Unohtakaa tämä teksti saman tien, koska en tahdo osallistua tähän keskusteluun, enkä millään tavalla kasvattaa sitä hullunmyllyä, jonka tuo Alppilan koulun tapaus on aiheuttanut. Mielestäni siinä ei suurelta osin ole kysymys juuri muusta kuin nykyjournalismin tasosta, sekä siitä miten helposti asioista kasvaa isoja vaan siksi, että niistä kasvaa isoja. Opetusvirasto taas säikähti sitä, että tästä tulee helter skelter, ja tekivät ratkaisun, ja sitten siitä kasvoikin helter skelter juuri siitä syystä. Ja iltapäivälehtien juutalaiset hieroo käsiään yhteen ja nauraa räkäisesti päälle, aivan sama mikä puoli tekee mitä, ne myyvät aina lisää. Muutenkin journalismi on mennyt sellaiseen paskakaivoon, ettei se taida sieltä nousta. Mietin juuri Rumbaa netissä selaillessani, että mitä vitun uutista on siinä, että kaivetaan youtubesta joku helvetin video ja kirjoitetaan sille vain joku hassunhauska saate. Ja muutenkin tuntuu että suurin osa kaikista uutisten aiheista tulee nykyään joko facebookista tai youtubesta. Tämä teksti kommentoi pääasiassa niitä näkemyksiä ja ajatuksia, joita tulee ilmi Ylen A-studio ohjelmassa.. Tai siis niitä ajatuksia, joita nuo ajatukset ehkä meikässä herättivät. Tai en tiedä. Katotaan.
Puhun kouluista siis vain omakohtaisen kokemuksen tekemänä eksperttinä. Elikkäs siis opiskelijana, joka on oikeastaan koko ikänsä ajan ollut kiinnostunut myös opettajien ammatista ja tavasta tehdä työtään. Olen ollut opiskelijana kolmella eri ala-asteella, yhdellä yläasteella, lukiossa ja ammattikoulussa, ja kohdannut tässä aika monenlaista luokkaa ja opettajaa. Suomalaisesta koulusta pidetään yhä yllä edelläkävijän myyttiä, johon tuudittautuminen on kyllä jo osaltaan aloittanut sen välttämättömän mahalaskun. Juuso valaisi minua esimerkiksi Pisa-menestyksen syistä selittämällä sitä suomen kielellä. Suomi on kuitenkin yksi harvoista, ellei ainoa kieli, missä opitut äänteet vastaavat aina kirjoitusasuja, mikä helpottaa oppimista ja tietysti myös kirjallisesti mitattavaa suoriutumista. Kuulostaa ainakin minun nupissani ihan pätevältä selitykseltä, koska ei sillä ainakaan viihtyvyyden, kunnioituksen tai ymmärryksen janon kanssa ole kauheasti tekemistä. Toki meillä on hyviäkin kouluja ja ryhmiä varmasti enemmän kuin ongelmallisia oppilaita, ongelmana on vain sama kuin kaikissa ihmisiä koskevissa asioissa, ne pienet ja pahimmin voivat ryhmät pitävät aina suurinta meteliä. Yksi ongelma on siinä, että tietysti raha ei riitä järjestämään pienryhmäopetusta kaikille sitä tarvitseville, jolloin nämä ongelmalliset nuoret ovat kaikkien seassa kylvämässä rauhattomuutta.
Yksi ongelmallinen juttu on myös pienryhmien ja joustavan opetuksen systeemeiden maine. Vanhemmat nousevat aika hanakkaan vastarintaan, jos joku kehtaa ehdottaa, että heidän lapsensa voisi olla pienryhmäopetuksen tarpeessa, koska heidän aikanaan se tarkoitti kehitysvammaisuutta tai poikkeavuutta, eikä oman lapsen paska tietenkään haise. Kukaan ei tahdo nähdä omassa mukelossaan vikaa ja syytä. Eikä se syy välttämättä hänessä olekaan. Kyse voi olla ihan vain kemioista. Joku toinen tyyppi luokalla sattuu olemaan juuri sellainen, että se laukaisee fiksussa ja ihan rauhallisessa kaverissa jonkun rauhattomuuden ja vastenmielisyysreaktion, jolloin oma energia kuluu oppimisen sijasta kaikkeen ihan muuhun. Jos hänet saadaan erilleen tästä nuoresta tai ryhmästä, voi oppiminenkin taas jatkua. Ainakin minulle tämä vaikuttaa ihan selkeältä. Nuorilla on monesti tarve esiintyä ja esittää, saada hyväksyntää, ja kun se jännite luokasta puretaan, ja nuori joutuu eroon "yleisöstään", puretaan osaltaan myös paine esiintyä. Ymmärrän kyllä myös, ettei pienryhmien muodostamiseen ja opetukseen ole välttämättä rahaa, se on ajan henki. Kaikkialla on köyhää, eikä sille voi pärjätä, siihen pitää vain sopeutua ja keskittyä tekemään ihmeitä sillä mitä on. Tilanne voisi myös parantua vähän, jos vanhemmille pidettäisiin jonkinlaista asennekasvatusta noiden pienryhmien ja joustavan opetuksen osalta, ettei se suhtautuminen olisi niin negatiivista ja vanhemmatkin voisivat nähdä sen hyödyn nuoren oman hyvinvoinnin kannalta.
Tuosta heräsi mieleeni myös se kysymys vuorovaikutuksesta. Kuinka eri opettajilla on selkeästi luonnostaan erilainen auktoriteetti ja vaikutus nuoriin. Lukiessani Pahuutta mietin tätä myös, koska Guillou on terävästi tajunnut sen, että ne opettajat, jotka korostavat auktoriteettiaan ja pyrkivät pönkittämään sitä, eli vielä 1960-luvulla kurittivat nuoria, saivat osakseen myös vahvoja vastareaktioita. Kun taas ne opettajat, jotka kunnioittavat oppilaitaan ja näkevät näiden arvon ja osaamisen, saavat aikaan tuloksia. Nuoren mieli on aina ovelampi. Sillä ei ole seiniä rajoittamassa ajatuksia, jos tahdot aloittaa sodan, häviät sen varmasti. Siksi ei ole olemassa muuta tietä, kuin aito vuorovaikutus. Molemmin puolinen kunnioitus. Sen näki myös keskusteluun osallistunut 9-luokkalainen. Maailma pyörii aina vuorovaikutuksen, ei auktoriteetin varassa. Tiedän, koska olen itsekin ollut taipuvainen kyseenalaistamaan ja kolistelemaan niitä aitoja, jotka on mielestäni pystytetty ilman mitään veden pitävää perustetta. Siksi numeroni ovat aina olleet todella vaihtelevia, se on aina ollut ennemmin pärstäkertoimesta, kuin osaamisesta kiinni. Sekin kertoo jotain koulustamme, mutta tärkeintä on siltikin se, että on aivan sama, onko kyse osaamisesta vai pärstäkertoimesta. Kun numerot ovat hyviä, opiskelu on motivoitunutta, ja ikäänkuin vahingon kautta sinne päähän sitten jää jotain informaatiotakin, jota voimme ehkä käyttää jossain myöhemmässä jaksossa.
Opetusministeri sanoi, että opettajalla tulee aina olla oikeus voiman käyttöön tarpeellisissa suhteissa. Kyllä, se tie pitää olla auki. Mutta sen pitää olla ennemmin kuin varauloskäyntinä, ei pääovena, jota kaikki sitten ramppaavat siinä vaiheessa, kun tulee pienikin tekosyy tai mahdollisuus. Ensisijaisesti näkisin, että koko opettajakoulutus olisi ehkä jonkinlaisen remontin tarpeessa. Tai kasvatusala ylipäätään. Eräs yhteisöpedagogi valitti, että koko psykologinen ulottuvuus ihmisestä sivuutettiin yhdellä nopealla kurssilla, ja se haittaa vähän ihan työtä lastensuojelulaitoksessa. Olisi helpompaa, kun olisi jonkinlainen ymmärrys perustavanlaatuisista mielenliikkeistä. Toki olen itse vain niin helvetin rakastunut psykologiaan, että se pitäisi mielestäni naittaa aivan jokaiseen ihmisten kanssa tehtävään työhön olennaiseksi osaksi. Ei tietoteoreettisella tasolla, vaan käytännön empaattisuutta ja ymmärrystä korostavana puolena. Uskon, että minunkin pelisilmäni ihmisten psykologiselle ulottuvuudelle on ollut pennusta asti parempi, kuin monen entisen opettajani, kun olen suu auki luokan perältä ihmetellyt, miten helvetin huonosti he ovat ratkaisseet joitain ongelmatilanteita. Juuso on haukkunut opettajakoulutuksen, muun muassa harjoitusluokkien osalta: luokan perällä istuu lehtori hoitamassa konfliktit, jotta opettajakokelas voi keskittyä opettamiseen, ja oppilaat on valikoitukin ehkä tarkemmin. Sitten tämä tuore opettaja heitetään johonkin Helsingin lähiökouluun, ja se lehtori ei olekaan siellä luokan perällä vahtimassa niitä muksuja. Siinähän reppana sitten on.
Tiedän kuulostavani keskenkasvuiselta, naivilta, ärsyttävältä ja idealistiselta. Siitäkin syystä tämän tekstin saa vaikka unohtaa samoin tein, tarkoitukseni oli vain päästellä höyryjä tämän koulusysteemin ja ongelmallisten nuorten osalta. Teen kuitenkin tälläkin hetkellä töitä ehkä sellaiseksi luettavien kanssa, eikä minulla juurikaan ole ongelmia heidän kanssaan, eikä minun silti tarvitse juuri antaa heille periksikään missään. Nuoret ovat vähän sellaisia, että ne kyllä kuulevat mitä sanot, vaikka eivät kehtaisi sitä myöntääkään. He vääntävät vastaan muiden vuoksi, mutta sitten huomaat kuitenkin jossain vaiheessa, että viesti on mennyt perille. Se nyt vaan kuuluu nuoruuteen, että asioiden kanssa pitää vähän kierrellä, ja pitää kokeilla ne mutkat ennen kuin tajuaa, että sinne perillehän menee huomattavasti suorempikin tie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti