti kiinnostakaan viettää vapaa aikaa musiikin kanssa. Ja syksyllä on sitten taas enemmän aikaa, jos olettaa, ettei pääse yliopistoon ja koulustakin saatetaan laittaa vielä jatkoaikaa. Elämme epävarmoja aikoja.. Nyt keitetään kahvia.

Voodoota ja Melodica-sooloja.

Taisin tehdä munakkaan vanhentuneella feta-juustolla, ainakin hajusta päätellen, joten nyt sitten vaan käperrytään matolle sikiöasentoon odottelemaan loppua ja kuunnellaan The Doorsin The Endiä repeatilla. Ja muistellaan absurdia iltaa Walesissa.  Jospa se menisi ihan omia teitään ohi, kun juo helvetisti vettä. Tuosta tuli mieleen, etten enää edes tiedä, onko mitkään rokotukset voimassa, kun ei ole ollut ala-asteen jälkeen rokotuskorttia tallessa. Se on aina aiheuttanut pientä hämmennystä lääkärissä, mutta kaipa ne näkee ne jostain.

Tämä päivä on ollut jotenkin todella outo. Tuntuu, etten ole saanut aikaan juuri mitään, silti olen käynyt parikin kertaa soittelemassa rumpuja ja nauhoittelemassa vähän mitä sattuu, levitettiin julisteita ja istuskeltiin pari tuntia puistossa soittelemassa kitaraa. Jotenkin on ollut koko ajan ilmoilla kuitenkin pieni hajotus, enkä jaksaisi stressata yhtään mistään. Tiedän jo, että saan tiistaina tapella puhelimessa koulun edustajan kanssa, ja se on mielestäni turhaa, ja siksi se ahdistaa vähän.  En jaksaisi, enkä tahtoisi. Meillä nyt kuitenkin on se tilanne, että alkuviikosta miksataan levyä, kun ei taas tiedä miten Tompalle passaa muuten, ja  töihinkin pitäisi mennä. Saapa nähdä, että mitä tässä tulee tapahtumaan. Ja taas pyörähti päässä Hebosagil-pätkä "MÄ EN TIEDÄ MITÄ MEILLE TULEE TAPAHTUMAAN!" hah. Musiikin hauskoja puolia. Se tarjoaa ajatuksia, mutta myös käyttää kaikki mahdollisuudet hyökätä jostain takavasemmalta tajuntaan.

Tämän ja eilisen päivän biisi on ollut ehdottomasti The Doorsin Crystal Ship, se on jotenkin jumahtanut niin, etten ole voinut kuunnella, soittaa tai laulaa juuri muita biisejä. En muista kuka uudemman polven suomalaismuusikko tilitti joskus Soundissa pitäneensä ensin Morrisonia kovana runoilija-jätkänä, kunnes tajusi sen olevan vain örisevä juoppo. Mitä sitten? Mikä sen sulkee pois? Tuollaista eksistentialistista tykittelyä ei ole tullut kovin monelta jätkältä, eikä ainakaan siltä muusikolta, joka sitä selitti (joko Toni Virtanen, Teemu Brunila tai joku vastaavista). Tämän myötä rakentelen kepeän aasinsillan retroiluun ja muuhun vastaavaan, nyt on hillittömässä muodissa ja huudossa 1970-luvun fiilistely, joka bändi kuulostaa siltä. Tiedän itsekin soittavani bändissä, joka niputetaan varmasti siihen porukkaan, ja onhan se nyt ihan Black Sabbathin rippailua suurelta osin, mutta ainakin omalta osaltani yritän viedä sen mieluummin sinne 1960-luvun psykedeliahommiin, koska ne on olleet itselleni aina paljon lähempänä, kuin trumpettilahkeet ja jytähommat. 70-luvulta parasta meikästä on lähinnä rumpusoundit, mutta ennemmin etsisin musiikissa jotain muuta. Ennemmin Arthur Brownia, Captain Beefheartia ja The Doorsia, King Crimsonia (joo, tiedän, että pitkälle 70-luvullahan nuo tosin operoivat kulta-aikanaan) ja sitä raskasta bluesia, kuin jotain tietynlaisten pastissien rakentelua. Tulen ja kuoleman palvontaa, eikä jotain leikkikalusatanismia. Voodoota ja melodica-sooloja, niitä musiikki tänäpäivänä tarvitsee.

Huomenta. Tahdon kahvia. Ja vaikka kahviseuraa.

Tuntuu siltä, että jokainen vastaan tuleva tuttu, uusi tai vanha, aloittaa keskustelun sanoilla "mitä vittuu, jätkät soittaa Tuskassa?" Yritä siinä sitten istua hiimuna nurkassa ja olla sössöttämättä bändikuvioistasi, kun kaikki avaavat keskustelun tuolla tykinkuulalla.  Toisaalta huomaan sen sitten tarttuneen ärsyttävästi, Mustan Ristin keikkareissullakin kertoilin takahuoneessa jotain tarinoita Cut To Fitin reissulta. Miksi ketään kiinnostaisi? Toki on sillä tavalla luonnollista, että haluan puhua muillekin omassa elämässäni olevasta isosta, helvetin siististä asiasta, mutta onhan se nyt silti aina sössötystä. Ei minua varsinaisesti kiinnosta kertoa niitä tarinoita, enkä tiedä kiinnostaako ketään kuullakaan niitä. Jokaiselle, joka on soittanut bändissä yli kaksi viikkoa, ne on kuitenkin melko tuttuja juttuja. Menet paikalle ja hommat onkin ihan erilailla kuin luulit niiden olevan, ja lopuksi kaikki syövät jäätelöä. South Park-pun attempted.


The Doors on soinut taas melko paljon, niin paljon, että mietittiin, josko seuraava Cut To Fitin sludge-levy olisikin vain The Doors-coveri. Kun Fire Works oli jatkoa Babylon Burnsille, niin meikästä The Doors Of Deceptionia olisi ihan siistiä jatkaa The Doorsilla. Etenkin, kun meillä on jo biisi mielessä, se on pitkä ja siitä saa vähän hidastamalla vielä pitemmän. Ja raskaamman. Sanomaltaan, sanoiltaan, fiilikseltään ja kaikin puolin se on ihan täydellinen biisi meille. Olen aika innoissani koko hommasta, sain jätkätkin innostumaan jo kerran, eli kai tälle on näytetty vihreää valoa. Eetu vielä sanoi, että meikä voi soitella kitaraa, niin se soittelee bassohommia. Nice.

Joku täti soitteli, että saako ilmaiseksi laittaa tulemaan boksereita ja sukkia. Olisi saanut, ei vituttaisi yhtään, kun molemmat on aina loppu. Homma kaatui sitten kuitenkin siihen, että "olisi ihan nimellisesti pitänyt hoitaa postimaksu 4,95". Sanoin, että tässä vaiheessa tähän meidän juttuumme muodostuu pieni ongelma, kun 39 senttiä on aika paljon vähemmän, kuin 495 senttiä. Eli bokserit ja sukat menee nyt jollekin muulle, heti kun minulla ei ollut rahaa, en ollut enää millään tavalla kiinnostava hänelle. Bitch.

Levyistä ja metsästyksestä.

Yksi paska puoli musiikissa on mielestäni levyjen metsästys ja uusintapainokset. Ei siksi, että tähän liittyisi jotain lapsellista ug-vouhotusta siitä, miten harvinaiset ja vähemmän tunnetut jutut olisi jotenkin lähtökohtaisesti erinomaisempia, vaan siksi, että koko tämän ajan, jonka olen ostanut ja metsästänyt levyjä, uusintapainokset ovat tulleet melko tasaisesti perässä. Esimerkiksi Dolvingin uran levyjä, Mary Beats Janea ja Peter Dolving Bandia metsästellessä meni muutamia vuosia, ennen kuin sain kaikki levyt läjään, Mary Beats Janen Locustin löysin ainoastaan kalifornialaisen kirjakaupan Amazon-tilin käytettyjen levyjen listalta ja maksoin siitä 60 dollaria. Sitä ennen kyseistä levyä ei kävellyt vastaan mistään. Sitten siitä otettiin vähän lisää kopioita, ja sen saa Keltaisesta Jäänsärkijästä vissiin kympillä. Ostakaa pois jos kävelee vastaan, yksi maailman parhaita levyjä. Nasumin Grind Finaleakin sain metsästellä käytettynä pitemmän aikaa, ja senkin löysin käytettynä Amazonista lopulta, tietysti jonkinlaiseen ylihintaan, ja heti perään siitäkin ilmoitettiin otettavaksi uusintapainos. Nyt sama on ilmeisesti käynyt myös Mad Seasonin Abovelle. Eihän nuo mitään äärimmäisen harvinaisia välttämättä ole, mutta sellaisia, mitä on ollut jo vähän ärsyttäväkin etsiä. Esimerkiksi Dolvingin Bad Bloodin olen ostanut viidesti ja maksanut kahdesti, ennen kuin lopulta sain levyn itsessään käsiini. Tottakai se tarina jo itsessään tekee siitä levystä sinulle tärkeämmän, kuin joku, jonka olet vain ostanut heräteostoksena lähimmästä levykaupasta. Mutta silti sitä joskus ajattelee, että kun vain malttaisi olla kärsivällisempi, niin luultavasti siitä levystä tehdään kuitenkin joku juhlapainos tänä kuolevan musabisneksen aikakautena.

Vein pullot ja hain elämän välttämättömyyksiä, eli kissanruokaa, maitoa ja kananmunia. Ajattelin, että olsii hyvä idea paistaa Harrin tuomia leipiä pannulla, iskeä kananmunaa ja rasvaa väliin, mutta kaksikin leipää oli jo ihan liikaa. Suonet meinasi poksua jo ensimmäisen jälkeen, ja puolessa välissä toista oli pakko pitää tauko, kun tuntui, että sydänkohtaus on vain puolen leivän päässä. Nyt sitten ollaan yhä odotuksen tiellä, venaillen, että josko tässä nyt sitten saa vielä kohtauksen, kun pitää tunnin päästä käydä roudaamassa Torvesta romunsa pois pyörimästä muitten jaloista. Saapa nähdä minkälainen hullutteluilta tästä vielä oikein kehkeytyy, olen koko ajan elänyt jotain henkistä viikonloppua, kun on ollut kaksi keikkaa putkeen, ja tuntuu todella oudolta, että se olisikin vasta nyt.

Tänään olisi Notkea Rotta Chicagossa, ja huvittaisi vähän mennä katsomaan, mutta kun ei ole rahaa, niin taitaa jäädä näkemättä. Harmi. Täytyy sitten tyytyä istumaan kotona ja luukuttamaan Hebosagilin Lähtöä täysillä. Se on aivan saatanan jämäkkä levy, käykää ostamassa se pois kaupoista pyörimästä, koska noin kovia bändejä ei Suomessa taida tällä hetkellä olla kuin ehkä kourallinen. Aivan järjettömän kova bändi. Jo Ura, jota kuunneltiin viime kesänä C-kasetilta Oulussa, oli meikästä aivan saatanan hyvä, ja pitäisi ostaa se itselleenkin. Tällä levyllä taas on laskeuduttu johonkin raskaaseen suohon. Kaikki näyt ja mielikuvat, mitä minulle tästä tulee on vihreän ja ruskean sävyistä romua, betonia joka uppoaa hitaasti sadeveden muodostamiin lammikoihin, niin kuin suohon. Vähitellen peilikuva ja rakennus sulautuvat yhdeksi ja häviävät kokonaan pintaan. Helvetin hyvä levy!

Oli hyvä keikka, kiitos kysymästä.

Kyllä soittohommat on välillä (=aina) niin palkitseva harrastus, ettei mitään järkeä. Aluksi ajattelin, että voi vittu, kun tuossa neljän bändin illassa jouduttiinkin yllättäen soittamaan viimeisenä, kun alunperin puhe oli toisena soittamisesta. Onneksi oli sentään viehättävää seuraa, niin ei tuntunut aivan niin ankealta odotella. Lisäksi Leo, joka on kaikessa hippeyden maksimaalisuudessaan aika äärettömän mukava ja fiksu jätkä, keksi myös loistavan tavan viettää aikaa, eli selattiin Suen uusi numero läpi, ja jutskutettiin kaikki bändit. Esimerkiksi juutalaiskäsiä yhteen hierova Timo Tolkki näyttäisi suunnilleen tältä:

Myöhemmin lisättiin seinille myös Straton kultalevyt.

Bändit oli meikän makuun, oikein viimeisen päälle, kaikki soi ihan tolkuttoman läskisti ja pörisevästi, ja meikä tunnetusti tykkää läskistä pörinästä. Tuntui, että Tomppa sai meidänkin bändin pörisemään vielä vähän enemmän, ja se oli aika siistiä. Siitä tuli helvetin hyvä mieli, vaikka totuuden nimissä minulla ei juurikaan ole mitään käryä siitä, miten se itse keikka meni, kun en kuullut ihan kauheasti muuta kuin yksittäisiä huutoja aina välistä. Mutta päätin, etten anna sen häiritä mitenkään päin, vaan vedän ihan täysillä jostain epämääräisesti viimeaikoina kehittyneestä lihasmuistista, joka tuohonkin touhuun näyttää vähitellen muodostuvan. Se jo yksinään on riittävä syy hyvään fiilikseen, kun kuitenkin tuon ensimmäisen puoli vuotta tämän bändin kanssa tuntui siltä, että rämmin korvia myöten suossa, kun en opi yhtään mitään. Nythän sitä suunnilleen ainakin luulee laulavansa sellaisia ääniä, mitä ehkä yrittikin.

Muutenkin tuli sellainen epämääräinen hyvänolon tunne koko tuosta keikasta ja soittamista, ei ollut mitään tarvetta todistella yhtään mitään yhtään kenellekään, ei tarvinnut kelata mitään ylimääräisiä paineita mistään, otti sen kaiken vaan rennosti ja nautti siitä mitä teki. Vedin ihan huithapelin melodica-soolonkin, ja se oli ihan yhtä hauskaa kuin laulaminenkin. Se tulee selkeästi vakkarihommaksi tuohon biisiin. On suunniteltu myös Mustan Ristin täyspitkää, meikä sai sellaisen epäkonservatiivisemman ajatuksen, että kasattaisiin siihen levyyn vain kaksi eri puolta, toisella puolella hämyiset jatsi ja blues-biisit, ja toisella puolella nuo ränttätänttävedot, jotta saa kuunnella aina fiiliksen mukaan tietynlaisia biisejä ilman, että tekee mieli skippailla mitään. Koska aika usein itse aamuyöstä musiikkia kuunnellessa tahtoisin jonkunlaisen hämyilylevyn, mutta yleensä levyt on rakenneltu draaman kaareltaan niin, että niitä hämyjä seuraa joku räjähtävä herättelybiisi, mikä tietysti toimii iltapäivästä ihan hyvin, mutta kello viideltä aamulla vain vituttaa. Siksi voisi taas tehdä asiat vähän eri tavalla kuin kaikki muut, ja rakentaa niille aivan omanlaisen äänimaailmansa ja yleisfiiliksensä. Kai sekin idea lähtee vielä huolella lapasesta ja kohta on joku tuplavinyylisuunnitelma käsissä. Kuka senkin muka maksaa. Kysynpähän vaan.

Tulkaa katsomaan, kun terve mies sekoaa.

Kävin juuri psykiatrilla hakemassa terveen paperit. Toimitus kesti noin 15 minuuttia, ja siitäkin ajasta oli tyhjäkäyntiä melko monta minuuttia. Että suck it, world. Minua kuvailevat oudoksi, häiriintyneeksi ja epätasapainoiseksi poikkeuksetta ne "tavalliset ihmiset", jotka ovat sisältä kaikkein eniten rikki, koska he näkevät minun jonkinlaisessa pyrkimyksessä tasapainoon uhkan omalle tasapainottomuudelleen. Oman elämänsä minkkiloukkuihin sullotuissa ihmisissä elää harvinaisen vahvana katkeruus, ajatus siitä, että jos minun pitää olla rikki, niin silloin pitää tuonkin. Se on todella kuluttavaa, olen varma että jokainen pystyy mielessään nimeämään vähintään yhden ja luultavasti ainakin kymmenen tällaista oman elämänsä ahtaalle ajamaa ihmistä, jotka ovat ensimmäisinä valittamassa kaikesta ja tuomitsemassa kaikkea, koska heidän oma sielunelämäänsä on niin katkeruuden sotkemaa. En tiedä johtuuko se kiinnostuksestani psykologiaan, vai onko minulla jotain luontaista taipumusta olla niin ulkopuolinen, että maltan tarkkailla ihmisiä riittävästi, mutta minulle ihmisten väliset jännitteet ja ristiriidat näyttäytyvät melko usein todella selvinä ja suoraviivaisina. Minä vain ymmärrän riittävän hyvin, ettei minun kuulu vaikuttaa niihin jännitteisiin tai ristiriitoihin, minun tehtäväni ja tarkoitukseni ei ole puuttua muiden ihmisten elämään siinä määrin, vaan antaa heidän tehdä omat ratkaisunsa ja antaa asioiden kulkea omaa luonnollista kurssiaan. Välillä se on aivan vitun vaikeaa. Usein se on aivan vitun vaikeaa. Monesti on sellainen olo, että saanko minä nyt nostaa kissan pöydälle, kertoa kaikille näille ihmisille, mikä helvetti niitä oikein hiertää, kun se on kirjoitettu kissan kokoisilla kirjaimilla otsaan, ja silti ne vaan pyristelevät päivästä toiseen pahassa olossa ja pyörivät etsien henkisiä silmälasejaan ympäri henkistä asuntoaan, vaikka ne ovat henkisillä silmillä koko ajan.

Ne ihmiset, jotka ovat oikeasti sinut itsensä kanssa harvemmin kuvailevat minua outona tai epämääräisenä kuikelona. Tiedän, että sellaisia ihmisiä on harmittavan vähän tässä ajassa ja maailmankolkassa, tai ainakaan niitä ei minun eteeni ole mitenkään liikaa sattunut. Ihmiset olettavat, että heillä on oltava tätä ja tuota, ja tärkeämpää, että heidän ON OLTAVA tätä ja tuota, ja he hukkaavat kaiken sen, mikä heistä teki nimenomaan heidät sen vuoksi, etteivät erottuisi muista. Minulle mikään pyrkimys erikoisuuteen tai erilaisuuteen ei ole mitenkään itsetarkoituksellista, minä tahdon vain löytää sen jonkun "itseni", jota voin kantaa vaivatta ja jonkinlaisella itsekunnioituksella, ja jonka voi sitten joskus dumpata hyvillä mielin ja lievää haikeutta tuntien jonkun parimetrisen montun pohjalle. Vaikka kyllä tahdon, että minut tuhkataan ja tuhkat sotketaan napalmiin, jolla poltetaan vaikkapa joku byrokraattinen laitos joka tekee ihmisten elämästä kohtuuttoman hankalaa.

Tulta on meikän elämässä riittänyt taas melko paljon, viime yönä keikalta ajaessa jonkun talo paloi keskellä yötä. Se on varmasti aika hirveä herätys, mikäli siellä on herätty. Keikka itsessään meni aika helvetin hyvin, vaikka sisäänmaksaneita ihmisiä oli neljä. Naureskeltiin, että tämä rokkitouhuhan kihahtaa ihan täysillä hattuun, jos kaikki keikat menee noin hyvin, kelatkaa nyt, sillähän saa jo melkein kaksi tuplaa jostain huoltoasemalta kotimatkalla. Ja mitenpä jaat kaksi tuplaa, joku ei kuitenkaan tyydy yhteen palaan ja sitten on jo hullut Bono-kuviot käynnissä. Ja miten kaikkia niitä naisia voikaan pitää käsivarren mitan päässä, niitähän suorastaan tulvii bäkkärin ovista ja ikkunoista. Neljästä maksaneesta kuitenkin yksi taisi olla nainen!

Tänään sitten uudestaan, jos tuonne Torveen vaikka joku tänään eksyisikin. Siellä siis Musta Risti, Chest, Lakes ja Polemarch, hintaa on 4 rahaa, joka on siis saman verran, kuin mitä saatiin eilisestä keikasta. Soitto alkaa kai puoli yksitoista, ja ovet tuttuun tapaan yhdeksältä eteenpäin auki. Tai on ne sitä ennenkin auki, mutta Jarttu käännyttää teidät ovelta. Tai minä.

Köyhän laulajapojan muistelmat, osa 1091.

Tässä on/off-kommunaalisessa elämässä on niitä hyviä puolia, että kun olet ihan perse auki, joku muu tekee sinulle ruoat. Se on hienointa, mitä toiselle ihmiselle voi ylipäätään tehdä, ruokkiminen. Onneksi tänään taitaa saada kaksi lämmintä ateriaa, Joonaksen sekametelisopan, ja Varjobaarissa jonkun ruoan. Viimeksikin oli sian filettä ja kermaperunoita ja salaattia, ihan helvetin hyvää! Ongelmaksi meinaa muodostua aina se, että syö liikaa ennen keikkaa, kun ei sitä ennen ole syönyt kuitenkaan pariin päivään mitään kunnollista. Mutta kyllä yksi kerta meikälle opetti, Grind Over Helsingin keikka, joka löytyy myös youtubesta, oli ihan paska, kun piti syödä liikaa hippisoppaa ja sitten meinasi lentää laatta koko ajan. Sen jälkeen olen oikeastaan oppinut pitämään järjen ja kohtuuden syömisessä. Vaikka toisaalta luonto sanelee minulle ainakin yhden kohtuuden jo ihan itsestään.


Tämä päivä on tuntunut todella pitkältä jo nyt. Minulla on vahva tunne siitä, että tästä tulee vielä pitkä ja väsyttävä päivä, ja toivon vain, että saisin jotain ääntä ulos keikalla, on ollut vähän tällainen matalan samettinen radiojuontajan ääni koko päivän. Nuo Mustan Ristin keikat stressaa meikää vieläkin ihan vitusti, vaikka tiedän, että tuo laulaminenkin kuulostaa nyt jo huomattavan paljon paremmalta, kuin viime syksynä, kun noita biisejä on treenattu aika monta kertaa enemmän. Ja tuntuu siltä, että uusia biisejä osaa jo alusta asti sovittaa itselleen sopivammaksi. Ja osaa myös jotenkin käsittää jonkinlaisen vähemmän on enemmän ajattelun, kun Cut To Fitillä taas blastaa kaiken paskan ulos mahdollisimman nopeasti. Eilenkin vaikeuksia tuotti yksi biisi lähinnä siksi, että se oli nauhoitettu ihan vähän hitaammin, kuin mitä sitä ollaan soitettu, ja siksi sen laulaminen oli paljon vaikeampaa. Se on oikeastaan isoimpia kompastuskiviä meikällä, ellei tehdä jotain helvetin möyrintämusiikkia, että jos biisi laahaa, niin minun on paljon vaikeampi laulaa sitä, koska tavallisesti pyrin tekemään rytmillisistä ratkaisuista jotenkin "napakoita", ja jos ne venyvät liian pitkälle, ne menettävät tehonsa. Siksi suosin aina sitä, että mieluummin liian nopeasti, kuin liian hitaasti, sillä se saa olla aika nopeaa, ennen kuin meikä tipahtaa.

Huomaan taas, että kun lompakosta löytyy lähinnä reikiä, Howlin' Wolf alkaa kuulostaa taas todelta hyvältä. Blues on meikälle tällaista down'n'out musiikkia, kun ei ole rahaa, eikä ruokaa, eikä oikein mitään muutakaan, voi vaan pyöritellä blues-levyjä himassa ja odotella, että jostain ilmaantuu joko rahaa, ruokaa tai keikkaa jolla saa ruokaa. Intrum Justitia ja Saunalahti ja DNA muistelevat meikää vuoronperään, palkan maksaja vaan ei. Joten tässä sitä taas ollaan, juuri kun sain kaikki maksettua, olen alkanut kaivaa uutta suota. Huomenna käydään juttelemassa vielä psykiatrin ja lääkärin kanssa, soitin sille, että jos meikää ei ala näkyä ajallaan, niin soittaa mut hereillä, koska tässä voi tänään mennä vähän myöhempään.  Katselemisiin.

Nyt on levy nauhalla.

Nyt on levylle nauhoitettu kaikki mitä nauhoitettavissa on. Hajottaa aivan vitusti, huutaminen on kivaa vähän aikaa. Kun ei ole syönyt koko päivänä, niin sinä tulee aika äkkiä seinä vastaan. Päähän alkoi sattua melko äkkiä. Hauskaa oli se, että juuri kun sain laulettua ensimmäisen biisin vikat sanat "Cleanse yourself in the fire!" aloin haistella, että onpas palaneen hajua, saako meikä sydärin. No en, mutta vähän matkan päässä oli joku torppa tulessa. Melkoisen osuvaa. Todettiin, että meininki on hyvä ja mentiin takaisin kellariin jatkamaan nauhoituksia. Oli todella rankkaa tykitellä tuplauksia kaikille raidoille, 18 biisiä laulettuna 2-3 kertaan, sanoisin että tuollaisena viiden tunnin rupeamana se on aika kova veto jo melko monella mittapuulla. Ja olihan se nyt ihan siistiä. Sitä on vain sellainen olo, että tämä hoidetaan loppuun vaikka taju menisi. Ja meinasihan se mennä, joka välissä. Vittu, viimeisten ottojen välissä piti keräillä ihan huolella. Sattui kyllä enemmän, kuin ihan hetkeen. Aika tyhjä olo siitä jäi.

Koko päivän oli sellainen ihme puolinainen kiire, että muka piti mennä suorilta seuraavaan paikkaan, ja siksi piti kantaa kaikkia romuja mukana. Ja sitten aina oli kuitenkin aikaa käydä kotona välissä tyhjentämässä ylimääräisiä romuja. Otti päähän, vaikka toisaalta positiivinen puoli oli se, että reppu keveni koko ajan vähän. Piti olla Mustan Ristin treenitkin, mutta sain kämpällä istuessani kuulla, että ne siirrettiin huomiselle, jolloin aikaa meikäläisen sekoilun ja venkoilun nauhoittamiselle jäi huomattavan paljon. Käytimme sen siis hyväksi ja suoritimme yllä kuvatun prosessin, joka oli ainakin allekirjoittaneelle fyysisesti niin raskas, etten varmaan voi kuunnella koko levyä oksentamatta. Vitusti tuskaisia huutoja ja pahaa oloa. Halusin, että tehdään hyvällä fiiliksellä pahan mielen levy, ja sellainen siitä taisi sitten tullakin. Ainakin meikällä oli tosi paha olla. Melkein koko loppu puoliskon siitä. Mutta ei se jäänyt vituttamaan, kaippa siitä tulee hyvä, ei sitä oikein osaa itse ajatella, vaikka ajattelin, että se on joku vitun hyvä tai ihan paska. Nyt se tuntuu vaan pahalta päässä.

Huomenna sitten keikka Tampereella, tulkaa ihmeessä pällistelemään, jos on mitään  asiaa Hervantaan. Itsehän olen Varjobaarista innoissani lähinnä siksi, että siellä saa aina ruokaa! Se on meikäläisestä parhaita paikkoja, kun siellä saa hyvää safkaa. Sen takia meikä tekee näitä soittohommia. Musiikin ja ruoan takia. Parasta.

Levyä nauhoittelemaan.

Ha, portfoliokin meni jotenkin päin läpi. Nyt voi keskittyä täysillä tulevaisuuteen, eli tähän päivään. Ensin töihin, sitten suorilta Mustan Ristin treenit ja sen jälkeen nauhoittamaan Cut To Fitin levyn laulut, huomenna keikka Tampereella ja ylihuomenna keikka Torvessa. Elämä hymyilee, kaikin puolin parasta, en vaihtaisi tätä mihinkään muuhun. Opettaja epäili, että minulla olisi ehkä tapahtumassa jonkinlaista mukautumista yhteiskuntaan, kun olen kerta töissä, mutta se suunta on ennemmin päin vastainen. Teen töitä nähdäkseni aina, ettei minun paikkani ole lähelläkään sitä yhteiskuntaa, jota valtaosa ihmisistä tahtoo rakentaa, ja siksi teen myös vain sellaisia töitä, joita voin tehdä omana itsenäni. Tähänkin ikään mennessä on jo riittävästi heiluttu muiden narussa apinapuku päällä. Olen hyvällä tuulella pääasiassa siksi, että nyt on yksi mukautumisjakso ohi, ja saan taas keskittyä olemaan oma itseni, vapaasti ja rajoittamatta. Tästä alkaa bileet.  Tai siis elämä. Heikoimmillaan meikän elämä on muiden bilettä. Ilman darroja. Tai no, jokainen tätä lukeva varmaan tietää, ettei se pidä paikkaansa, ja että ne darrat on välistä melko pitkiä ja rajuja.

Jätkät nauhoittivat siis eilen koko levyn lauluja vaille valmiiksi. Alunperin piti vetää livenä, mutta aikataulut olivat kumminkin sellaiset, että Vili hakkasi yksin ilman demokitaroita (!) rummut sisään, ja Eetu soitti kitarat kun tuli töistä. Oli kuulema vähän vittumaista hommaa välistä, mutta kaipa ne olivat tyytyväisiä, väsyneitä ainakin. Nyt sitten laulut. Tänään nappaan sitten läjän sampleja mukaan ja menen katsomaan, että mitähän sitä saadaan aikaiseksi. Jänskättää, mutta onneks on varamiehiä, Vili ja pari Nistikon jätkää taustatukena. Ei malttaisi odottaa kaikkea tätä muuta ohjelmaa tässä välissä. Saapa nähdä mitä tästä päivästä tulee. Kai se olisi jotain syötäväkin jossain välissä. Mistähän sitä ruokaa kikkailisi. Tänään on hyvä päivä, ei kai tästä juuri muuta voi sanoa! AU!

And So It Begins....

...Juuri kun maksoin kaikki perintäkirjeet, velat ja vaivat pois huhtikuun alussa, on palkka jo kaksi kuukautta myöhässä, ja luukusta räpsähti jo uusi 49 euron IJ-kirje. Ja tiedän, että niitä tulee vielä ennen kuun loppua ja oletettua palkkapäivää vielä aika monta lisää. Olen ollut melko kärsivällinen, mutta se alkaa kyllä pikkuhiljaa loppua, kun tili on näyttänyt jo ties kuinka pitkään 0,39 euroa. Saisi sitä rahaa kohta jo tulla. Olisi sille nimittäin vähän käyttöä. Ahdistaisi paljon vähemmän. Tai sitten irtisanon puhelinliittymän, ellei siinäkin ole vielä joku vitun kytkykauppa päällä, niinkuin ainakin internetin kanssa. Kuinkahan nopeasti ihmiset oppisivat elämään niin, ettei mulla ole puhelinta. Meikälle se ei ole kauhean iso vaiva, yhdessä välissä olin kaksi kuukautta ilman liittymää, eikä tuntunut missään. Ainoat vaivat tuli siinä  vaiheessa, kun piti hoitaa The Arson Projectin Suomen keikkojen kommunikointi, ja lähteä Tsekkeihin, jolloin piti olla olemassa joku numero. Silloin käytin mokkulan Sim-korttia, ja sain siitä päälle satasen laskun, ja alunperinkin vika oli siinä, ettei DNA saanut meikän liittymää ajoissa auki. Mutta eipä ne vatipäät mitään mistään suostuneet korvaamaan, eikä siinä voi oikein mitään sitten tehdäkään.

Eilen Jussi tuli siis muotoiluinstituutin pääsykoetta varten, mukavat kyytiläisensä Roope ja Ellakin oli tässä yhden yön ennen kuin jatkoivat omiin kokeisiinsa ja seikkailuihinsa kohti Helsinkiä. Eilisilta kului sitten Lahtea nopeasti esitellessä ja paikat näyttäessä. Vili soitti tulevansa, ja noin puolen tunnin päästä, kun satuin katsomaan ihan vahingossa keittiön ikkunasta ulos, näen kuinka Vili vetää humalaisen puolivoltin naapuripihaa ja meidän pihaa erottavan aidan yli. Nauroin aika paljon, koska se oli hauska sattuma. Melko ninja. Itse olen kerran hypännyt sen aidan yli ja hirttäytynyt naamastani hölmösti pyykkinaruun, joten tiedän millaisia hasardeja tuo sisäpihalla ninjailu pitää sisällään.

Tänään pitäisi sitten nauhoittaa yöllä pohjat Cut To Fitin seuraavaan levyyn, meikä menee huomenna kouluun, duuniin, Mustan Ristin treeneihin, ja toivottavasti sitten saa vedettyä kaikki laulut nauhalle. Riippuen vähän siitä, että miten kaikki menee ja mitä Tompalla on ohjelmassa. Saapa nähdä, millaista muhjua tällä kertaa tulee.

Kommuunin sunnuntaikuulumiset.

Tässä videossa poliisit pyörivät kuin väkkärät, hämmentyneinä mutta tekemättä oikeastaan mitään. Eli siis vähän fiiliksiä viimeyöltä, vaikka kuva on huono ja ääni on vielä huonompi. Tässä on nyt sitten lähinnä maattu hajalla ja rikki koko bändin voimin, Vili naureskeli kun meikä vaan rutisee ja kolisee koko ajan, kun meinaan venytellä tai edes nousta seisomaan. Tätä tämä minun elämäni on. Jonkunlainen jooga pitäisi kai aloittaa ihan siksi, ettei ole ihan paskana jo ennen kuin täyttää 25. Käytiin etsimässä kauppaa, ja koko vitun kylässä oli vain kaksi siwaa auki. Aika paska meininki, käveltiin ympäri kylää Valintatalojen ja muiden tilavampien kauppojen toivossa, mutta tuollaiseen taskuparkkisiwaanhan sitä piti kuitenkin sitten tunkea ostamaan suklaata ja jaffaa, kun ei siellä ole mitään muuta.

Tästä on muodostumassa ihan vekkuli päivä, sunnuntaikaan ei osaa ahdistaa, kun huomenna ei vielä ole koulua. Tai ainakaan minulle ei ollut merkitty lukujärjestykseen, jolloinka en siis aio sinne mennäkään. Oppivat merkkailemaan meikälle niitä päiviä, vielä näin loppusuoralla. Koko koulun aikana minulla ei ole tainnut näkyä kaikki kurssit tuolla nettihässäkässä, olen kerennyt jo iloita vapaapäivistä ja reijistä lukkarissa, sitten selviääkin että eihän se niin nyt sitten mennytkään. Nyt aion kuunnella vain tuota. Pitäisi kai kyytikin jostain selvittää. Huomisen murheita. Tänään tulee kuitenkin Nistikon Jussi muotoiluinstituutin pääsykokeita varten, ja elelee kommuunissa tämän viikon. Vitun jees. Sain myös tietää, että Noxa on tulossa Suomeen, Tuskan jatkoklubille. En tiedä onko niille järkätty muita keikkoja, mutta sain Lassukalta siunauksen niiden LDPhen tuomiselle, ja laitoin jätkille sähköpostia, että jos punkkikeikka nappaa, niin pääsisivät tänne meidän kanssa, meikä hoitaa majoitukset ja ruokapuolen, ja saavat meidän osan lipputuloista. Pitää vaan toivoa, ettei tässäkin ole jotain vitun levyteollisuuden välikäsiä vetelemässä satasia välistä. Koska viimeksi kun jätkien kanssa puhuin (joo, kolme vuotta sitten Obscenessa) he sanoivat, että jos joku hoitaa lennot niin siitä eteenpäin kaikki käy miten päin vaan. Ja meikästä olisi tosi hölmöä, että joku lennättää ne yhdelle keikalle Suomeen, joten koitan auttaa vähän niitäkin siinä.  Saas nähdä, miten käy.

Nyt sitten vaan kahvia ja Rytmihäiriötä, kireää kesäfiilistä ja vähän lievempää vitutusta. Kyllä elämä toisinaan voittaa myös sunnuntaisin.

Helsinki "valloitettu".

Tämä oli yksi vuoden hauskimmista reissuista. Eikä vähiten siksi, että kuskiksi lähti entinen tuleva kollega Eero, joka tajusi lopettaa humanistisen alan opiskelun ajoissa. Hauska dude kaikin puolin, ja meikän opiskelumotivaatiolle oli henkilökohtaisesti kovimpia iskuja se, että tämä hieno ihminen lopetti sen vuoden jälkeen, mutta onneksi sillä on vissiin tekemistä suunnilleen yhtä vähän, kuin meilläkin, ja voidaan ajella sitten vähän minne sattuu soittelureissuille, tämäkin onnistui päivän varoitusajalla, mikä on jo aivan ensiluokkaisen kuskin merkkejä, yleensä kaksi viikkoakin "tulee vähän liian äkkiä" tai "on vielä niin kaukana, ettei uskalla sanoa.." Mutta onhan se vika toki meissäkin, kun ei saada aikaiseksi hommata autoa. Toisaalta tuo stressaaminenkin alkaa kai jo olla yksi osa tätä touhua jo itsestään. Ajeltiin melko vähillä vaivoilla Helsinkiin, kuunneltiin lätkäpeliä ja naureskeltiin selostajien jutuille, esimerkiksi pieni eroottinen lataus toiminnassa, jossa joku pelaaja "tulee takaa ja painaa kaksin käsin laitaan kiinni" on melkein käsin kosketeltava.

Perille päästessä meitä odotti paikka, jota asianomaiset kutsuivat "Puola-simulaattoriksi". Meikästä juuri tuollaisia pieniä punkkiluolia pitäisi olla tässä maassa vähintään 110 enemmän, kuin mitä niitä nykyisellään on. Tiesin heti, että tästä tulee vitun hyvä reissu. Tehtiin soundcheck, ja kaikki kuulosti heti hyvältä, paitsi meikä. En ollut syönyt mitään koko päivänä, ja olo alkoi olla vähän hutera. Sitten alkoi se perinteinen rokkenrollglamouri, eli odottelu ja istuminen. Märällä sohvalla piirtely on hauskaa vain tietyn aikaa, ja sitten hauskuutuksiaan pitää alkaa löytää jostain muualta.

Rokkenrollin taika.

Ensin kehiteltiin ajatus siitä, että ruvetaan tekemään taidemusiikkia, jossa laitetaan kitarat kiertämään ja kidutetaan itseämme erilaisilla jokapäiväisillä välineille ja laitetaan siitä syntyvät ulinat ja huudot hillittömän delayn läpi. Tuollaisilla hommilla on taipumusta lähteä kädestä, ja kohta oltiin jo lisäämässä taiteeseemme kantaaottavaa tasoa menemällä kiertueella kolmansiin maihin ja pyytämällä yleisöstä vapaaehtoisia tähän performanssiin, sitten sahailtaisiin siellä ihmisiä ja nimi Cut To Fitkin saisi aivan uuden merkityksen. Se on muuten jännä nimi. Ihan sama kuinka monta kertaa sanot cut to fit, kukaan ei tajua mitä bändiä tarkoitat. Sitten kun kysyjä hiffaa mistä nimestä on kyse, hän vain toistaa sanat Cut To Fit, ihan kuin olisit sanonut ne muka jotenkin epäselvästi, vaikka koitat kuitenkin artikuloida mahdollisimman selkeästi. Tuossa odotellessa kuvattiin myös joku päivä youtubeen läsähtävä taide-elokuva Un Homme Et Un Arbre, joka on koskettava kuvaus miehestä, joka hylkää yhteiskunnan normit sulkeutuakseen korkeamman tietoisuuden suomaan eristäytymiseen, mutta palaa takaisin ihmisten keskuuteen ymmärrettyään todellisen onnen olevan jaettua. Sekoiltiin myös kaikkea muuta, ja huomattiin mm. seuraava hassutus:

Ensimmäisestä bändistä en tiennyt nimeäkään, mutta tykkäsin siitä, koska melu ja kitarat ja hypnoottinen rumpujen hakkaus on meikästä aina siistiä. Täysin aliarvostettua hommaa. Niitten jälkeen soitettiin sitten oma setti, en muista juuri muuta, kuin että löin pari kertaa pääni alhaalla roikkuvaan PA-kaiuttimeen ja mikistä lähti piuha koko ajan. Vaikka muutama biisi oli kirjoitettu ihan käteenkin, osa niistä jäi silti soittamatta, kun innostui liikaa. Palkaksi tuolta tuli lava kaljaa ja pullo Gambinaa, joten pojista taisi tuntua siltä, että bändissä soittaminen on kerrankin ihan ok-puuhaa. Eetu oli vielä mennessä ostanut yhden lavan kaljaa, ja olivat pojat suu hymyssä melko pitkälle koko illan. Maksaneita asiakkaita oli kaksi, joiden lisäksi muutama ilmaiseksi luiminut ja muut bändit, ehkä n. 20 ihmistä. Oli ihan vitun kiva soittaa juuri niille tyypeille.Viimeinen bändikin oli yllättävän hyvää goottipunkkirompetta, vaikka meikä on tavallisesti vitun allerginen kaikelle kasariin viittaavalle, koska tavallisimmin meikälle tulee ekana mieleen vaan Nipa Neumann itkemässä mikkiin.

 Reissuna ihan parhaasta päästä kaikin puolin. Lähtiessä poliisit pyörivät ympärillä, kun viereisellä kirppiksellä oli kuulema soinut murtohälytys. Koska valtaosa niistä oli kaljuja, naurettiin että ne oli vaan skinheadeja, jotka oli laittaneet uniformut päälle, ja kun yksi auto kaarsi pihaan niin naurettiin, että kohta ne lähtee kaikki juoksemaan metsään. Ihmetytti vaan se, että joku 3-4 autoa tuollaisen homman takia, ja meinattiin mennä esittämään niille vitsi, että "kuinka monta poliisia tarvitaan sammuttamaan murtohälytin?" ja sitten olisi alkanut laskea niitä kyttiä siitä. Olisi voinut tulla pamppua ja sumutetta aikas nopeasti. Matka himaan sujui yhdellä kusitauolla, sitten haettiin Eetun kanssa Jonel Thaista friteerattua kanaa ja tässähän sitä nyt sitten melko pitkälle ollaan. Keikka meni kuulema nauhalle, jos sen saa jossain välissä itselleen, niin jaan sen toki kanssanne myös. Nyt menen suihkuun ja vääntäydyn sänkyyn kitaroiden ja kissojen väliin.

Tänään soitetaan taas sitten päätsadissa.

Tänään siis jossain päin Kalasatamaa jotkut punkkibileet missä soitellaan. Ovet aukeaa seitsemältä, enkä oikein tiedä muuta, kuin että ensimmäinen bändi aloittaa kahdeksalta ja me ollaan viimeisenä jossain kympin maissa, että siitä kerkeää vielä viimeiseen metroonkin. Seitsemänköhän aikaan asemalta oli joku opastettu kävely paikalle, en tiedä miten paljon sinne otetaan jengiä, enkä tiedä muutenkaan yhtään mitään, mutta olen oppinut luottamaan siihen, että Karma hoitaa. Sen kuin menee paikalle satakymmenen lasissa ja hikoilee verta ja itkee kyyneliä, niin ilmassa on urheilujuhlan runtua. Muutenkin saadaan näköjään järestään joka keikalla kilpailla aina noiden urheilujuhlien kanssa, ihan sama missä ja mitä ollaan tekemässä. Andy McCoy sanoi jossain sössönsööhaastattelussa joskus mielestäni hyvin, että urheilu on kulttuurimuotona kuitenkin vähän hölmö, kun heti jos urheilija epäonnistuu tai ei suoriudu siitä mitä joku sohvalla istuva läski häneltä odottaa, vika onkin hänen, eikä kukaan halua enää muistaa häntä. Siksi myös heidän tekemisensä unohtuvat, kun taas musiikki jää elämään aina vaikka muusikko narkkaisi itsensä miten muhjupääksi. Mutta samalla myös musiikin kulttuurinen arvo on ihan toista luokkaa, kuin urheilusuorituksen, ja silti siihen laitetaan ja tullaan aina laittamaan vain murto-osa niistä rahoista, joita urheilussa pyörii. On toki Nykäsmatteja ja muita urheilijoita, jotka sen jälkeen menestyvät myös musiikissa huikaisevan hyvin. Se on sellaista multiclassaamista, että kun mäkihyppääjänä tulee level 10 täyteen, niin voi aloittaa hahmokehityksen vaikka sitten levylaulajana. Samoin tuo meidän Vilikin oli level 10n kitaristi, ja on nyt kyllä jo vähintään level 8n rumpali, vaikka on soittanut vasta pari vuotta. Se on kyllä aikas kova kaveri vispilöimään.

Solstafir on nyt soinut näinä öinä ihan helvetisti. Alkaa tuntua jo siltä, että meikähän tajuaa islantiakin ihan ruotsin ja yleissivistyksen pohjalta, vaikka se taso sen ruotsinkaan kielen kanssa ei ole kauhean hyvä. Mutta ainakin tuo säätiedotus tuolla yhdessä välissä alkaa olla melko selvä, kun sen on näin monta kertaa kuullut. Tuossa on kyllä monessa kohtaa tajuttu helvetin olennaisia asioita musiikista, soittamisesta, tilasta, ihan kaikesta. Siitä tulee hyvä mieli, kun ajattelee ettei sitä ole ihan yksin kaikkien outojen visioittensa kanssa, on niitä muillakin.

Eilen puhuttiin lottovoitosta, tai Eetu lähinnä haaveili siitä sanoen sen ratkaisevan kaikki ongelmat. Kysyin mitä ongelmia hänellä on, jotka se raha muka ratkaisisi, ja hänen vastauksensa oli ihan yhtä epämääräinen "kaikkee. Aikaa ja duunia ja sillee". Minä olen huomattavasti köyhempi, tuon vuositulot ovat meikäläiseen nähden kymmenkertaiset, ja silti minulla ei ole mitään mainituista epämääräisyyksistä vaivoinani. En koe, että minulla on elämässä juurikaan sellaista, mitä raha ratkaisisi. Voin tehdä mitä tahansa tahdon, eikä minua rajoita mikään. Niiltä osin elämäni on enemmän tai vähemmän täydellistä. Toki minun täytyy myöntää eläväni lähes täysin hyväntekeväisyyden ja lahjoitusten ja ihmisten hyvyyden ansiosta, olisin ilman niitä kuollut nälkään jo vuosia sitten. Mutta en koskaan laske sen varaan, en pidä loisimisesta. En pyydä rahaa lainaan. Tavallisimmin joku tarjoaa minulle vaikka ruoat, ja tarjoan sitten aterian takaisin, kun minulla on jostain sattuman oikusta tai armosta rahaa. En välitä, jos joku on minulle velkaa, jos muka olen ollut niin rahoissani, että on ollut lainata jollekin rahaa. Se ei vain ole minua mitenkään päin kiinnostava asia. Olisi tietysti kiva, jos voisi kulkea vielä enemmän, mutta soittohommat onneksi ruokkivat sitäkin tarvetta melko paljon. Jos minulla ei ole jotain, kikkailen elämäni sitten eteenpäin ilman sitä. Tämä on ihan jees, näin on hyvä. En odota minkäänlaista elintason nousua. Ainakaan toistaiseksi. Jos joskus tahdon perheen, tilanne muuttuu tietysti jonkunverran, mutta kun nyt ajattelee, miten marginaalissa on ne naiset, joiden kanssa voisin kuvitella perustavani perheen, ja sitten vielä vähentää niistä ne, jotka eivät pidä minua jonain kuvottavana Korkeasaaresta karanneena työntekijän ja paviaanin epäpyhänä ristisiitoksena, niin eipä tässä varmaan ihan kauheasti tarvitse perheen perustamista miettiä ja pelätä. Voi huoletta keskittyä soittelemaan tällaisia punkkibileitä, kuin tänään. Mennään sinne muuten bemarilla. Meikästä se on ihan vitun hauska vitsi, saa nähdä miten punkkarit sen ottavat vastaan.

Grindiä ja kasveja ja eristyneisyyden tunnetta.

Tulen jäämään ihmiskunnan historiaan tiettävästi ainoana ihmisenä, joka on vienyt Lahden Jonen Grillille banaanikakkua. Melkoinen meriitti, ja nostaisin sen kaikista vähäisistä saavutuksistani ehdottomasti suurimpien ja kirkkaimpien joukkoon, kruunun jalokiveksi kokemusteni keskelle. Tänään sitten heräsin siihen, ettei henki oikein kulkenut, kun jätin parvekkeen toisen oven auki ja ajattelin, ettei täällä nyt enää vilustu. Guess again. Nyt sitten keittelin aamukahvia ja luukuttelen Spawn From Deceitin uutta kasettia, jota voi jo ennakkotilailla vitosen hintaan jätkiltä.


Meillä on huomisen Helsingin reissun suhteen melkoisen tuttu groove, auto puuttuu ja jos joku on halukas lainaamaan meikälle autoa, saa sen lainauskunnossa takaisin ja palan banaanikakkua, tai saa lähteä mukaan ja juoda meikän osan viinoista, jos jotain on. En lupaa, kun en tiedä. Varmaan pitäisi pikkuhiljaa jo joku oma rutku hommata. Se vaan vaatisi rahaa.

Viime yönä katselin areenasta dokkarin kasvien älykkyydestä ja se oli siisti. Suosittelen kaikille. Ärsyttää vaan, kun veikkaan monelle olevan aika vaikea tehdä eroa tämän meidän tietoisuuden ja muunlaisen tietoisuuden välillä, ja monet hipit saavat tästä varmasti sen vainoharhaisen kuvan, että puut puhuu niistä pahaa tai rakastaa niitä. Minusta on aina ollut jotenkin selvää, että kasveilla on ihmistä herkempi, reflektiivinen tietoisuus, joka reagoi ympäristön pienimpiinkin muutoksiin. Kaiken elämän tehtävä on selviytyä, vaikka kaikki elämä tuleekin aina kuolemaan, mutta silti pyrkimyksenä on elää mahdollisimman pitkään. Kun juuret ovat syvällä maassa, on syytä keksiä jotain helvetin paljon ovelampaa. Olen myös aina ajatellut sitä, miten erilainen "aikakäsitys" jollain puulla on ihmiseen nähden. Tämän ajatuksen laukaisi alunperin Jalkalan jokisaunan vieressä oleva kuusi, jossa kiipeilin aina pentuna, ja tunsin jotenkin syvää kunnioitusta juuri sitä nimenomaista puuta kohtaan, eikä vähiten siksi että se oli nimetty pappani mukaan. Mutta siellä jossakin oksalla kädet pihkassa istuessa sitä mietti, että tämä puu on monta kertaa minua vanhempi, ja se tulee luultavasti pönöttämään tässä vielä silloinkin, kun meikäläinen on vanhana patuna tuolla jossain, sillä ei todellakaan ole mikään kiire mihinkään, toisin kuin minulla. Tästä syystä sen liikkeetkään eivät ole niin hätäisiä, kuin meidän "tietoisten" elollisten olentojen.

Illalla istuskelin seurueessa, jossa naurettiin jollekin MTVn ohjelmalle, jota he olivat katsoneet sattumalta. Minäkin olen katsonut Viidakon Tähtöset sattumalta. Nyt neljä kertaa. Tuossa ohjelmassa kuitenkin oli kuulema joku teiniäiti, joka asui lapsensa kanssa mummollaan, jolla oli syöpä, ja kuulema vaan vittuili mummolleen ja oli hankala. Pöydässä naurettiin huutonaurua, ja minua ei edes hymyilyttänyt. Kaipa sitä on helppo lähestyä sosiaalipornona, ja minä vain otan kaiken liian vakavasti, mutta piirtelin siinä kuitenkin sitten tällaisen. EHkä tylsyyksissään tulee tuherreltua vielä taustalle kaiken näköstä.

Kaikkeuvenlaista.

Äsken taas kävellessäni tuolta läpi yön ja aamun välisen sinivihreän avaruuden Solstafirin kanssa kerkesin kelailla vaikka ja mitä. Kun tuijotti taivaalle riittävän kauan, se alkoi näyttää siltä kuin katsoisi maata lentokoneesta ja tunsin käveleväni ylösalaisin suhteessa siihen pisteeseen, josta kaikkea oikeasti kuuluu katsella. Tuntui siltä, että avaruutta riittää, niinkuin sitä todellisuudessa riittääkin, ihan äärettömyyksiin asti. Ajattelin taas vähemmän yllättäen kuolemaa, mutta oikeastaan enemmän uudelleensyntymää. On hämmentävää, miten monet täysipäiset ja älykkäät ihmiset uskovat uudelleensyntymään. Se mietityttää minua, koska olen joskus 6-7 vanhana miettinyt entistä elämää, ja itseasiassa olin vakuuttunut siitä, että ihminen elää saman elämän aina uudelleen ihan vähän erilaisena, ja siitä syystä de ja vut olivat olemassa, ne olivat niitä kohtia, joissa tämä elämä oli täsmälleen samanlainen, kuin edellinen. Ja lupaan ja vannon, että tuota ajattelin  ensimmäisellä luokalla ollessani. Muistan sen erityisen hyvin siksi, että olimme mummon ja papan kanssa kerran mattoja pesemässä, kun istuin laiturilla ja tuijotin kuvaani vedestä ja sain de ja vun, ja tuon ajatuksen.

Olen ajatellut myös, että ehkä olen hoitanut jossain edellisessä elämässä pullat niin hyvin uuniin, että tämä elämä on vain jonkinlainen karman loppusuora kohti lepoa, jolloin minun ei tässä elämässä ole tarpeellista uskoa uudelleensyntymään. Sitten tajusin, että noin vitun ylimielisestä ajatuksesta napsahtaisi automaattisesti sakkokierros murmelina. Mutta minun käsitykseni kuolemasta on minän ja olemassaolon täydellinen lakkaaminen, eikä mikään kauhistuta minua enempää. Se tulee olemaan se musta aukko, joka repii minun universumini joskus vielä alkutekijöihinsä, mutta se on myös se polttoain, joka laittaa kaiken tämän tapahtumaan. Siksi arvostan myös sitä ja näen senkin vapaana kaikesta mustavalkoisuudesta, jota tuollainen voi ihmisessä herättää.

Uskon uudelleensyntymään, mutta en sellaisena asiana, joka tapahtuu kuoleman jälkeen, vaan niihin, joita ihminen kokee elämänsä aikana. Kaikki entinen pitää polttaa alas ja tehdä tilaa jollekin uudelle. Se on luonnollisin mahdollinen asia, siksipä jonkun pointti siitä, että miksei siis isommassakin mittakaavassa, on mielestäni ihan validi. Tässä asiassa olen hyväksynyt vastauksen "en tiedä", mutta pelkään jatkuvasti pahinta. Minulle jonkinlainen helvettikin olisi parempi vaihtoehto, kuin se, ettei ole mitään. Se on kaikkein raskain kivi raahattavaksi, se, että kaikki tämä on aivan yhtä tyhjän kanssa. Toisaalta se myös poistaa kaikki paineet, mutta kun ajattelen sitä, että maailmankaikkeus tulee olemaan joskus vain ääretöntä tyhjää, mietin että mikä vittu sen funktio oikein on minkään kannalta, ja tiedän että vastaus on 0. Ei sillä mitään funktiota ole, mutta se olisi helpompi hyväksyä, jos tiedettäisiin varmasti, että maailmankaikkeus tulee romahtamaan takaisin alkupisteeseensä, palaamaan siihen toiseen nollaan, siihen joka oli alunperinkin. Se olisi minusta hyväksyttävämpää, kuin se, että kaikki jatkuu äärettömyyksiin, eikä kukaan näe tai koe sitä, kukaan ei ole havaitsemassa maailmankaikkeuden olemassaoloa. Se on minun eksistentialistinen maailman(kaikkeuden)tuskani.

Pienenä tämä on vielä ihan hyvä..

Niin joo, jos ketään kiinnostaa ituhippeilyhommat ja ruoaksi kelpaavien kasvien spottailu luonnosta, niin tällanen olisi tulossa, piirtelin eilen julisteen, kun kaveri pyysi, ja ajattelin että voisihan tätä tämän verran mainostaakin, jos ihmiset vaikka eksyisivät tuonne. Kaikki itse tekeminen ja oppiminen on aina kotiin päin.

Kirjoittamisen voima.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito tarjosi paljon ja monenlaisia oivalluksia, yksi ihan yksinkertainen on kielen voima. Tai siis se, mitä päässä tapahtuu siinä vaiheessa, kun luet kirjoja. On aivan järjettömän siistiä, että voit kirjoittaa vain "Otetaanpa vaikka tämä jakoavain tässä." ja saman tien lukijan silmille tulee tilanne, jossa joku ottaa käteensä jakoavaimen, näyttäen sitä esimerkillisesti kuulijalle. Se visuaalisuus, joka lukemiseen liittyy, on aina ollut minusta kiehtovaa, enkä taida päästä siitä perille vaikka lukisin miljardi kirjaa. Miten se voikaan olla niin hämmentävän voimakasta? Juuri siksi, että siinä annetaan vähemmän ärsykkeitä, kuin vaikkapa elokuvassa tai jossakin ambientin omaisessa ääniraidassa, se luo voimakkaampia mielikuvia. Sitä paitsi on niin outoa ajatella, miten muka kykenee näkemään konkreettisesti kolme asiaa yhtä aikaa.

Ensimmäisenä tasona näkyy teksti, se mitä luet ja mitä on kirjoitettu eteesi. Se on koodi, jonka murtamalla aktivoit toisen tason, eli tekstin muodostaman mielikuvan, sen mitä luet. Se on äärettömän todellinen maailma, joka rakentuu limittäin jonnekin tajuntaasi, ensimmäisen ja kolmannen maailman väliin. Kolmas maailma on se, mitä sinulla on ympärilläsi, mitä näet tekstin ulkopuolella. Ystävät, ruuhkainen bussi, missä ikinä oletkin. Itse koen ainakin lukiessani keskittyväni todella paljon tarkemmin myös ympäristööni. Monet uppoutuvat lukemaansa täysin, eivätkä meinaa olla täysin tietoisia siitä, missä tekstiä lukevat. Heitä saa sitten hätyytellä ja herätellä lukemastaan. Olen huomannut pitäväni todella paljon novellien lukemisesta. Novellikokoelmaan voi mahduttaa kaiken, mitä ihmiselämästä nyt ylipäätään voi olla kirjoitettavana, ne voivat vaihdella tyyliltään ja pituudeltaan ja rakentaa täysin erilaisia maailmoja, ihmisiä ja ristiriitoja näiden henkilöiden välille. Kaikki se on minusta äärettömän mielenkiintoista. Kurt Vonnegut kuvasi novellien lukemista buddhistiseksi päiväuneksi, sinun ei tarvitse muistaa monimutkaisia juonikuvioita kolmen viime viikon ajalta, kaikkien henkilöhahmojen mummojen nimiä ja muuta, voit istua alas ja keskittyä sen lyhyen hetken täydellisesti siihen mitä olet juuri sillä hetkellä lukemassa.

No, olenhan minä kielen vaikutuksista, käytöstä ja voimasta kirjoittanut aika paljon ennenkin. Niin toisaalta olen jo ihan kaikesta muustakin. Ja tavallaan jokainen uusi teksti tekee kaiken vanhan automaattisesti tyhjäksi. Mietin joskus, miltä mahtaa tuntua törmätä johonkin kolme vuotta vanhaan juttuun (ja aina välillä törmään joihinkin linkkeihin, joissa joku on linkittänyt jotain todella vanhaa meuhkaamista omaan blogiinsa) sattumalta internetissä. Toisaalta olen todella ihmeissäni, että ainoa millään tavalla negatiivinen kommentti koko tämän sössötyksen historiassa on ollut yksi  anonyymi "Vaikutat todelliselta idiootilta.", johon vastasin vain "Kiitos, Te puolestanne vaikutatte hyvin tavanomaiselta idiootilta." Mutta sen enempää ei ole tarvinnut ottaa minkäänlaista paskaa niskaan. En tiedä onko tämä jo jonkunlainen internetin maailman ennätys..Pitäisiköhän soitella Guinnessille ja kysyä?

Tavallista paskaa.

Heräsin ihan suhteellisen skarpisti toimintaan kymmenen jälkeen, tai vähän ennen yhtätoista, ja nyt tuntuu siltä, että sotasuunnitelma päivää varten on selvä. Paitsi että voisin tehdä siihen pienen viilauksen, ja lisätä kirjastoreissun. Mutta muuten se on tarkkaan aikataulutettua, teen banaanikakun, ruokaa, opetan kemiaa (vaikka en itsekään tajua siitä oikeastaan mitään muita käsitteitä, kuin palamisen), haen ja levitän julisteita... Tähän mennessä olen kerennyt jo ommella taas muutamia paikkoja lisää housuihin. Joka pystyy huomaamaan eron saa vaikka muumi-keksin. Tänään voisi maalaillakin lisää, kun nuo vesivärit nyt ovat paljastaneet itsestään ihan uusia ulottuvuuksia. Toisaalta voisi hakea myös taulupohjia ja maalata ihan oikeastikin. Se voisi olla sitten illemmalla ohjelmassa, kun kaikki muut käyvät taas nukkumaan ja ovat muutenkin ns. vitun tylsiä.

Tässä on nyt todella paljon kaikkea pientä muistettavaa ja hoidettavaa. Jos joku tahtoo lainata lauantain stadin reissulle autoa, niin meitä ei vituttaisi ihan kauheasti, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon olla koko päivän ja illan ja yön selvinpäin ja ajaa auton turvallisesti sinne, minne sovitaan, en aja ylinopeutta ja olen kiltisti. Pitäisi saada vain se auto jostain, kaikki muu on taas viimeistä piirtoa myöten järjestyksessä. No, jos ei nuppeja tarvitsisi ottaa niin menisihän tuo kai junallakin. Ei olisi eka kerta. Toivottavasti siihen ei tarvitse mennä. Jotenkin menneistä reissuista tuli mieleen, että pitäisi ostaa uusi megafoni. Vanhat on jo paskana, harmi kun niiden raadot jäi kasisalille, olisi ollut vitun hieno joskus laittaa näyttely pystyyn vanhoista megafoneista. Voisi itseasiassa käydä kysymässä että onko ne jossain...

Mitenhän meikä malttaa viettää niin suuren osan päivästä sisällä, kuin olen suunnitellut, kun tuo ulkomaailma tarjoaa tähän aikaan vuodesta järjettömän paljon enemmän valaistumisia ja sellaisia pieniä hetkiä, joissa ihmisyys pääsee näyttämään kaiken luonnonmukaisen kauneutensa, kun humalaiset koittaa nussia puiston penkeillä ja jotkut kyseenalaisesti ammattiaan harjoittavat kylän panomiehet raahaavat jotain juuri ja juuri hengittävää kotiinsa. Mutta kun nuo sulkee pois, niin suomalainen luonto on kauneimmillaan. Mestari on suosiollinen!

Trippailin taas, nyt lähinnä menetän hermoni.

Kävin taas vähän ulkona kävelemässä, ja se oli siistiä. Taivas oli taas yllättäen jotenkin tyhjentävän siisti, ja puihin puhjenneet lehdet näyttivät epäilyttävän vaaleilta taivasta vasten, kaikki oli niin siistiä, että oli pakko ottaa kännykällä suttuisia fiiliskuvia. Sitten jonkun talon parvekkeelle ilmestyi joku äijä, joka tuijotti meikää pitkään, ja liikuin ihan kaikessa rauhassa muualle, kuuntelin ja lauloin Graveyardia ja nautin tuosta kevätyön tuoksusta ja ajattelin, että nyt on taas vitun siistiä, kun ei tarvitse stressata pariin päivään yhtään mistään, voi ottaa iisisti koko ajan. Ensi viikolla sitä sitten onkin kahden keikan, portfolioseminaarin, duunin ja terapiakartoituksen loppuhässäkän verran, että eiköhän tässä nyt saa sitten sykkiäkin ihan huolella.  Mutta nyt vaan keskityn nauttimaan tästä pienestä tyhjyydestä kahden elämän välissä. Harvemmin näistä tällaisista hetkistä on näin tietoinen, yleensä tajuaa vain, että tuossa oli muuten sellainen pieni murrosvaihe, joka jakoi elämäsi tiettyyn osaan. Nyt tajuan selkeästi, että yksi aika jää taakse, ja toinen alkaa ensi viikosta. Sekin on ihan virkistävää. Vaikkakin tuo koulu varmaan kerkeää aiheuttaa vielä lievää pään vaivaa ennen kuin on ohi. Ihan sama. Nyt fiilis on lähinnä tämä:

Vittu, että tämä googlen kuvan lisäys on mennyt vituiksi. Nykyään näiden kirjoittaminen voi kestää 20 minuutin sijaan helposti puolitoistatuntia, kun tuo vitun systeemi ei toimi. Onkohan tämä väliaikaista vai pysyvää, ei sitä nimittäin juurikaan jaksa mitään lisätä, jos se meinaa noin paskana pysyä. Kirjoitin tämän kolmen jälkeen, kello on aivan kohta viisi, ja nytkin nuo kuvat piti iskeä kiertotietä, kun ei mitään tapahtunut. Uusien ominaisuuksien ja Facebookin matkimisen sijaan tuossakin lafkassa voitaisiin vaihteeksi keskittyä olennaiseen, eli siihen että palvelut toimii, eikä siihen että niitä on ENEMMÄN, kuin kaikilla muilla. No. Eipä se itkeminen kai tässä päässä auta. Boikotin paikka. Mutta kirjoittamattomuus voi olla vaikeampi risti kannettavaksi. Eetu herää kohta. Sitten juodaan aamukahvia ja käydään nukkumaan. Sitten leivotaan gluteeniton banaanikakku, kun on nukuttu riittävästi.

Tulta ja banaanikakkuja.

Tulin tähän kotiin kikkailemaan ja sohlailemaan internetissä, kun on koko päivä taas tullut kikkailtua ja sohlailtua enemmän tai vähemmän pihalla. Jos ei fyysisesti, niin henkisesti sitten. Nyt pitäisi sitten taas kuluttaa n. viisi tuntia aikaa, valvoa siihen että veljeni taas varmasti herää töihin, kun tykkäsi istua baarissa vähän pitempään, kuin arkiherätyksen kannalta olisi viisasta. Päivällä pihalla ollessani huomasin taas ihmisten tuijottavan hämillään ja oudosti, kun istuskelin itsekseni puiden varjossa. Se halveksunta on minusta lähinnä huvittavaa. Ihan kuin ihmiset luulisivat mielipiteillään olevan mitään väliä. Että joku, joka on taistellut kaikenmaailman tuulimyllyjä vastaan vuosikaudet palaisi yhtäkkiä ruotuun ihan vain siksi, että sinä katsoit häntä vähän pitempään ilmaisten näkemyksesi siitä, ettei tämän ihmisen ulkomuoto miellytä sinua. Olen miettinyt viime aikoina paljonkin sitä ajatusta tulesta, joka on niin kirkas, että valaisee muidenkin ihmisten nurkat. Joissain se toisen ihmisen tuli sytyttää oman kipinän, kun joku löytää omasta tyhjästä nurkastaan yhtäkkiä kuivia puita ja tulentekovälineet. Toiset taas kantavat sisällään ruutitynnyriä, heille tulen näkeminenkin on jo riittävä tekosyy täydelliseen räjähdykseen. Mutta suurinta osaa ahdistaa vain nähdä omat, tyhjät seinänsä. Ja siksi tuli on niin pelottava asia.

Eilen kiipeilin puissa, ja tänään jokainen puu, etenkin ne, joiden alimpia oksia on silvottu irti, on näyttänyt kuin valloittamattomalta vuorelta, johon kaupunkilaistunut ihminen ei uskalla kiivetä, koska sitä pidetään jollakin tavalla hävettävänä tekona. Tämän takia ymmärrän, miksi Italo Calvinon Paroni Puussa oli itselleni jotenkin niin merkittävän ja läheisen oloinen kirja. Sen lisäksi, että se käsitteli anarkistista oman tiensä kulkijaa, joka hylkäsi elämän normaalien ihmisten parissa ja löysi viisautta, se myös konkreettisesti kuvasi jätkää, joka kiipesi puuhun, eikä tullut enää alas. Helppo samastua, näine apinaraajoineni. Tuolta apinoiden keskuudesta kotia kohti kävellessäni pysähdyin Jonen Grillillä. Lupasin myyjättärelle leipovani gluteenittoman banaanikakun jo ajat sitten, ihan siitä hyvästä, että hän on kuitenkin ruokkinut meitä vuositolkulla, vaikkakaan ei ilmaiseksi, niin ruokkinut silti! Se on arvokas ammatti, vaikka ruoka olisikin grillisafkaa, minun rytmini ovat kuitenkin pääasiassa sellaiset, ettei nälkä tule vielä silloin, kun kaupat ovat auki.  Nyt päätin ottaa huomenna projektiksi tämän gluteenittoman banaanikakun, täytyy vaan olla helvetin skarppina, ettei sitten tule sössittyä ajattelemattomuuttaan vääriä jauhoja sinne, minne ne eivät kuulu.

Huomaan, että aivan kuten viime keväänäkin, tuo Solstafir on hiipinyt takaisin soittimeen. Tuo on sellaista auringon nousun ja aamukasteen musiikkia, ettei ole tosikaan. Sitä, että on nimenomaan valvonut koko yön, ja järjettömässä univajeessa pelkää aurinkoa, luulee kuulevansa jyrinän, kun se nousee raskaiden betonirakennusten takaa, ihan kuin se joutuisi oikeasti kiipeämään taivaalle, vaikka kyse on vain siitä, että me pyörähdetään valon kannalta pikkuisen otollisempaan paikkaan.

Voi olla, että kirjoittelen yön aikana jotain muutakin, kun kerta olisi neljä tuntia lusittavana, enkä usko, että ihmisiä on ihan hirveästi internetissä minua viihdyttämässä kuitenkaan. Tässä vielä terveisiä baarista. Baarissa piirtäessä saan aina kuulla pommin varmasti kaksi kysymystä: 1. Miks sä piirrät? ja 2. Voiksä piirtää mun kuvan? Vastaus ensimmäiseen; se on kognitiivista asioiden jäsentelyä ja meditatiivista läsnäoloa, joka pitää huolen siitä, että pysyn jotenkin läsnä hetkessä, vaikka mikään ei kiinnostaisi minua yhtään. Se auttaa minua keskittymään ja saamaan kaikesta paljon enemmän irti. 2. En voi, koska sen jälkeen ette puhuisi minulle enää sanaakaan.

Loppu hyvin, kaikki ihan ok.

Rakas päiväkirja, tänään oli hyvä päivä. Työtä olikin vain yhden ryhmän verran, eli pari tuntia, ja sen jälkeen tulin kotiin ja kuuntelin ostamaani Solstafirin Svartir Sandaria ja maalailin vesiväreillä, jotka olen tainnut saada kolmannella luokalla. Itseasiassa neljännellä. Muistan miten voitin yllätyksekseni jonkun pankin piirrustuskilpailun, johon luokkamme osallistui, ja kun olin siellä palkitsemisseremoniassa, sain vesivärit, ja totesin, ettei esillä ollut  työ ainakaan minun ollut. En sitten tiedä kenen vesivärit sain, mutta jostain sattuman oikusta ne ovat roikkuneet mukanani pitempään, kuin monet muut esineet.

Maalattuani lähdimme ystäviemme kanssa nauttimaan kesästä, ja sen ainoan kerran, kun jätän kitaran suorilta kotiin ajatellessani, että saan taas vain kuunnella koko illan sitä "vittu ku tuo hippi raahaa tuota kitaraa mukana" juttua, niin saan heti kuulla siitä, ettei se ole mukana. Päättäisivät. Pojat nauttivat pari olutta ja minä söin noitapillejä, joita S-kaupat ovat teettäneet omiksi tarpeikseen. Pojat tahtoivat hakea lisää olutta, ja takaisin puistoon kävellessämme kohtasimme jonkun koiranulkoiluttajanaisen, josta sanoin, että olipa kaunis. Vili ärähti, että "sano se sille, älä mulle!" ja kävin sanomassa. Hämmentyi ja hymyili ja katsoi kuulema perään kun juoksin tämän yllätyshyökkäyksen jälkeen pois. Nauroin nolona, että taisi olla enemmän ihmeissään siitä, että joku rastapää on niin selvinpäin, että uskaltaa ylipäätään juosta.

Puistossa kiipeilin täysin fysiikkani vastaisesti puissa, ja totesin olevani siinä ihan hyvä. Ehkä siksi, etten koskaan varsinaisesti ole lopettanut sitä touhua, ja toisekseen siksi, että se on improvisointia, mikä on minusta aina hauskaa kaiken muun, paitsi improvisaatioteatterin muodossa. Siinä saa aina keksiä itse jalan- ja kädensijansa ja päättää miltä puolelta puuta pääsee helpoiten ylös ja kaikkea muuta, se on samanlaista, kuin biljardin peluu, kun sulkee ajatukset pois ja kuuntelee sitä "voodoota", niin se kertoo mitä tehdä seuraavaksi. Se oli helvetin hauskaa. Olen myös ajatellut melonnan olevan niin mukavaa toimintaa, että voisin hommata itselleni kajakin, jos ne eivät olisi niin saatanan kalliita. Se oli aika rauhoittavaa, koska siinä ei tunne häiritsevänsä vettä millään tavalla liukuessaan kevyesti sen outojen avaruuksien läpi, aivan pinnan tasolla. Kaikki on jossakin hetkellisessä harmoniassa.

Sen jälkeen mentiin Sheriffille katsomaan jotain hevimetelidokkaria ja saunomaan, minkä jälkeen sitten päätin, että on korkea aika tulla kotiin kertaamaan päivän tapahtuvat n. sadalle tuntemattomalle ihmiselle vailla minkäänlaista itsesensuuria tai -kritiikkiä, koska se on minulle jo niin luontaista. Huomisen päivän suunnitelma on melko pitkälti sama, kuin tämän päivän, paitsi ettei ole töitä ja kitara kuuluu kuvioon oleellisena osana. Myös portfolioon löytyi soitettavaa, kun laittoi kitaran F#ssään ja antoi mennä. Tuntuu siltä, että kaikki on juuri nyt todella hyvin. Tässä vielä pari vesivärisöherrystä päivältä. Tämä kuvanlisäyshomma on muuten ihan vitun sukka, tuntitolkulla saa odottaa, että se alkaa ladata mitään. Jos alkaa.

Puu

Varjo

Itseapuopastuksesta..

Kävin kirjakaupassa ostamassa uuden paskavihkon, kun vanha alkaa olla melko täysi taas kohta, ja pysähdyin huvikseni siihen filosofiahyllyn kohdalle. Kaiken näköistä ohjekirjaa potentiaalin valjastamiseen ja parempaan jaksamiseen työssä, suurimman osan pohjana joku hailakka käsitys jostain itämaisesta filosofiasta. Tyhjiä lauseita osaa kirjoittaa kuka tahansa mainsostoimistosta karannut, joka on nähnyt näissä itsehoito-oppaissa rahan mentävän reijän. Ne saavat minut aina raapimaan päätäni vaivaantuneena, vähän niinkuin jatkuvasti chakroistaan sössöttävät ihmiset. Tai ne, jotka sanoo, että puut ovat tietoisempia kuin ihmiset, koska niissä on enemmän energiaa, ja tietoisuuden tasohan TUNNETUSTI kulkee käsikädessä energian kanssa. Tässä yhteydessä auton moottori olisi huomattavasti meikäläistä tiedostavampi veitikka.

Noissa vaivaa lähinnä se, millaisille ihmisille ne myydään, sen sijaan että niinkään jaksaisin alkaa meuhkata niille, jotka niitä kirjoittavat. Samoin, kuin koen pillun takia musiikin tekemisen halventavana musiikkin hämärää ideaa kohtaan, koen tuollaisen myymisen viisautena tai filosofiana olevan viisauden ja filosofian halventamista. Niiden sävy on niin ehdoton, ne ovat länsimaiseen maailmankuvaan räätälöityjä versioita itämaisesta filosofiasta, jossa kaikki ehdottomuus on jätetty minimiin. Se ei myy täällä, koska meihin on kasvatettu orja mentaliteetti, meidät on heitetty palavaan taloon, murrettu seinään yksi 2m x 2m reikä, ja sanottu, että tässä on Pelastus, totelkaa meitä niin pääsette ulos. Se on meidän tottumuksissamme melko pitkällä, jonkun pitää käskeä tai olla määräysvallassa. Mutta mielellään "Joku muu kuin minä".

Buddhismissa minun näkemykseni mukaan taas ydin on siinä, ettei pelastusta ole. On kärsimystä, ja on kärsimyksen loppu, ja ne ovat omissa käsissäsi. Toki voi lukea jotain sellaista, mikä inspiroi sinua keskittymään henkisempiin ominaisuuksiisi ja omaan ihmisyyteesi, ja se tietysti voi osaltaan ohjata jollakin tavalla syvemmälle itseesi, mutta en usko, että kukaan voi kertoa kenellekään muulle mitään tietä mielen rauhaan, koska kukaan ei ole sama. Vaikka me saatamme olla jotain ristikkäisvedoksia samasta ihmisyyden ideasta, meillä on kaikilla eri elämän kokemusten tuomat moraaliset arvot ja muistot, joiden läpi tihrustamme tätä maailmaa. Ne ovat kaikki suhteellisia, me olemme suhteellisia ja muutamme mieltämme aina, kun tilanne niin vaatii. Se on inhimmillistä, ja sen takia me olemme täällä jaksaneet näin kauan pyristellä. Koska sopeudumme muuttuviin olosuhteisiin. Ne, jotka eivät osaa laskea irti hukkuvan laivan kaiteesta huutelevat takin kääntäjäksi. Toki. Antaa huutaa.