Putoaminen

Hei. Sinä siellä. Paskamyrsky tulee, oletko valmis? Käytin duunissa vapaa-ajan lähinnä lukemalla kirjoja, ja ajattelin nyt kertoa, mitä ajatuksia ne minussa herättivät. Lisäksi opin jotain todella olennaista puolivahingossa, ja aion kirjoittaa siitäkin. Ehkä. Jos tämä tajuntani nyt sattuu sitten juttelemaan juuri niistä asioista tässä matkan varrella. Ja sinä, joka viikoittaisella satunnaiskäynnilläsi ryömit läpi kaiken muun paskan ensin, koska tämä sivu rullaa alaspäin,

Luin ensimmäisenä keskiviikkoaamupäivällä Camusin Putoamisen. Camus on aina tuntunut minulle siltä toiselta saksalaiselta eksistentialistilta, joka lukemani perusteella on ei-ihan-Sartre. Tämä kirja silti muutti käsitystäni melko paljonkin, sillä se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan melko nerokas: Pelkkä yhden ihmisen monologi, jonka aikana kierrellään ympäri kaupunkia ja istutaan kapakassa ja vieraillaan sairasvuoteella, ja kaikki ympäristö ja muu on kuvailtu vain yhden ihmisen puheen seasta tulevina ilmauksina ja viittauksina. Silti kaiken tämän ylitse nousi ne muutamat asiat, joiden nyt voi olettaakin kiinnostavan minua eniten.

Kirjassa puhuja käsitteli sitä, miten ihmiset tuntuvat attribuoivan, eli selittävän omia motivaatioitaan, hyviä ominaisuuksia aina luonnon, ja huonoja ominaisuuksiaan ympäristön kautta. Rikolliset ovat aina olosuhteidensa ja elämäntilanteensa vankeja, eivätkä koskaan luonnostaan tyhmiä ja väkivaltaisia sekopäitä, ja taiteelliset ihmiset kokevat syntyneensä jotenkin erikoisina ja hienoina ihmisinä, jolloin kaikki positiivinen siis on tavallisesti lähtöisin minästä, ja negatiivinen vain minän ulkopuolelta. Tajusin, että omalla kohdallani selitän kaikki tekijät aivan toisin. Minä koen olevani syntyjäni äkkipikainen, karkea, väkivaltainen, arvaamaton, mutta koen oppineeni jo hyvin varhaisessa vaiheessa lukemaan ympäristöäni, jonka erilaiset elämät ja kohtalot taas opettivat minut hillitsemään tiettyjä ominaisuuksia itsessäni. Jossain päin minua empatia on esimerkiksi luonnostaan, mutta väittäisin senkin kasvaneen melko pitkälle äidin vaikutuksesta. Lapsena olin hölmö, julma, itsekeskeinen ja tyhmä, varmasti todella ärsyttäväkin. Luontoa minä olen rakastanut aina, mutta sen rakkauden kohdentaminen ihmisiin otti kyllä oman aikansa. Ja on se vieläkin välillä vaikeaa.

Eksistentialismi hyppäsi pintaan päähenkilön varsinaisen synnin kohdalla. Tiedän, että olette joko jo lukeneet sen, tai teillä ei ole pienintä aikomustakaan lukea sitä, joten spoilailu ei tuota minulle mitään vaikeuksia. Minkä lisäksi jokainen lukee kirjasta juuri sen, mikä hänen näkökulmastaan on kiinnostavaa, jolloin juoni ei välttämättä tee mitään eroa lukukokemukseen. Päähenkilön omallatunnolla oli olla auttamatta, kun hänen Pariisissa ohimennen kohtaamansa nuori nainen putosi veteen. Hän kuuli naisen äänen ja huudot, mutta jätti tämän oman onnensa nojaan. Hän koki sen suureksi tragediakseen, ja kirjassa käytettiin hienoa ilmaisua: "tekemättä jääneet hypyt ovat kuluttavimpia." Niin juuri. Ei lopultakaan ole kuluttavaa tehdä jotain, vaikka sitten hypätä veteen keskellä yötä ja pelastaa hukkuvaa. Kuluttavinta ja raskainta on elää elämänsä kaikkien niiden hyppyjen kanssa, jotka jäivät hyppäämättä. Ja siitä elämä ja katkeruus niin monen kohdalla tuntuu aina koostuvan: sarjasta hyppyjä, jotka jäivät tekemättä, ja muihin puretusta katkeruudesta omien valintojen edessä. Kaikella on seurauksensa, ja kaikkien täytyy elää tekojensa ja tekemättömyyksiensä seurauksien kanssa. Monesti ihmiset vain ovat siinä suhteessa olosuhteidensa vankeja, etteivät kykene näkemään selkeästi. Tunteet tai pelkkä tietämättömyyden verho peittävät jotain olennaista, ja ihminen toimii hätiköidysti, tai tavalla jota myöhemmin katuu.

Yksi minulle kolahtanut kohta oli vielä maininta siitä, että kun jotakin sensuroidaan, vedetään väistämättä huomio juuri siihen puuttuvaan kohtaan. Kirjassa käytettiin esimerkkinä evankeliumeita, joista yhdessä on jätetty pois Jeesuksen huuto "jumalani, miksi minut hylkäsit!?" Tuo kapinan osoitus viimeisellä hetkellä on jätetty pois, vaikka muut sen mainitsevat, ja juuri siksi se on niin merkittävää. Se vetää valokeilan juuri siihen, mistä se puuttuu. Samoin, kuin vanhoissa valokuvissa, joissa Stalinin ympäriltä häviää porukkaa. Jos kukaan ei olisi nähnyt alkuperäistä valokuvaa ensin, ei kai niiden äijien puuttuminen olisi ketään kiinnostanutkaan. Mutta historian muuttaminen on aina mielenkiintoinen ilmiö. Tätähän tapahtuu parhaillaankin, kun sanojen kautta johdetaan ihmisiä harhaan. "Dead Civilians" kuulostaa huomattavasti kivemmalta, kun se ilmaistaan neutraalimmin muodossa "Collateral Damage". Innolla odottelen, mitä tuosta Pohjois-Korean sopasta vielä kehkeytyy, tässä on nyt joka mediassa ollut vaikka minkä näköistä asiantuntijaa selittämässä yhtä ja toista. Odotellaan ja katsellaan.