maanantai 22. huhtikuuta 2013

Hetkistä ja häviämisestä. Ja absurdi uni.

Näin unta, josta en muista juuri muuta, kuin että oli jonkun luokan/työporukan/vastaavan saunailta Pertunmaan kesäkodin rantasaunalla, ja ihmiset uivat ja minä kävelin sellaisella ihme rämeellä jonkun kanssa. Se räme oli muodostunut siitä, kun vedenpinta oli noussut nurmikolle. Vettä oli nilkkoihin asti ja se oli kirkasta, siinä näkyi ahvenia ja jotain lappeellaan uivia kaloja, jotka näyttivät vähän hölmöltä. Ne kutivat sellaista oranssia puuroa. Joku pariskunta oli kerännyt sitä meikän megafoonin kartion täyteen, ja kiroilin kun se oli ihan paskassa, kysyin että syödäkö ne sen aikovat, jolloin he paljastivat, että ei, kun se on menossa tuon eukon perseeseen, kun se tykkää anaaliseksin aikana siitä, että se epämääräinen kutupuuro on sen sisällä. Sanoin, että okei, meikän megafonia sen perseeseen ei tarvitse työntää ja kävin pesemässä sen järvessä.

En edes jaksa alkaa sorkkia tuota ilmeistä symboliikkaa tuosta auki. Samaa zeniläistä seksistä kieltäytymistä se on, kuin kaikki muukin näistä vastaavista unista. Sen sijaan kerron jotain mielenkiintoisempaa, joka muuten ei koskaan tulisi kirjoitetuksi yhtään mihinkään, mutta kun minulla nyt on tällainen keino tallentaa koko elämäni, niin hyödynnetään sitä. Eilen istuttiin Vilin kanssa kaupungintalon edessä, tai oikeastaan sivuseinällä, ja fiilisteltiin tätä alkavaa kesää. Meikän on vaikea olla vetämättä tuollaisia hetkiä vähän turhankin diipiksi, ja sanoinkin Vilille, että kukaan muu ei tule koskaan tietämään, että tämä hetki on ollut osa meidän elämäämme, eikä tämä ole sellainen hetki, jota kumpikaan meistä kirjoittaisi minkäänlaiseen elämäkertaansa, mutta vittu, että oli siistiä olla elossa juuri sillä hetkellä. Aurinko laski, kivi oli keltaista ja ruskeaa, taivas oli sininen, puut sitä vasten melkein psykedeelisen harmaita, ruusupuskan yllä lenteli muutamia kärpäsiä,  joku kukan haituva lenteli hohtavan valkoisena ohi, ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja lapsiaan ja autot ajelivat ohi ihmetellen portaiden kaiteella istuvia spurgun näköisiä hippejä. Olihan se nyt vitun siistiä. Kaikki siinä hetkessä oli aivan viimeisen päälle täydellistä.

Ihmiset tuppaavat helposti elämään menneissä hetkissä. He elävät niissä niin innokkaasti ja kaipaavat niitä niin neuroottisesti, etteivät huomaa tätä päivää ja näitä hetkiä. Seurustellessa sen huomasi, miten tyttöystävän piti koko ajan vouhottaa, koska hän tahtoi sen ensimmäisen kesän takaisin. Minä sanoin joka vuosi suoraan, että en minä sitä ensimmäistä kesää tahdo, koska olin itse ärsyttävä idiootti ja lapsellinen kusipää. En minä sillä Menneisyyden Jerellä mitään tee. Hän sanoi sen olevan eri asia, mutta ei se ole. Ilman sitä ihmistä ei ole sitä kesääkään. Ja se, että hän kaipasi menneisyyteen, esti häntä tekemästä mitään uutta tässä hetkessä, se oli raskasta.Mutta aivan sama on kaiken muun kanssa. Myös huumeiden. Etenkin huumeiden. Jokainen ensimmäinen kerta jättää päähän ja ajatuksiin odotuksen siitä, mitä jokin asia on, ja sitten ihminen juoksee saavuttamassa sitä fiilistä, joka hänellä oli ensimmäisellä kerralla. Ei se sieltä takaisin tule. Pitää vain etsiä uusia ensimmäisiä kertoja ja tehdä asioita, joita ei vielä ole tehnyt. Ei toinen banaanikakkukaan ollut yhtä hyvä, kuin ensimmäinen, mutta niiden tekeminen on koko ajan helpompaa, ja se ei enää ole mikään "main quest" illan ohjelmistossa, jos päättää pyöräyttää kahvin kanssa natusteltavaa. Voi keskittyä muihin asioihin. Olennaiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti