tiistai 16. huhtikuuta 2013

Persoonista ja kuolemasta ja peloista ja oppimisesta.. kai.

Selvitin vaatimattomuuttani nuoruuden ja vanhenemisen mysteerin, tai ainakin miltä se näyttää meikälle. Kun tässä nyt huitelee parin kympin alkupään ja puolivälin välissä, sillä epämääräisellä harmaalla alueella, jolla ei ole oikein minkään ikäinen, ja ikäänsä saa kysyttäessä aina miettiä melkein kymmenen sekuntia, olen huomannut pääasiassa tämän "ikään" jotenkin liittyvän innostukseni johtuvan siitä, etten ole erikoistunut mihinkään. Joku voi tietysti ajatella, että olenhan minä nyt aika pitkälle erikoistunut paskanjauhamiseen, sössöttämiseen, piirtelyyn ja musajuttuihin, mutta siis juurikin se, että erikoistumiseni on melko pintapuolista ja laaja-alaista. Huomaan, että ihmispersoonassa on aivan järjettömän monia tasoja ja pintoja, jotka kohtaavat toisensa vastakkaisissakin tilanteissa. Jos alan eritellä rooleja lyhyesti (koska olen pystynyt jakamaan ja erottelemaan niitä aika moniin kymmeniin joskus varsinaisesti yrittäessäni), niin on olemassa se Jere, joka lukee ja ajattelee ja on omissa oloissaan, olkoon vaikka Erakko, sen lisäksi on sitten vaikka Taidehippi, joka tässä yhteydessä käsittää kaiken musiikin, kirjoittamisen, piirtelyn ja luomisen, sitten kaivetaan vielä vaikka tämä viime vuosina vahvasti koulun ja jalostuksen kautta vahvistunut rooli, joka voi olla vaikka Sytytin. Se on se, joka menee ja tekee asiat, kun muut ämpyilee, se saattaa syttyä välistä vähän turhankin äkkiä, mutta se myös tekee asiat. Mikään näistä kolmesta karkeasta karikatyyristä ei toimi itsenäisesti. Sytytin on hyvin usein Erakon ajama, jos näen, että tässä tilanteessa tarvitaan pelisilmää, ja ihmiset toimivat nopeammin jos luulevat minun oleman pahalla tuulella, niin ärähtämällä voitetaan aikaa ja saadaan jotain aikaan, vaikka ei kiukuttaisikaan. Taidehippikin taas tarvitsee Erakkoa luomiseen, ja Sytytintä etenkin tuollaisten keikkojen ja tapahtumien järjestämiseen ja organisoimiseen. Tämä on karkea veto.

Voin kuvitella, että saan tehdä kuvia, ääntä ja tekstiä näin koko ikäni. Mutta jossain vaiheessa tapahtuu kuitenkin "vanheneminen". Se tarkoittaa myös erikoistumista. Jokin näistä asioista korostuu ja muuttuu muita tärkeämmäksi, ja tulen hyväksi siinä, mutta ehkä menetän muut. Toivon ettei niin käy. Sillä minulle on aivan sama, olenko hyvä vai huono jossakin, minä olen onnellinen siitä että saan tehdä. Koska se kertoo minulle, että olen vielä elossa. Se on osa eksistentialista olemista, jatkuvaa itsen uudelleenmäärittämistä. Tein levyn, ja kykenen heijastelemaan ajatusta siitä, eli minun täytyy olla vielä hengissä. Niin kauan kuin teen kaikkea tätä, en ole kuollut. Ja niin kauan kuin en ole kuollut, olen onnellinen. Kun olen kuollut, en ole enää mitään, koskaan. Ja siksi minulle on jotenkin tärkeää päästää kaikki läpi, mitä tuolta jostain tajunnan takaa on tulossa. Koska minulla on aivan riittävästi aikaa maata kuolleena tekemättä mitään.

Eilen mietittiin äidin kanssa puhelimessa, että mistä se kuoleman ajatus on minulle niin vahvana tullut, hänkin muisti isäni kaverin itsemurhan, mutta muistettiin kyllä myös molemmat, että se kuoleman ajatus ja paniikkikohtaukset ja pelko ja kaikki ovat olleet jo ennen kuin hän teki itsemurhaa. Eli siis ennen kuin olen täyttänyt viittäkään. Se on ehkä ensimmäisiä tietoisia ajatuksia, joita kykenen muistamaan, ajatus siitä että kuolen, ja jonkun selitys siitä, että kuolleet menevät taivaaseen, mikä minusta vaikutti hölmöltä, koska ei siellä vaikuttanut olevan mitään, minne mennä.  Se ajatus vaikutti todella hölmöltä. Tahdoin kuitenkin uskoa, koska jossain seurakunnan iltapäiväkerhossa minua peloteltiin helvetillä niin tehokkaasti, että ajattelin jonkinlaisen välimallin ratkaisun ja edes valheellisen ja näennäisen uskon olevan parempi, kuin sen kieltämisen. Mutta sepä pahensikin sitten aika paljon paniikkikohtauksen oireita, kun tavallisiin pelkotiloihin liittyi vielä epätietoisuus ja itseviha. Toisaalta niitä teitä sitä sitten ehkä kasvoi melko varhaisessa vaiheessa turhankin kypsäksi, kiinnostuin kaikista maailman uskonnoista jo varmaan kuuden vanhana, ja juuri ennen Walesiin lähtöä metsästämäni Suuri Myttikirja oli kovassa kulutuksessa. Teini-iässä sitä vihasi kaikkia ja kaikkea, kunnes tajusi, että suurin osa ihmisten paskamaisuudesta on heidän omien pelkojensa ja neuroosiensa peittelyä ja projisointia, jolloin näin että jokainen minuun vihamielisesti suhtautuva ihminen vain pelkäsi itseään. Ja että heissä näkemäni pelko oli pääasiassa vain omaa pelkoani itseäni kohtaan. Vähitellen onnistuin kaiken tämän kirjoittamisen kautta jäsentelemään senkin pelon ja kaikki ne ajatukset jonkinlaiseen tajunnanvirtaan, joka on opettanut minulle luultavasti aivan yhtä paljon minusta, kuin sille, joka on sattunut lukemaan näitä useamman vuoden. Tiedän, että niitäkin on yllättävän monta, mikä hämmentää minua yhtä paljon aina, kun pysähdyn hetkeksikään sitä ajattelemaan...

...miten tässä nyt taas näin kävi? Mitähän minä nyt oikeasti olinkaan sanomassa? No, eipä sen kai väliä. Tänään kuusi tuntia jaloillaan seisoskelua ja juoksentelua ja juontamista, huomenna pari tuntia lisää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti