Sokea piste.

Tänä sunnuntaina meikäläisen koneistossa on vituttanut ja hiertänyt lähinnä my immortal nemesis, alkoholi, ihmiset ja alkoholi ihmisissä. Tuntuu, etten kaupunkiin tullessani voi välttyä siltä mitenkään päin, ja yhtäkkiä tuntuu siltä, etten internetissäkään voi mennä yhdellekään foorumille ilman, että kaikki keskustelu on joko entisestä päihtymisestä valittamista tai tulevan päihtymisen odottamista. Päätin tästä syystä pitää jonkin mittaisen foorumitauon, ja keskittyä olemaan virtuaalisesti antisosiaalinen. Tämä ei kuitenkaan ole kokonainen syy, vaan samalla olen miettinyt sitä sokeaa pistettä aivan silmäni vasemmassa nurkassa, eli lähipiiriäni. Tuntuu, että heidän läträilynsä ja sekoilunsa voi mennä kuinka pitkälle tahansa, ja se on minulle muka jotenkin vähemmän perseestä, kuin kaikki se muu sekoilu, jota saan todistaa ympärilläni koko ajan. Onhan se tietysti täysin luonnollista ja inhimmillistä, ettei oman lapsen paska haise nenään. Mutta silti se on mietityttänyt, että en minä nyt missään AA-kerhossa kuitenkaan ole aikaani viettänyt koskaan, eikä minua ole tämän tietyn pienen porukan sekoilut koskaan vituttaneet, päin vastoin, olen yllyttänyt heitä hämmentämään vain enemmän ja enemmän monessakin tilanteessa. En edes yritä leikkiä mitään moraalin äänitorvea, koska se ei koskaan ole ollut minun tarkoitukseni tai paikkani. Meikäläisen moraali on kuitenkin venyteltävissä ja paukuteltavissa kaikissa niissä kohdin, missä se ei loukkaa niitä ihanteita ja arvoja, joita pidän todella tärkeänä. Ja koska niihin kuuluu vapaus, tarkoittaa se myös vapautta toimia missä tahansa tilanteessa kuten parhaaksi katson. Kyllä se silti joskus hämmentää, että miten nämä eivät muka vituta.

Päädyin siihen, että ensinnäkin siksi, että näitä ihmisiä yhdistää minuun jokin sellainen keskeinen side, joka ei lakkaa olemasta heille yhtä siisti asia selvinpäin. Musiikki, hyvin monessa tapauksessa.  He saavat siitä aivan yhtä kovat kicksit selvinpäinkin, vaikka se joskus laskuhumalassa saattaakin ajaa jotkut heistä itkun partaalle ja ehkä heittää reippaasti sen reunan ylikin. Mutta luovuus ja suhtautuminen itseensä ja omaan tekemiseen on keskeinen osa kaikkea. En jaksa sellaisia ihmisiä, jotka ottavat itsensä vakavasti. Sellaiset ihmiset ovat kaikkein naurettavinta seuraa. He eivät pääse itsestään yli eikä ympäri, ja jaksavat jutella yksinään vaikka koko illan ilman vuorovaikutusta. Nämä minun ihmiseni taas ovat kaikki vuorovaikuttajia, toistensa tukijoita ja ystävilleen lojaaleita. Musiikkitermein, jammailijoita. He tarttuvat siihen, mitä muut soittavat ja rakentavat juttuaan sen ympärille, sen sijaan että keskittyisivät vetämään omaa, maneerinomaista sooloaan aina, kun joku tarjoaa jonkin pohjan. Siinä on keskeinen ero, pieni oivallus, jonka sain istuessani eilen kavereitten treeniksellä jameissa. Siellä oli hyvin monta sellaista ihmistä, joille se yhdessä soittamisen ajatus ei tuntunut olevan niin selkeä, mutta sieltä erottuivat selkeästi myös ne, jotka kuuntelevat kaikkia muita ja elävät hetkessä. Totesin, ettei siinä sessiossa juurikaan kaivata meikäläisen yleispsykedeelistä tapaa lähestyä kitaran soittoa, ja osasin pysyä kaukana. Minulla ei ole mitään tarvetta kuulua siellä, missä minua ei tarvita, minkä ymmärtäminen on myös omanlaisensa vahvuus. Kuten päivälläkin sanoin, kilpailuviettini on hyvin alikehittynyt.

Huomaan ihmisten kyllästyttävän ja tylsistyttävän minua aina vain enemmän ja enemmän, ja alan vakuuttua suunnitelmasta lähteä kesällä hetkeksi pois. Jonnekin, en vielä tiedä, että minne. Pitää katsoa, mihin rahat ja aika riittävät. Kaipa täältä jonnekin pääsee vähillä rahoillakin. Kyse ei ole minkäänlaisesta ihmisvihasta tai väsyneestä angstista, ihan vain tylsistymisestä. Siitä, että alan väsyä siihen miten saan tuntea oloni erilaiseksi jatkuvasti. Menen etsimään samanlaisia ihmisiä jostain muualta, ehkä vain kierrän Suomen taas ympäri, ehkä eksyn jonnekin muualle. Saa nähdä.