maanantai 15. huhtikuuta 2013

Larppailun aikakausi.

Yksi minua tässä ajassa tietyllä tapaa eniten häiritsevistä tekijöistä on epäaitous. Sitoutumisen puute. Jokin sellainen epämääräinen, jota on vähän vaikea hahmottaa. Osaltaan se on internetin vika. Se luo ihmisille mielikuvia ja illuusioita siitä, miten asiat muka ovat jossain muualla, vaikka se on aina vain osa totuutta. Se on kaikki yksipuolista, vaikka myönnettäköön että usein kuitenkin melko sensuroimatonta kuvaa. Mutta silti, vaikka ihmiset tavallaan laittavatkin koko elämänsä internetiin, se on luultavasti aina se kaikkein mielenkiintoisin puoli, joka heidän elämästään löytyy, vaikka he koittavat esittää sen arkipäiväisessä valossa. Tästä syystä ihmiset aivan toisella puolella maapalloa, monesti epäkypsyyttään tai ihan vain naiviuttaan eivät osaa välttämättä ajatella sitä, että kyllä heidänkin idoliensa täytyy ostaa ruokakaupasta jotain syödäkseen. Ajatellaan sitä vaikka uskonnon kautta. Ihanteena on Jeesuksen siveellinen ja hyveellinen elämä, joka kaikkien silmissä näyttäytyy puhtaana. Samalla lailla jumalan pojastakin vuosi verta ja paskaa tarvittaessa.  Huono vertaus. Miten sen havainnollistaisi helpoiten. Ah, kasarihevareilla. Old school -jätkillä. Heille youtube on tarjonnut ensiarvoisen tärkeän vilauksen aikansa skenen keikkakulttuuriin ja haastatteluihin. He pyrkivät ylläpitämään ja elämään sitä uudestaan, vaikka se kaikki on jo mennyttä. Ja luultavasti se oli aivan yhtä tai yhtä vähän perseestä, kuin tämäkin päivä. Ihmisillä on tarve pitää yllä tiettyä illuusiota, jotta he voivat larpata jotain, mistä eivät koskaan päässeet osallisiksi. Ystävälläni Danilla se oli kuuskyt luku, naureskeltiin Jenin kanssa, että jos se olisi päässyt 60-luvulle, se olisi luultavasti vain halunnut 30-luvulle. Se on vain niitä ihmisiä, jotka eivät ole konservatiivisia, mutta näkevät menneen aikakauden aina vähän kultareunaisena.

Vaikka näistä piireistä toki löytyy kunnioitettavaa omistautumista, tuntuu että se silti jää usein jotenkin ontoksi ja pintapuoliseksi. Se tuntuu joltain vaiheelta, joka ihmisen on larpattava läpi, kunnes hän ymmärtää että on ihan siistiä, ettei enää kuole tuberkuloosiin ja kaikkeen muuhun. Se tuntuu minusta vähän hassulta aina katsoa vierestä, mutta toisaalta ymmärrän, ettei ole minun hommani kaataa kenenkään pilvilinnoja. Silti välillä tuntuu, että onko tässä maailmassa enää ihmisiä, jotka olisivat oikeasti, täydellisesti omistautuneet ja vihkiytyneet jonkin asian tekemiseen. Siihen, että ne elävät ja hengittävät sitä mitä tekevät. Musiikkipiireissä ainakin kohtaa todella paljon niitä, jotka leikkivät vähän rokkitähteä viikonloppuisin, ja sitten pyyhkivät hölmöt meikit naamastaan ja menevät töihin. En siis tarkoita sitä, ettei saisi käydä töissä, jos tahtoo soittaa rokkia. Sitä on vähän vaikea selittää. Sen kuulee ja näkee, kun se tulee vastaan, tai sitten sitä ei kuule eikä näe, jos on sen ympäröimä.

Toki tämä on taas idealistin suusta tullutta puhetta. Mutta toivottavasti saan edes kompensaatiopisteitä siitä, että tajuan itse olevani idealistinen. Idealismi ei mielestäni aina tarkoita lapsellista kapinaa ja sokeasti jostain aatteesta kiinni pitämistä. Se on myös sytyttämistä, asioiden aikaan saamista ja niiden puolesta puhumista, jotka eivät itse osaa tai uskalla puhua puolestaan. Silloin on toki aika helvetin tärkeää kuunnella, mitä niillä hiljaisilla on sanottavanaan, eikä vain olettaa heidän tahtovan samoja asioita, kuin sinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti