Räätälin kuolema.

He vetivät mustan hupun Bahiirin päästä. Äkillinen kirkas valo sokaisi hänet täysin, mutta äänet ja hajut hänen ympärillään olivat jo paljastaneet hänelle, että hänet oli raahattu homeisesta ja pimeästä, rottia ja muita loisia vilisevästä kellarista ulos erämaahan. On hämmästyttävää miten paljon muut aistit herkistyvät, kun yksi suljetaan pois.

                             Pimeässä, tilapäisen vankilan virkaa toimittavassa kellarissa hän ei ollut kolmeen päivään nähnyt mitään, mikä oli teroittanut hänen haju- ja kuuloaistinsa äärimmilleen.  Hän tottui nopeasti paikantamaan nurkissa vikiseviä rottia äänten perusteella, ja niiden äänet kertoivat hänelle enemmän myös siitä vankilasta, johon hänet oli suoraan vuoteestaan keskellä yötä raahattu. Se oli muutaman neliömetrin kokoinen perunakellari, joka oli noin pari metriä syvä ja jossa oli ylhäältä suljettava luukku. Sen seinät oli rapattu karkeasti ja äänet kimpoilivat niistä lyhyesti takaisin. Ulos kellarista johti vähintään yhtä huonosti ja kiireellä tehty portaikko. Yhdessä nurkassa oli pieni kasa homeisia ja niljaisia perunoita, johon hän liukastui kahdesti, ennen kuin oppi välttämään niitä, ja liikkumista ylipäätään.

                             Hän oli laskenut alleen, mutta hänen ylleen puetusta karkeasta säkistä oli vaikea sanoa, haisiko se hänen, vai jonkun sitä aiemmin pitäneen kuselle. Hänelle kävi kuitenkin nopeasti selväksi, ettei hän ollut ensimmäinen, eikä taatusti myös viimeinen, joka tuota samaa säkkiä tulisi viimeisenä vaatteenaan kantamaan.

                             Bahiir oli ehtinyt nähdä kirkkaan aamun polttavan auringon vain lyhyesti siinä välissä, joka sotilailta oli kulunut kattoluukun avaamiseen ja hänen huputtamiseensa, mutta sen sokaiseva loiste oli riittänyt kertomaan hänelle, että oli yhä aikaista. Hän arvioi mielessään kellon lähestyvän ehkä kahdeksaa, mutta ei uhrannut sille ajatukselle enempää aikaa, sillä hän aisti olevansa keskellä ehkä elämänsä merkittävimpiä hetkiä.

                             Hänen lyhyttä ja laihaa räätälin varttaan huomattavasti kookkaammat sotilaat roikottivat häntä välissään kantaessaan miehen huonosti rapattuja portaita ylös ja ulos valoon. Bahiir kuuli, kuinka kolmas kasvoton hahmo sulki luukun heidän perässään. Kolme päivää rottien ääntelyä pienessä kopissa kuunnelleelle miehelle kaikkien ulkomaailman äänien, hajujen ja tuntemusten kutoma todellisuus tuntui yhtäkkiä typerryttävän voimakkaalta! Bahiir tunsi itsensä vesikannuksi, johon joku kaatoi ämpäristä vettä täydellä voimalla, välittämättä siitä miten kannu täyttyy hetkessä ja vuotaa ylitse.

                             Hänen päätään alkoi heti särkeä. Sotilaitten saappaiden varmat askeleet ja hänen omien jalkojensa puolittainen raahautuminen pitkin vielä kylmää hiekkaa kuulosti hänen korvissaan valkoiselta kohinalta, kuin hiekan muodostamalta putoukselta, joka kohisi Niagaran tavoin hänen korvistaan sisään. Sotilaiden sääriä vasten kolahtelevien miekkojen satunnaiset tömähdykset tuntuivat osuvan suoraan hänen niskaansa. Mies kuuli kaikkien maailman lintujen laulavan hänen hautajaissaattueessaan, hän kuuli jokaisen pienen linnun soittavan kauneimpia ja surullisia säveliään kuin täysipäinen sinfoniaorkesteri! Jokainen ääni tuntui repivän hänen korviaan ja niistä suoraan aivoihin ja keskushermostoon johtavia ratoja niin, että hän oli varma niiden napsahtelevan kohta poikki.

                             Hän tunsi miten karkeasta juuttikankaasta tehty virtsan hajuinen säkki hiersi hänen päällään, etenkin kaulasta ja kainaloista, sillä kukaan ei todellakaan ollut tullut ottamaan hänen mittojaan tätä vaatimatonta asustetta suunnitellessaan. Hänellä oli vahva tunne siitä, että sitä ei ollut mitattu kenenkään häntä edeltävänkään mukaan. Hänen päähänsä laitettu musta huppu tuoksui vahvasti myskille ja alkoholille, mikä tuntui hänestä aluksi oudolta.

                             Bahiir tiesi kuolevansa. Hänelle oli selvää, ettei hän ollut ensimmäinen, eikä tulisi olemaan viimeinen tässä sodassa tekaistuilla perusteilla teloitettu ihminen. Hän oli vain jokin epämääräinen numero n siinä välissä. Hän ajatteli vähän katkerana jo melkein näköpiirissään olleita eläkevuosiaan, miten olisi voinut jättää pian vaatekauppansa poikansa hoiviin ja asettua omalle paikalleen perheen pääksi, vanhaksi ja viisaaksi patriarkaksi, jolta nuoremmat tulisivat kysymään neuvoa. Hän oli lähes varma, että hänen liikkeensä oli jo poltettu, ja perheensä teloitettu. Mitäpä syitä hänellä olisi enää elääkään? Sodat ovat aina samanlaisia. Paljon kauniita sanoja, ja rumia tekoja. Heidän koko perhettään syytettiin kapinallisista toimista valtiota vastaan, koska hänen veljensä oli sattumalta juovuksissaan tappanut erään sotilaan. Bahiir oli piilotellut veljeään liikkeessä, ja lähettänyt tämän matkaan viikon tienestiensä kanssa. Veli oli tietysti jäänyt kiinni heti kaupungin rajalla, ja oman nahkansa pelastaakseen huutanut ja ulissut ja ilmiantanut Bahiirin perheineen. Epäilemättä myös veli oli jo kuollut. Koko tämä sota oli vain suurta puhdistusta, tekosyy pyyhkäistä roska kansakunnan silmästä. Bahiir oli kyllin vanha muistaakseen isänsä puheet aikaisemmista puhdistuksista, joita tämän maan kansa oli tehnyt. Tämä oli vain historian pyörän pyörähtämistä, uusi kierros ja sama lopputulos. Systemaattinen vaino ja hävitys.

                             Tuolla hetkellä hän vihasi veljeään ja sitten myös koko kansaansa.  Hänestä tuntui sietämättömältä, että koska hän oli sattumalta syntynyt johonkin sattumanvaraiseen sukukuntaan, hänen kuului nyt kuolla, kun nuo toiset saivat puolestaan toimia tuomareina ja teloittajina. Kuka niin muka päätti?! Mutta viha teki vanhentuvassa räätälissä nopeasti tilaa jonkinlaiselle tyyneydelle, aivan kuin myrsky ja halu taistella olisivat äkkiä tehneet tilan hyväksynnälle ja hiljaisuudelle. Hän näki, miten heidän kohtalostaan tultaisiin vielä kirjoittamaan kirjoja ja tekemään kaikenlaisia kansalaisvetoomuksia, miten jotkut idealistiset nuoret saisivat heidän kohtalostaan kipinän toimia toisin ja muuttaa maailmaa. Hän alkoi nähdä kuolemansa välttämättömyytenä, ja toivoi sen tulevan nopasti.

                            

Äänten ja kaikujen häviäminen kertoivat miehelle rakennusten jäävän kauemmas, jonnekin etäiseen menneisyyteen tällä hitaalla, mutta varmalla matkalla ajasta ikuisuuteen. Linnutkin lakkasivat laulamasta, joten oletettavasti hänen ympärillään ei ollut juurikaan puita, joissa ne voisivat lauleskella. Hiekka alkoi tuntua hieman lämpimämmältä hänen jalkojensa alla. He olivat tulleet aavikon laidalle, kaupungin reunalle. Hän oli hämmentynyt, sillä oli luullut tulevansa hirtetyksi jossakin poissa näkyvistä. Hupun myskin ja vanhan viinan läpi hän erotti vaimeasti raikkaan ilman ja hitaasti lämpenevän aamun tuoksut.

                             Häntä raahaavat sotilaat alkoivat vähitellen haista hieltä. Kantaminen alkoi käydä raskaaksi ja vähitellen heidän otteensa muuttuivat väsyneemmiksi ja he alkoivat ähistä kantaessaan Bahiiria. Hän mietti hetkellisesti pakoa, mutta hylkäsi sen heti nähdessään nyt edessään kirkkaamman ja jalomman lopun, jota ei olisi vielä muutamaa tuntia aiemmin osannut kuvitellakaan.

                             Äkkiä sotilaat heittivät hänet hiekalle polvilleen. Hän erotti uusien ihmisten vaimeaa keskustelua, ja yhden hevosen korskuvan hengityksen ja vaimean hirnahduksen.  Hän rojahti polvilleen ja tunsi hiekan pistelevän sääriään, säkki hänen yllään hiersi joka puolelta ja huppu vedettiin äkisti ja väkivaltaisesti pois. Hän räpytteli kiivaasti silmiään ja katseli ympärilleen heti silmien tottuessa valoon.

                             Häntä raahanneet sotilaat olivat pukeutuneet ruskeisiin pellavatakkeihin, jotka oli napitettu paksuilla napeilla alhaalta ylös asti. Päässään heillä oli pyöreät, karvaiset lakit ja vyöllään sapelit. Häntä vastapäätä heitä oli vielä viisi lisää, nämä kantoivat lisäksi selässään kivääreitä, sekä yksi valkoiseen takkiin pukeutunut ylempiarvoinen komentaja, jolla oli päässään jonkinlainen arvovallasta kertova seremoniapäähine, jonka remmi tuli hänen kaulansa alta niin, että se sai hänen parrattoman, mutta viiksekkään naamansa näyttämään pulskalta.  Tämä istui mustan, kevytrakenteisen hevosen selässä ja katseli miesten rivistön päädystä räätäliä silmästä silmään.

                             Hänen oikealla puolellaan oli iso kuoppa, jonne asti hän ei paikaltaan nähnyt, mutta jonka merkityksen hän hajusta ja omasta tilanteestaan vaivattomasti päätteli. Se oli joukkohauta, jonne hänenkin ruumiinsa pääsisi muutamien hetkien kuluttua kantamaan oman kortensa vääryyksien kekoon.

                             Bahiir muisti äkkiä heitä seuranneen sotilaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Tämä ei pitänyt lainkaan paitaa, ja hänellä oli päässään huppu, jossa oli reijät silmille. Ne olivat Bahiirin mielestä mustimmat silmät, jotka hän oli elämässään nähnyt. Vyöllään tällä teloittajalla oli muita leveämpi sapeli ja juomaleili, hänen mustat housunsa olivat leveälahkeiset, mutta sidottu kiinni alhaalta. Hän asteli lähes äänettömästi Bahiirin viereen muiden väistyessä sivummalle ja siirtyessä epäröiden jonon jatkeeksi.

                             Hevosella ratsastava komentaja tuli jonon päästä Bahiirin eteen, sylkäisi tämän kasvoille ja kaivoi satulalaukustaan käärön, jonka avasi. Hän karaisi kurkkuaan ja katsoi räätäliä silmiin merkitsevästi, ennen kuin alkoi lukea.

                             ”Bahiir Kasabian. Räätäli, ikä tuntematon, teidät on todettu syylliseksi kapinallisiin toimiin sodan aikana, salaliittoon ja vehkeilyyn valtiota vastaan, sekä murhamiehen piilotteluun ja tämän paon avustamiseen. Tuomio on kuolema ja se pannaan täytäntöön välittömästi!”

                             Pulskanaamaisen komentajan ääni oli melko korkea ja katosi nopeasti erämaan tuuliin kaikumatta takaisin.

                             ”Yleisen käytännön mukaan teille tarjotaan viimeistä tupakkia, ja mahdollisuutta viimeisiin sanoihin, tahdotteko ottaa nämä vastaan?” Hän lisäsi katsoen räätäliä ikävystyneesti, ikään kuin kyllästyneenä näiden pakollisten inhimmillisyyden myönnytysten välttämättömyyteen.

                             Bahiir ei ollut koskaan elämässään polttanut tupakkaa, eikä aikonut polttaa sitä kuollessaankaan. Hän karautti kuivaksi käynyttä kurkkuaan ja keräsi rohkeutensa rippeet saadakseen matalan äänensä kuuluviin. Hän ei ollut puhunut päiviin ja tunsi sanojen löytämisen vaikeaksi.

                             ” Jos... Jos saan pyytää.. Tupakkaa en tahdo, mutta tahtoisin, että kirjaatte ylös viimeiset sanani.” Tämä aiheutti selkeästi pienen pettymyksen komentajassa, jonka puolesta tämä kaula olisi saanut katketa jo ainakin kolme sekuntia sitten. Bahiirin vierellä pyöveli asettui paremmin asemiin hänen oikealle puolelleen. Bahiir haistoi hänestä saman myskin ja alkoholin lemun, joka hupussa oli ollut. Hän pani sen merkille, ajattelematta sitä juurikaan sen enempää. Kohta hänen ei tarvitsisi pohtia tai kokea enää mitään. Komentaja kaivoi jostakin jonkinlaisen mustekynän, joka ei heti toiminut. Hän suttasi hieman paperinsa laitaansa ja nyökkäsi Bahiirille olevansa valmis. Tämä mietti hetken, ja sanoi sitten viimeiset sanansa.

                             ”Sanokaa kaikille kirjailijoille, että välttävät sanojen rakastelua ja keskittyvät maalaamaan sielunsa seinille kuvia. Sanokaa kaikille lääkäreille, että korjaisivat vaivojen sijasta ihmisiä, ja sanokaa kaikille kuoleville, että elämä on jo ikuista..” Hän mietti hetken ja nyökkäsi komentajalle.

                             Teloittaja veti sapelin tupestaan pitkän ja hieman epävireisesti soivan helähdyksen saattelemana ja kohotti sen korkealle ilmaan. Juuri ennen kuin hän oli lyömässä, Bahiir huudahti äkisti:

                             ”ODOTA! Sanokaa vielä kaikille peltisepille, että näiden on turha tulla neuvomaan räätäleitä!”

                             Teloittaja katsahti hämmentyneenä komentajaan, joka kohautti olkiaan ja kirjoitti viimeisen lisäyksen listansa jatkeeksi. Sitten teloittaja laski miekkansa voimalla alas, ja Bahiirin pää kierähti silmät kiinni ja suu ammollaan kaulasta rauhallisesti pulppuavan veren saattelemana aamuauringon kultaamalle hiekalle.