Oli ihan suhteellisen letkeä päivä kuitenkin, sai tehdä sitä mitä parhaiten osaa, elikkäs mennä ämpyilemään ja sössimään muiden tonteille. Laitettiin backlinea pystyyn ja pääsin pätemään ja määräilemään taas enemmän kuin olisi ehkä ollut hyväkään. Huomenna sitten alkaa gamet, meikää tarvitaan kai kahdestatoista kuuteen. Siellä sitten tavallaan vedän keikkoja ilman keikkoja, elikkäs vedän vaan huonoja välispiikkejä. Eli siis juonnan. Mikä on ajatuksena vähän vieras, mutta toisaalta duunina kai ihan helppo. Luulisin. Nyt on kuitenkin aikaa rentoutua ja katsella South Parkia, jonka tunnari on muuten puolitoistakertaisella nopeudella (eli pleikkarin ohikelaus-nopeudella) aika hauskan kuuloinen.
On kai "lähes demokraattisesti" päädytty Cut To Fitin levyn kohdalla nimeen The Doors of Deception. Tai siis minä päätin, kun olen kirjoittanut kaikki sanat ja piirtänyt kannet, ja kysyin että onko se ok. Kaipa se oli. Pohjana siinä on tietysti Aldous Huxleyn The Doors of Perception, jonka tiedän kyllä olevan lainattu Blaken runosta. Tässä kohtaa se kuitenkin viittaa ennemmin Huxleyn visioihin tulevaisuudesta ja huumeista ja tajunnan harhauttamisesta, jotka ovat oikeastaan lähes täysin tulleet osaksi tätä päivää. Levyn kannessa on silmä, joka on ihmisen pääasiallinen aistin, ja jota kautta ihmisten tajuntaan sujautetaan eniten piiloviestejä ja ohjailua päivän aikana. Se on se portti, josta kaikki paska valuu ihmisen tajuntaan, jota kautta ihmisiä petetään ja viilataan linssiin. Lisäksi ihminen on tässä ajassa tottunut luottamaan aisteihinsa täydellisesti, mikä taas tekee ihmisestä entistä haavoittuvaisemman aistien harhauttamiselle. Jos se, mitä näet ja kuulet ei ole totta, miltä pohjalta rakennat todellisuutesi? Koitin tehdä tälle levylle Nistikko splitin Orwell-samplen pohjalta 1984-trilogian sodankäynnin, tyhmyyden ja näennäisen vapauden välttämättömyydestä suuren valtion (kuten vaikkapa Yhdysvaltojen ja Kiinan) hallintakoneiston osana. Ja siis teinkin. Ja olen siitä ihan ylpeä, ne on ripoteltu vähän pitkin levyä, koska sinne väliin meni toisia biisejä ja siitä tuli ehjempi näin.
Muuten melko suurelta osin nuo sanat on Huxleyn Islandin ja esseiden innoittamia, ei niinkään Brave New Worldin. Huxleyta kritisoitiin joskus siitä, ettei hän osaa päättää kirjoittaako esseitä vai romaaneja, ja hän pohti, että ehkä hän onkin esseisti joka käyttää romaanin muotoa, tai sitten vain kirjailija, jolla on vähän enemmän sanottavaa. En tiedä, mutta se on yksi niistä syistä miksi koen sen läheiseksi itselleni, että omissa "novelleissani" on ollut ihan samanlainen keuhkoamis/vaahtoamis-taso, joka värittää ne kaikki jollain joka taitaa olla ominaista meikän kirjoittamiselle noin muutenkin. Meikästä Huxley oli kuitenkin yksi hienoimmista kirjailijoista koskaan, koska sellaista älykkyyttä ei tule vastaan ihan joka päivä, samalla se englannin kielen käyttö on aivan typerryttävän hienoa. Mutta sepä siitä kai. Sen lisäksi tuohon vaikutti melko suuresti se pieni oivallus resonanssista, äänestä ja värähtelystä, jonka sain tuolla Briteissä kuunnellessani Swansia ja Neurosista ja lukiessani noita Huxleyn alkupään kirjoja. Musiikki on mulle jo hengellinen kokemus, mutta siitä olen kirjoittanut jo monesti ennenkin. Äänet voivat tuhota rakennuksia ja aiheuttaa solumuutoksia, eli onhan se nyt aivan vitun siisti asia. Tähdet soi, ja kaikki maailmankaikkeudessa on musiikkia, joka toimii omilla hämmentävän monimutkaisilla rytmeillään ja riitasoinnuillaan.
Tässä vaiheessa sukkien haju alkaa olla sen verran voimakas, että taidanpa mennä suihkuun. Sen siitä saa kun roudailee asioita koko päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti