Katsottiin tuossa juuri Seven Psychopaths, ja se heilahti meikälle kyllä parhaimpien leffojen joukkoon saman tien. Olen huomannut jo kauan sitten, että minä pidän eniten metafyysisistä leffoista, jotka johtavat minua harhaan, vittuilevat minulle ja naureskelevat itselleen. En ole ihan vähään aikaan nauranut noin paljon elokuvan takia, ja siinä oli helvetisti siistiä aavikkokuvaa, joka sai minut taas ajattelemaan vain sitä, että tahdon ajaa aavikon läpi ja kuunnella Kyussia täysillä koko matkan. Se on oikeastaan ainoa sellainen kokemus ja asia, jonka tahdon elämältäni varmasti vielä saavuttaa, kaikki muu on vain plussaa. Aavikko, auto ja Kyuss. Tuossa oli hyvin paljon sellaisia tyypillisiä juttuja, jotka meikälle toimivat leffassa ihan täysillä. Ensinnäkin se metafyysinen kerronnan taso, toisekseen pienikin buddhismiin rakennettu silta, vaikka joillekin se saattaa tässä yhteydessä vaikuttaa hataralta ja irtonaiselta, mielenvikaiset hahmot, sekä Woody Harrelson ja Tom Waits.
Jos tarkastellaan vaikkapa elämäni parasta elokuvaa, David Fincherin ohjaamaa Fight Clubia, siitä löytyy Woody Harrelsonia lukuunottamatta kaikki tämä. Se on se mittapuu, johon nykyään oikeastaan suhteutan kaikki näkemäni elokuvat, aivan tahtomattanikin, alitajuisesti. Tiedän sen. Näin sen ensimmäisen kerran joskus muksuna, jolloin en ymmärtänyt siitä mitään, mutta kaivettuani sen lukiossa uudestaan esiin se räjäytti koko tajunnan. Toki iso osa sen anarkismille naureskelusta meni silloin täysin ohi, ja Palahniukin kirjasta tuli minulle jonkinlainen anarkismin raamattu, kunnes tajusin, että oikeammin se oli minulle zeniläisyyden ja kirjoittamisen raamattu. Palahniukin tapa kirjoittaa on mielestäni aivan jostakin tämän planeetan ulkopuolelta, eikä sitä koskaan tajua, ennen kuin lukee taas pitkästä aikaa hänen kirjojaan. Silloin aina ymmärrän, miten paljon hänen tyylinsä on vaikuttanut siihenkin, miten ajattelen kirjoittaessani.
Mutta takaisin tuohon leffaan. Kohtaus, jossa kirjailija lupaa Waitsin hahmolle sisällyttää anteeksipyynnön lopputeksteihin "henkensä kautta", herätti jo siinä hetkessä itsessäni sellaisen huomion, kuinka noinkin kliseinen lupaus saattaa merkitä jotain ihan muuta, kun sen vastaanottaa ihminen, joka on ennenkin ottanut henkiä. Ja Waits nyt muutenkin oli aika liekeissä. Tai no, Waits-faninahan se saattaa vaikuttaa siltä, että se jätkä olisi aina liekeissä. Ja onhan se! Ja Christopher Walken kanssa. Colin Ferrelin irkkuilu tuntui välillä vähän turhan päälleliimatulta, mutta sen kaverin imitaatiot siitä jätkästä oli hauskoja. Muutenkin oli kyllä line-up melko kunnossa tuossa leffassa. Seuraavaksi ajattelin näyttää pojille sen Unelmien Pelikirjan, ja kuunnella sitten pari tuntia miten ne haukkuu meikää homoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti