sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kuinka Kiveksi Tullaan



Vanha mies asteli kadun kulmaan. Hän oli pukeutunut muiden vaatteista ja lahjoitetuista kankaista kasattuihin riepuihin, eräänlaiseen hämmentävään kaapuun, jossa oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä toisiinsa sopimattomia kankaita ja kuvioita. Jonkun lahjoittaman kukkamekon pala oli ommeltu kiinni samettiin, joka puolestaan oli ommeltu kiinni farkuista revittyyn kangaskaistaleeseen, joka puolestaan oli ommeltu kiinni purjekankaan kappaleeseen, joka puolestaan oli ommeltu kiinni vanhaan lakanaan, joka puolestaan oli ommeltu kiinni suihkuverhon riekaleeseen.
                             Hänen partansa ja hiuksensa sojottivat hallitsemattomilla säkkäröillä, ne olivat kai olleet valkoiset, mutta olivat nyt niin likaiset, ettei kukaan voinut hyvällä tahdollakaan sanoa niitä valkoisiksi. Hänen silmänsä paloivat kellertävän reunustamina vihreinä tähtinä syvällä vanhuuden ja paaston kuihduttaman kallon kuopissa, mutta niiden uhma ja voima yksin riitti pysäyttämään kenet hyvänsä. Hänen ihonsa oli auringon ruskeaksi paahtama, laihojen raajojen päissä olivat kämmenet kuin lapiot.
                             Niiden pitkät sormet tavoittelivat juuri saippualaatikkoa, vanhaa puista lootaa, jonka hän iski katuun niin, että sen toisesta laidasta irtosi säle, ja se keikkui hieman. Mies kirosi, mutta nousi kuitenkin vaappuvalle laatikolleen ja kaivoi jostakin merkillisen kaapunsa hihasta kiven. Hän nosti kiven korkealle, jotta kaikki voisivat nähdä sen. Kukaan ei vain katsonut. Ihmiset käänsivät katseensa tästä hämmentävästä ja häiritsevän poikkeavasta näystä, yrittäen käyttäytyä, kuin mitään merkillistä ei olisikaan. Onhan niitä kaikenlaisia kerjäläisiä, joita kukaan ei näe, näkymättömiä ja mykkiä kadut väärällään.
                             Vanhus heitti kivensä muutamia kertoja ilmaan, napaten sen kiinni. Viimeisellä kerralla kivi putosi katuun ja pomppasi kauemmaksi. Mies kirosi lyhyesti ja laskeutui laatikoltaan hakemaan kivensä takaisin. Hän kiipesi takaisin laatikolleen ja karisti kurkkuaan, jonka jälkeen hän alkoi puhua.
                             ”Kuulkaa te elävät ja murheelliset! Minä olen Viisas, ja tämä on minun kiveni. Jos haluatte ikuisen elämän, olkaa kuten tämä kivi! Tullaksenne ikuisiksi, teidän täytyy luopua elämästänne, luopua tietoisuudestanne, luopua itsestänne! Kuulen oikein, että sitähän te ette voi tehdä! Mitä iloa on ikuisesta olemisesta, jos minä en sitä koe tai tunne, te kysytte. Ja siinä te olette kaiken olevaisen ongelman ytimessä!
                             Mitä hulluutta on olla olemassa ikuisesti, jos ei ole kokemassa sitä itse, omilla aisteillaan ja omalla mielellään? Te tiedätte jo vastauksen, jos katsotte itseenne, sillä te olette, ja tulette olemaan aina olemassa! Me emme ole mitään muuta kuin tuhannen supernovan jäänteet, henkiin puhallettu heijastus vedyn ja hiilen tanssista maailmankaikkeudessa, me olemme kaikki aina olleet, me tulemme kaikki aina olemaan, ja me olemme aina yhtä kuolleita, kuin tänä päivänä olemme!”
                             Muutamat ihmiset alkoivat hidastaa askeleitaan ja pysähtyä kauemmaksi kuuntelemaan tämän tulena ja myrskynä kivi kädessä huutavan miehen käheää ääntä. Mies piti katseensa ylös kohotetussa kivessään, ikään kuin puhuen tälle koko ajan.
                             ”Tämä kivi tietää jo kaiken sen, minkä jokainen meistä tulee tietämään. Olla ikuinen, on olla olematta, ja me voimme tulla kestäväksi ja tuhoutumattomaksi vain tuhoutumisemme hetkellä. Se mitä meistä jää ihmisten keskelle on kivi, jossa on meidän nimemme, herättipä se nimi ihmisissä kunnioitusta tai kauhua. Mutta merkittävimpiä kiviä ovat nimettömät kivet, ne pienet hetket, jolloin olemme ohjanneet toisiamme kohti jotakin sellaista, joka yhdessä kuljettaa meitä kohti Juuri Sitä, Missä Meidän Pitää Olla. En puhu kohtalosta, se on muinaisten ukkojen ja akkojen hölynpölyä! Kohtalo on ihmisen orjuuttava vankila, joka sanoo, että kaikki on muuttumatonta, eikä ihminen voi päättää omasta kohtalostaan. Tätä on läpi vuosisatojen käytetty ihmisten rauhoittamiseen, orjuuden ja sorron vakiinnuttamiseen ihmisten mielissä, kaiken sen vastenmielisen toivottomuuden ajamiseksi ihmisen mieliin.
                             Minä puhun sattumasta, vahinkojen sarjoista, joka kuljettaa meidät Juuri Sinne, Missä Meidän Pitää Olla sillä hetkellä, kun me lopulta vaihdumme kiviksi, ikuisiksi ja kestäviksi ideoiksi ja ajatuksiksi olevien ja mainettaan tuhoavien ja likaavien olentojen sijaan. Kun ihminen muuttuu subjektista objektiksi, hän muuttuu myös konkreettisesta abstraktiksi, ja hänen tekemisensä asettuvat linjaan hänen päätepisteensä kautta, ja kykenemme katsomaan maailmaa hänen silmistään. Vaikka emme koskaan hänen eläessään voi kuvitellakaan tuntevamme tätä samaa maailmaa hänen tavallaan, kuolema tuo välillemme sen etäisyyden, joka tarvitaan toisen ihmisen ymmärtämiseen. ”
                             Mies heitti kiven jälleen ilmaan ja nappasi sen kiinni, kahdesti, sitten kolmesti. ”Kivi nousee ylös, ja palaa aina alas, mutta se voi tehdä sen useita kertoja! Mikään ei muutu, liike on aina sama, mutta se ei koskaan ole täysin samanlainen. Se voi jatkaa tätä loputtomiin, niin kauan, kuin on joku käsi heittämässä sen ilmaan ja nappaamassa sen kiinni. Niin kauan, kuin on jokin tahto, joka kiveä liikuttaa, se liikkuu. Kaikki elämä on tämän kaltaista. Mikään elämä ei ole millään tavalla erikoista, se on aina kiven lento ilmassa. Mutta koskaan se ei ole sama elämä, koskaan se ei ole saman ihmisen kokemus elämästä, koskaan se ei toista itseään samanlaisena.
                             Me kaikki tulemme kuolemaan. Se on pelottavaa. Mutta se on myös lohdullista, koska se takaa, että meistä tulee enemmän kuin olentoja, meistä tulee ajatuksia, meistä tulee ideoita, joiden kautta ihmiset voivat tarkastella maailmaa, ajatellen, että tällä tavalla minä olisin ajatellut kustakin asiasta, eivätkä he ole yhtään väärässä niin sanoessaan tai ajatellessaan.” Mies nielaisi ja karaisi kurkkuaan, katseli ympärillään oleviin ihmisiin, jotka nyt tuijottivat häntä suut auki ja hämmentyneinä.
                             ”Tämä kivi on minun viisauteni lähde, sitä tutkimalla minä olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmisen, liikkeen lain ja ymmärryksen. Tämä pieni kivi, jonka sattuma minun eteeni kuljetti, on opettanut minulle kaiken sattumasta itsestään ja meidän olemassaolostamme.  Niin mitätön ja satunnaiselta vaikuttava asia on tullut niin suureksi osaksi elämääni.  Tämäkin kivi oli joskus vuori, se oli joskus tähti, ja vielä aiemmin se oli pölyä ja tuhkaa, ja sitä ennen, ei mitään! Sitä samaa, mitä me kaikki olemme olleet, ennen kuin me tulimme oleviksi tähän maailmaan, sitä samaa mitä me tulemme olemaan, kun jokin käsi nappaa meidän kivemme lennosta. Me kaikki olemme vain hetkellisiä projektioita tajunnasta, eräänlaisia tulkintoja ihmisestä, lyhyitä kiven lentoja, jotka päättyvät äkkiä ja arvaamatta. Nyt, tarvitsen vapaaehtoisen! Kuka tahtoo olla ikuinen?” Hän veti kiveä pitelevän käsivarren taakseen ja kohotti toisen tähtäämään pitkällä kapealla sormellaan ihmisjoukkoa.
                             Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Sitten ihmiset räjähtivät huutamaan ja tunkemaan toistensa ohi kohti vanhusta, huutaen että tämän tulisi valita juuri heidät, tehdä joku heistä ikuiseksi. Osa ihmisistä luuli tämän varmasti olevan jonkin uuden tuotteen mainos, kun taas jotkut vain tahtoivat joukkoon kuuluakseen olla mukana, vaikka tämä outo vanhus oli heistä outo ja pelottava.  Vain harvat todella tajusivat, mitä tämä vanha mies heille tarjosi, ja juuri he olivat kauimpana ihmisjoukon perillä.
                             Vanhus valitsi umpimähkään kohteen, ja tempaisi kivensä nuoren pojan otsaan. Tämä kaatui kuolleena maahan. Kivi vieri takaisin vanhuksen jalkoihin, tämä nosti sen ja kuivasi veripisarat kaapunsa hihaan. Ihmiset katsoivat häntä hiljaa, kuka järkyttyneenä, kuka vihaisena, kuka vieläkin vakuuttuneena siitä, että tämän täytyi olla hienoin mainos, jonka hän oli ikinä nähnyt. Ihmiset olivat yhtäkaikki hämmentyneitä tapahtumista, ja vanha mies nosti kiven takaisin päänsä yläpuolelle. Ensin hän osoitti sillä järkyttyneiden joukkoa.
                             ”Tämä oli teille opiksi, koska ette koskaan osanneet ajatella tämän päivän koittavan! Ette osaa ajatella kuolemaa, koska mieluummin pakenette sitä arkisiin huvituksiinne ja rituaaleihinne, jotka pitävät teidät mahdollisimman kaukana kuolemasta. Mutta olla kaukana kuolemasta on myös olla kaukana elämästä! Elämä ilman kuolemaa on vain valo ilman varjoa, hahmotonta, muodotonta, olematonta! Vasta varjot antavat kaikelle valolle sen muodot ja vasta valon taittuminen antaa värit ja sävyt. Ilman varjoja te ette voi nähdä maailmaa! Ei ole hyvää eikä pahaa, kaikki vain on!”
                             Seuraavaksi hän osoitti vihaisina hänelle huutavia ihmisiä, jotka kauhistuivat ja yrittivät päästä pois hänen linjaltaan. ”Ja tämä oli opiksi teille, jotka vihaan peitätte pelkoanne, jotka ette suostu ymmärtämään ja näkemään omia heikkouksianne! Teistä jokainen on minulle vihainen vain siksi, että ajattelette itseänne tuon pojan tilalle. Yritätte kierrellä totuutta sanomalla kauniita sanoja omaisten kärsimyksestä, mutta itseänne te vain säälitte ja pelkäätte. Teidän täytyy päästä irti itsestänne, jotta voitte nähdä asiat niiden todellisessa luonnossa. Teidän vihanne sitoo kaiken aikanne ja jaksamisenne pelkästään kiertelyyn ja väistelyyn, ettekä tekään näe kiveä, näette vain ruumiin. Ja niin kauan, kuin se ruumis voisi olla omanne, teitä eivät muut kiinnosta. Ja voin luvata teille, että kun ruumis on omanne, teitä ei enää vihastuta eikä kiinnosta mikään.”
                             Seuraavaksi hän kääntyi niiden puoleen, jotka yhä luulivat katsovansa näytelmää. ”Te taas olette niin aistienne turruttamat, ettette osaa erottaa totuutta esityksestä. Te tahdotte vain viihtyä ja tulla tyydytetyiksi, elätte aistienne harhauttamina ja kaikkien vietävinä. Tämä ei ole esitys, edessänne on tänään kuollut nuori poika, jolla olisi voinut olla täysi elämä edessään, lapsia, lapsenlapsia, kuka tietää. Mutta tänään sattuman käteeni  asettama pieni kivi kuljetti hänet Juuri Sinne, Missä Hänen Tulee Olla. Te luotatte silmiinne, mutta ette ymmärrä, mitä ne teille kertovat. Uskotte kaiken sokeasti, mutta olette niin valheen ja harhautuksen kyllästämät, ettette osaa ottaa mitään todesta. Ja kaikki se, mikä käy silmistänne sisään, tulee vain harhauttamaan teitä lisää!”
                             Vanhus huomasi kaikkien näiden ihmisten joukosta erillään seisovat ihmiset, jotka ymmärsivät hänen sanansa, hänen opetuslapsensa, jotka vastahakoisesti myönsivät vanhuksen puhuvan totta.  ”Te olette minun opetuslapsiani. Teillä jokaisella on kannettavananne oma kivenne, ja se on aina erilainen kuin minun. Te näytte ymmärtävän todellisuuden ja maailman sen oikeassa muodossa; siinä jossa sen koette! Te eroatte kauhistuneista siinä, että tunnette kuoleman kosketuksen osana elämäänne. Te eroatte vihaavista siinä, ettette rakasta minäänne, ja te eroatte harhautetuista siinä, että näette mikä on totta ja mikä ei. Teitä minä kunnioitan koko sydämestäni, ja tiedän, että te tulette jakamaan nimettömiä kiviä, jättämään niillä jälkiä metsään, jotta ihmiset eivät eksy liian kauas totuudesta. Metsä on ihmisen alitajunta, se on pelottava ja tuntematon, kaoottinen paikka. Teidän kivenne reunustavat polkuja, joita kulkemalla ihmiset oppivat löytämään tien ulos, ja kun heillä on olemassa tie ulos, he voivat käydä kukin omassa metsässään levollisemmalla mielellä, oppiaakseen tuntemaan sen. Tämä on kaltaistemme tarkoitus ja tehtävä, ennen kuin muutumme asioista ajatuksiksi.”
                             Tämän sanottuaan vanhus vilkaisi hymyillen vihaisten joukkoa, joka hänen sanoistaan suuttuneina lähestyi häntä uhkaavana. Hän katsoi heitä säälivästi, ja sano: ”On tullut aika antaa viimeinen opetus, ja se on Kuinka Kiveksi Tullaan.” Vanhus asetti kiven kielelleen, nielaisi sen, tukehtui ja kuoli, pudoten mätkähtäen kiikkerän laatikonsa päältä katuun.

2 kommenttia:

  1. aivan järjettömän hieno teksti, aiheutti miulle hillittömän ajatusten assosiaatioharjoituksen, kun itseni kuvittelin mukaan tarinaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Se tuntuu itsellekin merkityksellisemmältä, kuin monet muut jutut. Ja itseni pystyn sijoittamaan ainakin viiteen eri paikkaan tuossa..

    VastaaPoista