tiistai 30. huhtikuuta 2013

Tätähän tämä elämä taas alkaa olla.

Heräsin siihen niin tuttuun ajatukseen, "olenkohan minä tänään niin helvetin rikas, että saisin maksettua nuo erääntyvät laskut?" Vastaus kysymykseen selvisi suhteellisen nopeasti. Posti kolahti luukusta, ja ajattelin, että enpä nouse vaivaamaan päätäni asialla ihan vielä. Välissä  näin lyhyen unen, jossa joku oli lähettänyt DNAn kuorella jonkinlaisen kirjeen tapaisen, jossa kertoi nähneensä Cut To Fitin juuri livenä, ja että juokseminen on hänen mielestään siistiä. Olen saanut muutamia kortteja ja kirjeitä ja vähän useampia sähköposteja elämäni aikana, mutta tuossa ihmetytti ainoastaan se, että koska se tuli DNAn kuoressa, luulin sen olevan lasku. Sitten heräsin ja hämmennys hälveni, kun yöpöydällä ei mitään kirjettä tai laskua ollutkaan. Huh. No, ei kyllä ollut postinkaan seassa. Rahaa ei ole ja tuolta DNAltakin tuli eilen oikein tekstiviesti, että jos maksat huomiseen mennessä, niin tästä ei koidu ongelmia. En ole koskaan ennen saanut sellaista, onkohan ne siirtäneet perintähommat liivijengeille? Laitoinpa kuitenkin John Lee Hookerin kokoelman pyörimään, I ain't got no money but I've got the blues again. Tuokin oli kyllä kova ukko aikanaan. Hienoa kamaa. Voisikin tämän jälkeen soittaa vielä Whiskey & Wimmenin ja House of Bluesin läpi.

Päivä muuttui siis odotetusta yltäkylläisyyden ja ilon juhlasta vähän perinteisemmäksi työväen juhlaksi, paitsi että omalla kohdalla tietysti ilman viinaa ja perhettä, jonka voisi ajaa päissänsä pihalle. Eli siis istun vain himassa ja katselen ikkunasta ulos, että onpa kaunis päivä pysyä neljän seinän sisässä. Voisin itseasiassa alkaa kaivella eilen soittelemiani pianomeditaatioita läpi ja katsoa, josko niistä saisi kyhättyä jotain hienoa. Tai vähemmän hienoa. Soittaessa oli hienoa kokea se flow, ettei yksikään virhe pysäyttänyt soittoa, koska kun ei ollut mitään mitä soittaa, jokainen virhe tuli osaksi biisiä, se piti sitten vain soittaa uudestaan. Se on pianossa siistimpää. Tiedän suunnilleen aina, mitä soitin, kitaralla saattaa soitella niin fiilispohjalta, ettei sitä välttämättä edes tajua, mikä ääni sitä touhua oli ohjaamassa uusillee urille, ja siksi se voi muuttua enemmänkin. Mutta jos nyt saan ne tänään iskettyä internetiin, pitää muistaa, että vaikka olen myös taidoiltani rajoittunut, olen sitä myös mieltymyksiltäni. En ole koskaan lämmennyt sellaisella Mozartin kaltaiselle pimputtelulle, se on aivan kuin kuuntelisi jonkun ärsyttävän ihminen jutustelua kahvipöydässä. Sellaisen, joka ei osaa pitää mitään omana tietonaan. Pianon suhteen olen ollut aina vähän sillä kannalla, että mitä vähemmän soitetaan, sen enemmän se oikeasti puhuu. Siksi joku kuutamosonaattikin (se eka "Muuvmentti") on mielestäni niin järjettömän tehokas, se ei kerro sinulle kaikkea eikä rakenna kaikkea valmiiksi, vaan jättää ilmaa ja tyhjyyttä äänten väliin, ja siinä tyhjyydessä jokaisen sielu värittää tilan omilla väreillään.

Tänään vaikuttaisi siltä, että on taas hieno päivä olla elossa. Kohta voisi lähteä puistoon kuuntelemaan Neurosista ja meditoimaan. Parit kirjatkin pitäisi vielä lukea, jotta voi palautella niitä sitten kirjastoonkin, ennen kuin niistä paukkuu taas lainat ja saan maksella lisää. Taidan olla jonkun vitosen pystyssä kirjastollekin tälläkin hetkellä. Eiköhän tämä elämä taas tästä, kun ottaa henkistä sisältöä kaiken muun paskan sijaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti