Eilen kahvittelin erään ihmisen kanssa parisen tuntia, ja tietystikään en savolaisena hölösuuna osannut olla puhumatta kaikesta ihan turhan syvällisestä ja vakavasta ihmisten ilmoilla. Oli silti todella mukava hetki, ja osasin onneksi olla kuitenkaan kaatelematta ja vuodattamatta kaikkea sitä mitä mieleen tuli etenkin tämän erään asian tiimoilta, nimittäin väkivallan. Olen miettinyt monesti, että vaikka minun historiaani ei kuulu pahoinpitelyitä, fyysistä väkivaltaa, eikä kovaa kuritusta, miten olen silti niin tottunut väkivaltaan ja adrenaliiniin? Pienenä silloinkin, kun meille luvattiin antaa selkään, opin jo varhaisessa vaiheessa itkemään valmiiksi välttääkseni selkäsaunan, mikä olisi ehkä jonkun mielestä ollut laskelmointia, toisen mielestä nynnyilyä. Se on aivan näkökannasta kiinni, oma motiivini taisi olla jossain siinä välissä. Vältin siis melko monesti tukkapöllyt ja koivupiiskat. Siitä ei muodostunut minulle minkäänlaista tottumusta. Se, mikä sen sijaan totutti minut jo nuorena väkivaltaan, ja ehkä samalla myös asemaan maailmassa, oli mahdollisuus nähdä väkivaltaa kotona. Faija oli vähän minua vanhempana kova tappelemaan, ja melko monet näistä tappeluista käytiin niiden parhaiden kavereiden ja naapureiden kanssa meidän eteisessä.
Sain jo varhaisesta, ainakin ennen kuin täytin viisi, sellaisen mallin, että väkivaltaa voi nähdä todella läheltä, eikä siinä välttämättä ole itselle mitään vaaraa. En kokenut oloani koskaan uhatuksi, muistan istuneeni isän ja äidin sängyn laidalla, kun isä tuli turpa vähän verta valkoiselle Länsi-Savon t-paidalle vuotaen istumaan siihen viereen, väsyneenä, mutta kuitenkin "voittajana", niin voittajana kuin kännisessä tappelussa kotiin tullessa nyt voi olla. Uskon, että se myös muovasi persoonaani sellaiseksi, että tarkkailen ihmisiä ja maailmaa sivusta. Viiden vanhana muistan jo leuhkineeni naapurin pennuille, että kyllä meidän iskä hakkaa teidän iskän ihan paskaksi, kun yhden tappelun merkit olivat ilmassa. Vuosia myöhemmin puhuin tästä hänen kanssaan, ja hän naureskeli, että kaikki oli okei siihen asti, että ne alkoivat ruikkia pippurisumutetta silmiin. Hän kertoi, että siitä pippurisumutteesta hän tykkää niin vitusti, että siinä vaiheessa hän alkaa vasta oikeasti lyömään.
Tämä osa lapsuuttani oli sellainen, joka "turrutti" minulta pelon väkivaltaa kohtaan. Se ei ollut jokapäiväistä, mutta melko arkista kuitenkin. Tietysti avioerolapsena sitten purin omaa pahaa oloa muihin tappelemalla heidän kanssaan. Siitä en ole mitenkään ylpeä, mutta siitä olen, että ensimmäisen luokan jälkeen en enää tapellut pienempien kanssa, vaan menin haastamaan riitaa vähintään vuotta vanhempien kanssa, jotka kiusasivat meidän luokkalaisia enemmän. Tietysti sain turpaani, mutta ei se ottanut isommin egon päälle. Opin vain tunnistamaan itse sen adrenaliinin tuoman olotilan, ja nopeasti se ei enää ollut lamauttavaa pelkoa, jonka kanssa ei voi tehdä yhtään mitään. Siitä tuli se huikea ryöppy, jossa luuli olevansa voittamaton ja kuolematon. Tietenkään sitä ei ollut.
Kaupunkiin muuttaessa sitä omaksui nopeasti kaikissa uhkaavissa tilanteissa sen mallin, että antaa tulla, sä et osaa tehdä mulle mitään sellaista, mikä oikeasti tuntuisi missään. Kumma kyllä se bluffi kantoi kaikista niistä tilanteista yli. Jopa Lahdessa. Olen kertonut aiemminkin, että voitin kerran puukkotappelun ennen kuin se alkoikaan, lusikalla. Sen sijaan opin käyttämään sitäkin vähäistä "taitoa" johonkin yleishyödylliseen. Hetkeen kukaan ei ole tullut paikattavaksi, mutta yhdessä välissä tuntui, että joka viikonloppu joku hakkasi kätensä rikki johonkin ikkunaan tai koitti mennä vanhemmilleen postiluukusta, jossa oli ne ansahampaat. Jos minulla olisi tikkilankaa ja lääkärin neuloja, voisin jopa ommella ihmisiä täällä tuntematta kuvotusta tai mitään suurempaa mielenliikutusta, mutta ehkä hyvä ettei ole, koska syvät haavat on parempi kuitenkin näyttää jollekin, joka ymmärtää niiden päälle jotain.
En pidä väkivallasta, mutta en voi väittää, ettenkö ihan vähän pitäisi tappelemisesta. Ne eivät ole sama asia, koska tapella voi myös ilman väkivaltaa. En koe, että esimerkiksi nyrkkeily on varsinaisesti väkivaltaa. Se on tappelua, tai "kamppailu-urheilua". Väkivaltatilanne on sellainen, jossa tarkoituksena on aktiivisesti omalla toiminnalla tuhota ihminen henkisesti tai fyysisesti. Tapellessa saa toteuttaa jotain pelottavan laskelmoivaa puolta itsestään, jonka muistaa yhä, vaikka ei ole tapellut vuosiin. Sen ajattelukin nostaa pienen virneen naamalle, vaikka se ei ehkä kuulosta kauhean terveeltä. Silti olen todella onnellinen siitä, että olen löytänyt aggression purkuun jotain niin järjettömän tehokasta, kuin huutaminen. Se vie kaiken energian, se tyhjentää kaiken oman paskan ja pienimmätkin ahdistukset sisältä äänenpaineena, se on ainakin tässä bändissä paljon enemmän, kuin "jotain örinää". Ihmettelen aina välillä hevikeikkoja katsellessani, että mitä vittua tuo örisee jostain soista ja vuorenpeikoista, mikä se pointti siinä hommassa on. Ei se ainakaan mitään pahuus-aspektia siihen touhuun lisää, päinvastoin tekee selväksi, että teet niin vain siksi, että se on genrelle jotenkin ominaista, ajattelematta sitä sen enempää. Siinä menee paljon voimaa, energiaa ja potentiaalia hukkaan. Ja se kuulostaa lähes poikkeuksetta paskalta.
Huutaminen on kuitenkin ollut minulle tie väkivallattomuuteen, jonkinlaiseen zeniläiseen mielenrauhaan ja hiljaisuuteen pään sisällä. Sitä kautta olen nuoruuden innoltani malttanut lopettaa kohkaamisen ja pysähtyä lukemaan ihan vain pari kirjaa, ja se on ollut kaikki mitä vaaditaan siihen, että vanhemmat ihmiset kehuvat minun olevan "todella pitkällä" tai "todella edistynyt" ajattelussani. Ei ollut iso vaiva, ongelma on vain siinä, ettei kukaan muu jaksa nähdä senkään vertaa vaivaa. Kaikki on kiinni kontrastista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti