torstai 11. huhtikuuta 2013

Tajunnanvirtaa kotimatkalta.

"Koska kukaan teistä ei voi mahdollisesti tietää, mitä tapahtuu, selvennän. Olen Jere Kilpinen, on 11.4.2013. Olen junassa, matkalla Mäntyharjusta Lahteen. Olen istunut elämästäni jo helvetin ison osan autoissa ja junissa. Mutta minä rakastan sitä. Kaikkea siinä. Levyjen kuuntelua, kirjoittamista, muita matkustajia, kaikkia niitä odotuksia joita määränpää asettaa. Minä olen syntynyt kulkemaan. Olen voinut asua kotonani vain siksi, että kuljen niin paljon. Mitä vähemmän romua, sen parempi. Tämä on yksi merkittävimmistä ja rakkaimmista minuista, joita omistan. Kulkuri, Erakko, Käärme, joka ryömii paratiisia ristiin rastiin mahallaan maan tomussa. Tässä yhdistyy se, mitä olen aina pitänyt Zen-buddhismin ytimessä. Tie. Oleminen. Kulkeminen on puhdasta meditaatiota. En pidä matkustamisesta. Matkustaminen tapahtuu aina jostain jonnekin, se on vain välillistä toimintaa. Kulkeminen on ZEN. Viime viikot olen viettänyt Kiururannan prhekodissa. Se on yksi hienoimpia paikkoja maan päällä. Todellinen Parantumiseen talo.

Tällä matkalla on todella paljon tunneleita. Ensimmäinen lentokoneella matkustamani matkan jälkeen korvani ovat olleet todella herkät paineen vaihteluille. Riittää, että joku avaa pizzerian oven ja korvani menevät lukkoon. Kuuntelen Neurosista. Big. Fucking. Surprise. Jotkut huokailevat. Sille on kuitenkin syynsä. Tämä levy, Honor Found In Decay nimittäin soi minulla aina mennessäni töihin Walesin laaksoihin. Tuo vaihe tuntuu jo pitkältä unelta, aivan kuten sitä ennen Suomessa asuminen tuntui. Muistan bussit, pimenevien iltojen ikkunoista vaivoin erottuvan Cardiffin ja kaiken sen mikä tuntui samaan aikaan oudolta ja tutulta. Muistan erään matkan, jolla bussissa vieressäni istui kaunis punatukkainen yksinhuoltaja tyttärensä kanssa. Hän oli todella nuori, tai siis ikäiseni tai jopa vähän nuorempi. Naureskelin tytön oivalluksille ympäröivästä maailmasta. Ajattelin, että tahtoisin tehdä jonkun tuollaisen ihmisen lapsuudesta ehjän. Olen aina ollut taipuvainen ihmisten parantelu-yrityksiin. Maailman pelastaminen ei minusta ole ollut niin tärkeää. Kunhan ihmiset siinä voivat itse hyvin, he pitävät siitäkin huolen.

Juna on nyt Kouvolassa. 20 minuutin pysähdys. Veikkaan saavani viereeni jonkun tänä aikana. Sitten tulee ahdasta. Kouvola on masentava junan ikkunasta. Ilta hämärtyy, kello on yli kahdeksan. Loisteputket valaisevat raiteita, ihmisillä tuntuu kaikilla olevan valkoinen tuulipuvun takki ja beanie-tyyppinen pipo. Jokainen näyttää siis vähän piripäältä. Tai siis ne kolme miestä, jotka tuolla pyörivät. Jostain syystä tämä Neurosiksen levy tuo mieleeni Kafkan. Tai siis tietysti Walesin takia. Luin Kafkan Metamorphosiksen samassa rytäkässä kuin tutustuin tähän levyyn. Etenkin se novelli, jossa isänsä kanssa riidellyt poika juoksi junan alle, sekä tietenkin nimi-teos tulevat vahvoina aaltoina ja välähdyksinä. Samoin se, miten seison illalla Ystrad Mynachin juna-asemalla ja katson tuulessa huojuvia puita pimeää taivasta vasten. Kaikki on niin kovin mielenkiintoista, vaikka kaikki on aivan tavanomaista. Moni varmasti ajattelee, etten kotona olisi niin saakelin innostunut jostain hemmetin puista, mutta kun minä olen. Aivan sama missä olen, puut kiinnostavat minua aina.

Nyt jatkamme matkaa. Pidän käsin kirjoittamisesta. Se on niin helvetin hidasta. VR kyllä huolehtii siitä, että minulla on aikaa kirjoittaa. Eli lähtömme myöhästyy vielä kymmenen minuuttia. Eipä yllätä. Onneksi kaupat ovat nykyään niin syntisen myöhään auki, että ehdin kyllä kotimatkalla tuhlata kaikki rahani turhuuteen. Mieleni tekisi maalata. Kun seuraava tili tulee, ostan taulupohjia ja helvetin paljon punaista. Huomaan "taiteessani" ristiriidan. Tahtoisin osata piirtää, mitä maalaan, ja maalata mitä piirrän. Ne ovat vain kaksi eri asiaa, toisiinsa sovittamattomia elementtejä. Ainoa niitä yhdistävä tekijä on visuaalisuus. Muuten maalaukseni ovat lähempänä musiikkiani. Kun pääsen kotiin, laitan hölmösti nimeämäni "Roots Bloody Rootsin" hyllyn päälle sille pienelle alttarille, jonka olen laittanut isovanhemmilleni. Kaipaan heitä vieläkin joka helvetin päivä. Niin me kaikki...

Maalaaminen on herkistänyt silmää väreille. Tai siis se on tehnyt väreistä vielä entistä psykedeelisempiä. Ikkunassa lumihanki loistaa illan sinistään silmilleni hämmentävän voimakkaana. Mietin, miksei kukaan muu näe näitä äärettömän kauniita asiaoita ympärillään. Saan aina kuulla jotain sen suuntaista, että ihmiset tahtoisivat kulkea päivän minun kengissäni. Minä en kenkiäni kyllä ihan hevin luovuttaisi. Niissä kulkeminen on kokemukseni mukaan paras tapa kulkea tässä maailmassa. No shit. Kuinkas monista muista monoista minulla on kokemus? Mutta olen onnellinen siitä, että jostain sattuman oikusta olen oppinut kunnioittamaan asioita ja ihmisiä ympärilläni. Kaikki on juuri niin hienoa ja kaunista, kuin sen pitää. Niin elämässä, kuin kuolemassakin. Ne kulkevat aina käsi kädessä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti