lauantai 6. huhtikuuta 2013

Rajatapaukset

Tässä vaiheessa Juuso naureskeli kirjallisen sivistykseni heikkoutta ja alkoi latoa pöytään kirjoja. Kerkesin lukea niistä kaksi, joita hän kuvaili "loistaviksi analyyseiksi vallankäytöstä ja väkivallasta". Toinen oli Jan Guilloun Pahuus, toinen oli tanskalaisen Peter Hoegin Rajatapaukset. Päätin lukea Rajatapaukset ensin, koska hän kuvaili sitä omaa ammatillista minäänsä määrittäneeksi kirjaksi. Sellaiseksi se taisi osoittautua minullekin. Kirja kertoi 70-luvulla Tanskassa tehdystä koulukokeilusta, jossa tarkasti kurissa pidettyyn kouluun otettiin rajatapauksia, lähes toivottomia lapsia, joista oli tarkoitus koulia yhteiskuntakelpoisia. Paperilla kaikki kuulosti kauniilta ja hienolta, mutta käytännössä kaikki ei mennyt ihan niinkuin jenkkileffoissa. Siinä sivussa pohdittiin myös aikaa, ajan käsitettä ja olemusta, mikä oli minusta taas aivan helvetin mielenkiintoista luettavaa, ja loppukirjan lukeminen hidastuikin huomattavasti, kun alkoi heijastella omaa aikakäsitystään ja muistojensa kokemista kaikkeen kirjassa esitettyyn.

Koulun rehtori piti taukoja kaikessa. Hän sanoi taukojen kertovan yhtä paljon, kuin hänen puheensa. Oppilaita piestessäänkin hän noudatti tarkkaa systeemiä, jota kirjailija kuvaili "väkivallan kultaiseksi leikkaukseksi". 60% väkivaltaa, 40% taukoa. Jokaista lyöntiä seurasi tauko, jotta tekijä ehtisi tajuta ja laskeutua takaisin ottamaan seuraavan lyönnin vastaan. Nerokasta, eikö? Käsite siis, ei lasten piekseminen. Väkivallan kultainen leikkaus. Olen aina ajatellut sen niin, että jos on tiedossa uhka siitä, että henkistä tai fyysistä väkivaltaa voidaan tarvittaessa käyttää, sen uhkan olemassa olo on tehokkaampi motivoija, kun itse väkivalta. Koska riittävästi jatkuessaan väkivalta itsessään menettää merkityksensä. Siihen turtuu. Se ei lopeta sattumista, mutta se alkaa kasvattaa ihmisen tuhoisia ominaisuuksia, puolustusmekanismeja ja selviytymiskeinoja.

Vallankäyttö on myös osaltaan väkivaltaa. Ja vallankäyttöä on yllättävän moni asia. Myös kehuminen. Kun opettaja kaiken haukkumisen ja sättimisen lomassa sanoo yhdelle oppilaalle, että hienosti menee, hän rakentaa saman tien paineet ja odotukset tämän oppilaan pään sisään. Mitä jos kehua ei tulekaan seuraavalla kerralla? Onko hän pärjännyt huonommin? Se on etenkin muuten tukahduttavassa ympäristössä todella tuhoisaa vallankäyttöä, jota ei välttämättä niin monesti ajatella. Tätä Peter heijasteli myös oman lapsensa kautta, kertoessaan miten tahtoi kuristaa leikkikentällä naisen, joka oli sanonut hänen lapselleen, että hän osaa tosi hienosti roikkua jostakin telineestä, mutta hillitsi itsensä. Toki tuollainen saattaa tuntua liioittelulta, ellei ole itse ollut jossakin vastaavassa ympäristössä, jossa tuon kaltaisenkin asian joutuu kohtaamaan itse.

Koko koulun systeemi perustui tarkalle aikataululle. Kaikki tapahtui silloin, kun niiden oli tarkoitus tapahtua, myöhästelyä ei siedetty, kaikki pidettiin hallinnassa. Tauotkin olivat merkitseviä, niin kauan kuin ne olivat koulun hallinnassa. Kun kelloa siirrettiin, opettajat menivät paniikkiin, koska homma ei ollutkaan enää niin tarkasti ja täsmällisesti heidän lapasessaan. Kellon siirtoa käsittelevässä kohtauksessa oli muuten yksi symbolinen nerokkuus. Peter kiipesi katon rajaan siirtämään kelloa, eikä huoneessa käynyt opettaja huomannut häntä, koska ei ollut tottunut etsimään oppilaita yläpuoleltaan. Hänelle he olivat aina alempana niin henkisesti, kuin fyysisestikin, opettajat asuivat ylimmässä kerroksessa ja oppilaat olivat kaikki heidän alapuolellaan. Kirjassa kuvailtiin koulussa vallitsevaa aikaa kaiken lävistävänä lasiputkena, jota pitkin oppilaat kulkivat tarkasti hetkestä toiseen. Siitä irti pääseminen oli vaikeaa, mutta vasta päästessään irti siitä ajasta päähenkilöt kykenivät todellisuudessa pääsemään käsiksi kirjan alussa esitettyyn kysymykseen, mitä aika on?

Ja vuonna 1994 Peter Hoeg tutki sitä katsellessaan omaa lastaan, miten tämä käsittää aikaa ja miten tämän aikakäsitys erosi niin paljon hänen omastaan. Hän sanoi, että vasta kun ihminen kykeni pääsemään irti ajasta, hän alkaa käsittää sen. Ne pienet hetket, jotka tuntuvat ikuisuuksilta, ja tunnit, jotka liitävät ohi. Tämä on melko pitkälti ollut kaikessa luovassa toiminnassa itsellenikin yksi keskeisiä ulottuvuuksia, päästä irti ajasta, päästä irti minusta, puhtaasti jonnekin ajan ja avaruuden taakse. Helpoiten sen kokemuksen saavuttaa piirtäessä tai kirjoittaessa. Musiikki vaatii yleensä enemmän keskittymistä ja enemmän fyysistä tekemistä, mutta nämä kaksi asiaa ovat minulle sellaisia, jotka todella vievät jonnekin kauas kaikesta. En nytkään tiedä, kuinka moni kirjoittamistani merkeistä osuu kohdalleeen, sillä kirjoitan silmät kiinni. Tässä vaiheessa elämää sitä osaa näppäimistön jo lähes tulkoon ulkoa. Etenkin, kun on hukannut E:n jonnekin, ja se erottuu pelkkänä nypykkänä muiden kirjainten välissä.

Peter pohti, onko aika lineaarista vai syklistä. Hän päätyi siihen, että se on molempia. Aika kulkee jokaisen kohdalla eteenpäin, eikä mikään hetki palaa sellaisenaan. Mutta silti me teemme täsmälleen samoja asioita, olemme samassa tilassa, mutta eri ajassa, ja toisaalta kykenemme todentuntuisesti kuvittelemaan olevamme eri paikoissa, kahdessa ajassa yhtä aikaa. Toki se on vain eräänlainen aistiharha, mutta niin voi yhtä hyvin olla aivan kaikki muukin. Lisäksi meidän kehomme ja olemassaolomme toistaa aivan samoja rytmejä, kaikki kulkee syklissä, niin myös elämä ja kuolema. Kaikki se on yhtä ja samaa. Kaikki aika on nykytieteenkin mukaan aina olemassa. Kulunut ja käytetty leipä-esimerkki pätee. Voidaan katsoa tästä tulevaisuuteen tai menneisyyteen, periaatteessa se kaikki on jo olemassa, ja kaikki on juuri niin kuin pitää.

Hänellä oli vielä yksi hieno vertaus ihmisen teknologiselle kehitykselle. Hämähäkki, joka on taidokkaasti rakentanut verkkonsa, ja pystyy sen hermoratoja pitkin aistimaan kaikki siihen tulevat kosketukset. Vaikka hämähäkki kehittäisi verkkoaan kuinka, vaikka se kattaisi koko maailman, se ei silti opi näkemään tai kuulemaan tai tulkitsemaan kaikkea värähtelyä paremmin. Päin vastoin, se on vain jatkuvasti informaation keskellä, sitä tulee enemmän ja enemmän joka puolelta, ja lopulta verkko tulee luhistumaan oman painonsa alle. Vaikka ihminen kehittää ympäristöään ja teknologiaa, meidän aistimme eivät silti kehity näkemään esimerkiksi erilaisia radioaktiivisia säteilyjä, tai UV-säteitä. Saamme vain lisää informaatiota, jota emme kaikissa tapauksissa voi soveltaa. Tämä mielestäni osuu hienosti uutiseen avaruudesta löytyneisiin positroneihin, joiden ajatellaan hahmottelevan meille kuvaa pimeästä aineesta, ja se puolestaan saattaa hahmottaa meille ulottuvuuksia, joissa emme koskaan voi vierailla. Ihminen pelittää ainakin tällaisenaan neljässä ulottuvuudessa, joten lisätieto niiden suhteen saattaisi vain lisätä tuskaa, ellei vaikka voitaisi selvittää, että kuollessa ihminen vain vaihtaa toiseen ulottuvuuteen, mikä voisi olla monelle melko lohdullista, mutta silti pidän sitä melko epätodennäköisenä. Hämähäkki-vertaus toi mieleeni myös oman ajatukseni, jota käytin Cut To Fitin Youtuberculosiksenkin lopussa, ja jota joku joskus oli näköjään lainannut myös internetissä:

"Just remember:
In this global web
We are but flies
And the spider's still out there
Lurking in the shadows
Playing his secret tunes
Staying out of sight."

Elikkäs siis se, että me olemme kuitenkin tässä globaalissa tietoverkossa vain kärpäsiä, jotka lähettelevät jatkuvasti viestiä eteenpäin rimpuilullaan, enkä usko, että olemme vielä edes nähneet sitä hämähäkkiä, joka jossain tuolla kaiken taustalla soittelee seittiään oman mielensä mukaan..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti