Tätähän tämä elämä taas alkaa olla.

Heräsin siihen niin tuttuun ajatukseen, "olenkohan minä tänään niin helvetin rikas, että saisin maksettua nuo erääntyvät laskut?" Vastaus kysymykseen selvisi suhteellisen nopeasti. Posti kolahti luukusta, ja ajattelin, että enpä nouse vaivaamaan päätäni asialla ihan vielä. Välissä  näin lyhyen unen, jossa joku oli lähettänyt DNAn kuorella jonkinlaisen kirjeen tapaisen, jossa kertoi nähneensä Cut To Fitin juuri livenä, ja että juokseminen on hänen mielestään siistiä. Olen saanut muutamia kortteja ja kirjeitä ja vähän useampia sähköposteja elämäni aikana, mutta tuossa ihmetytti ainoastaan se, että koska se tuli DNAn kuoressa, luulin sen olevan lasku. Sitten heräsin ja hämmennys hälveni, kun yöpöydällä ei mitään kirjettä tai laskua ollutkaan. Huh. No, ei kyllä ollut postinkaan seassa. Rahaa ei ole ja tuolta DNAltakin tuli eilen oikein tekstiviesti, että jos maksat huomiseen mennessä, niin tästä ei koidu ongelmia. En ole koskaan ennen saanut sellaista, onkohan ne siirtäneet perintähommat liivijengeille? Laitoinpa kuitenkin John Lee Hookerin kokoelman pyörimään, I ain't got no money but I've got the blues again. Tuokin oli kyllä kova ukko aikanaan. Hienoa kamaa. Voisikin tämän jälkeen soittaa vielä Whiskey & Wimmenin ja House of Bluesin läpi.

Päivä muuttui siis odotetusta yltäkylläisyyden ja ilon juhlasta vähän perinteisemmäksi työväen juhlaksi, paitsi että omalla kohdalla tietysti ilman viinaa ja perhettä, jonka voisi ajaa päissänsä pihalle. Eli siis istun vain himassa ja katselen ikkunasta ulos, että onpa kaunis päivä pysyä neljän seinän sisässä. Voisin itseasiassa alkaa kaivella eilen soittelemiani pianomeditaatioita läpi ja katsoa, josko niistä saisi kyhättyä jotain hienoa. Tai vähemmän hienoa. Soittaessa oli hienoa kokea se flow, ettei yksikään virhe pysäyttänyt soittoa, koska kun ei ollut mitään mitä soittaa, jokainen virhe tuli osaksi biisiä, se piti sitten vain soittaa uudestaan. Se on pianossa siistimpää. Tiedän suunnilleen aina, mitä soitin, kitaralla saattaa soitella niin fiilispohjalta, ettei sitä välttämättä edes tajua, mikä ääni sitä touhua oli ohjaamassa uusillee urille, ja siksi se voi muuttua enemmänkin. Mutta jos nyt saan ne tänään iskettyä internetiin, pitää muistaa, että vaikka olen myös taidoiltani rajoittunut, olen sitä myös mieltymyksiltäni. En ole koskaan lämmennyt sellaisella Mozartin kaltaiselle pimputtelulle, se on aivan kuin kuuntelisi jonkun ärsyttävän ihminen jutustelua kahvipöydässä. Sellaisen, joka ei osaa pitää mitään omana tietonaan. Pianon suhteen olen ollut aina vähän sillä kannalla, että mitä vähemmän soitetaan, sen enemmän se oikeasti puhuu. Siksi joku kuutamosonaattikin (se eka "Muuvmentti") on mielestäni niin järjettömän tehokas, se ei kerro sinulle kaikkea eikä rakenna kaikkea valmiiksi, vaan jättää ilmaa ja tyhjyyttä äänten väliin, ja siinä tyhjyydessä jokaisen sielu värittää tilan omilla väreillään.

Tänään vaikuttaisi siltä, että on taas hieno päivä olla elossa. Kohta voisi lähteä puistoon kuuntelemaan Neurosista ja meditoimaan. Parit kirjatkin pitäisi vielä lukea, jotta voi palautella niitä sitten kirjastoonkin, ennen kuin niistä paukkuu taas lainat ja saan maksella lisää. Taidan olla jonkun vitosen pystyssä kirjastollekin tälläkin hetkellä. Eiköhän tämä elämä taas tästä, kun ottaa henkistä sisältöä kaiken muun paskan sijaan.

Räätälin kuolema.

He vetivät mustan hupun Bahiirin päästä. Äkillinen kirkas valo sokaisi hänet täysin, mutta äänet ja hajut hänen ympärillään olivat jo paljastaneet hänelle, että hänet oli raahattu homeisesta ja pimeästä, rottia ja muita loisia vilisevästä kellarista ulos erämaahan. On hämmästyttävää miten paljon muut aistit herkistyvät, kun yksi suljetaan pois.

                             Pimeässä, tilapäisen vankilan virkaa toimittavassa kellarissa hän ei ollut kolmeen päivään nähnyt mitään, mikä oli teroittanut hänen haju- ja kuuloaistinsa äärimmilleen.  Hän tottui nopeasti paikantamaan nurkissa vikiseviä rottia äänten perusteella, ja niiden äänet kertoivat hänelle enemmän myös siitä vankilasta, johon hänet oli suoraan vuoteestaan keskellä yötä raahattu. Se oli muutaman neliömetrin kokoinen perunakellari, joka oli noin pari metriä syvä ja jossa oli ylhäältä suljettava luukku. Sen seinät oli rapattu karkeasti ja äänet kimpoilivat niistä lyhyesti takaisin. Ulos kellarista johti vähintään yhtä huonosti ja kiireellä tehty portaikko. Yhdessä nurkassa oli pieni kasa homeisia ja niljaisia perunoita, johon hän liukastui kahdesti, ennen kuin oppi välttämään niitä, ja liikkumista ylipäätään.

                             Hän oli laskenut alleen, mutta hänen ylleen puetusta karkeasta säkistä oli vaikea sanoa, haisiko se hänen, vai jonkun sitä aiemmin pitäneen kuselle. Hänelle kävi kuitenkin nopeasti selväksi, ettei hän ollut ensimmäinen, eikä taatusti myös viimeinen, joka tuota samaa säkkiä tulisi viimeisenä vaatteenaan kantamaan.

                             Bahiir oli ehtinyt nähdä kirkkaan aamun polttavan auringon vain lyhyesti siinä välissä, joka sotilailta oli kulunut kattoluukun avaamiseen ja hänen huputtamiseensa, mutta sen sokaiseva loiste oli riittänyt kertomaan hänelle, että oli yhä aikaista. Hän arvioi mielessään kellon lähestyvän ehkä kahdeksaa, mutta ei uhrannut sille ajatukselle enempää aikaa, sillä hän aisti olevansa keskellä ehkä elämänsä merkittävimpiä hetkiä.

                             Hänen lyhyttä ja laihaa räätälin varttaan huomattavasti kookkaammat sotilaat roikottivat häntä välissään kantaessaan miehen huonosti rapattuja portaita ylös ja ulos valoon. Bahiir kuuli, kuinka kolmas kasvoton hahmo sulki luukun heidän perässään. Kolme päivää rottien ääntelyä pienessä kopissa kuunnelleelle miehelle kaikkien ulkomaailman äänien, hajujen ja tuntemusten kutoma todellisuus tuntui yhtäkkiä typerryttävän voimakkaalta! Bahiir tunsi itsensä vesikannuksi, johon joku kaatoi ämpäristä vettä täydellä voimalla, välittämättä siitä miten kannu täyttyy hetkessä ja vuotaa ylitse.

                             Hänen päätään alkoi heti särkeä. Sotilaitten saappaiden varmat askeleet ja hänen omien jalkojensa puolittainen raahautuminen pitkin vielä kylmää hiekkaa kuulosti hänen korvissaan valkoiselta kohinalta, kuin hiekan muodostamalta putoukselta, joka kohisi Niagaran tavoin hänen korvistaan sisään. Sotilaiden sääriä vasten kolahtelevien miekkojen satunnaiset tömähdykset tuntuivat osuvan suoraan hänen niskaansa. Mies kuuli kaikkien maailman lintujen laulavan hänen hautajaissaattueessaan, hän kuuli jokaisen pienen linnun soittavan kauneimpia ja surullisia säveliään kuin täysipäinen sinfoniaorkesteri! Jokainen ääni tuntui repivän hänen korviaan ja niistä suoraan aivoihin ja keskushermostoon johtavia ratoja niin, että hän oli varma niiden napsahtelevan kohta poikki.

                             Hän tunsi miten karkeasta juuttikankaasta tehty virtsan hajuinen säkki hiersi hänen päällään, etenkin kaulasta ja kainaloista, sillä kukaan ei todellakaan ollut tullut ottamaan hänen mittojaan tätä vaatimatonta asustetta suunnitellessaan. Hänellä oli vahva tunne siitä, että sitä ei ollut mitattu kenenkään häntä edeltävänkään mukaan. Hänen päähänsä laitettu musta huppu tuoksui vahvasti myskille ja alkoholille, mikä tuntui hänestä aluksi oudolta.

                             Bahiir tiesi kuolevansa. Hänelle oli selvää, ettei hän ollut ensimmäinen, eikä tulisi olemaan viimeinen tässä sodassa tekaistuilla perusteilla teloitettu ihminen. Hän oli vain jokin epämääräinen numero n siinä välissä. Hän ajatteli vähän katkerana jo melkein näköpiirissään olleita eläkevuosiaan, miten olisi voinut jättää pian vaatekauppansa poikansa hoiviin ja asettua omalle paikalleen perheen pääksi, vanhaksi ja viisaaksi patriarkaksi, jolta nuoremmat tulisivat kysymään neuvoa. Hän oli lähes varma, että hänen liikkeensä oli jo poltettu, ja perheensä teloitettu. Mitäpä syitä hänellä olisi enää elääkään? Sodat ovat aina samanlaisia. Paljon kauniita sanoja, ja rumia tekoja. Heidän koko perhettään syytettiin kapinallisista toimista valtiota vastaan, koska hänen veljensä oli sattumalta juovuksissaan tappanut erään sotilaan. Bahiir oli piilotellut veljeään liikkeessä, ja lähettänyt tämän matkaan viikon tienestiensä kanssa. Veli oli tietysti jäänyt kiinni heti kaupungin rajalla, ja oman nahkansa pelastaakseen huutanut ja ulissut ja ilmiantanut Bahiirin perheineen. Epäilemättä myös veli oli jo kuollut. Koko tämä sota oli vain suurta puhdistusta, tekosyy pyyhkäistä roska kansakunnan silmästä. Bahiir oli kyllin vanha muistaakseen isänsä puheet aikaisemmista puhdistuksista, joita tämän maan kansa oli tehnyt. Tämä oli vain historian pyörän pyörähtämistä, uusi kierros ja sama lopputulos. Systemaattinen vaino ja hävitys.

                             Tuolla hetkellä hän vihasi veljeään ja sitten myös koko kansaansa.  Hänestä tuntui sietämättömältä, että koska hän oli sattumalta syntynyt johonkin sattumanvaraiseen sukukuntaan, hänen kuului nyt kuolla, kun nuo toiset saivat puolestaan toimia tuomareina ja teloittajina. Kuka niin muka päätti?! Mutta viha teki vanhentuvassa räätälissä nopeasti tilaa jonkinlaiselle tyyneydelle, aivan kuin myrsky ja halu taistella olisivat äkkiä tehneet tilan hyväksynnälle ja hiljaisuudelle. Hän näki, miten heidän kohtalostaan tultaisiin vielä kirjoittamaan kirjoja ja tekemään kaikenlaisia kansalaisvetoomuksia, miten jotkut idealistiset nuoret saisivat heidän kohtalostaan kipinän toimia toisin ja muuttaa maailmaa. Hän alkoi nähdä kuolemansa välttämättömyytenä, ja toivoi sen tulevan nopasti.

                            

Äänten ja kaikujen häviäminen kertoivat miehelle rakennusten jäävän kauemmas, jonnekin etäiseen menneisyyteen tällä hitaalla, mutta varmalla matkalla ajasta ikuisuuteen. Linnutkin lakkasivat laulamasta, joten oletettavasti hänen ympärillään ei ollut juurikaan puita, joissa ne voisivat lauleskella. Hiekka alkoi tuntua hieman lämpimämmältä hänen jalkojensa alla. He olivat tulleet aavikon laidalle, kaupungin reunalle. Hän oli hämmentynyt, sillä oli luullut tulevansa hirtetyksi jossakin poissa näkyvistä. Hupun myskin ja vanhan viinan läpi hän erotti vaimeasti raikkaan ilman ja hitaasti lämpenevän aamun tuoksut.

                             Häntä raahaavat sotilaat alkoivat vähitellen haista hieltä. Kantaminen alkoi käydä raskaaksi ja vähitellen heidän otteensa muuttuivat väsyneemmiksi ja he alkoivat ähistä kantaessaan Bahiiria. Hän mietti hetkellisesti pakoa, mutta hylkäsi sen heti nähdessään nyt edessään kirkkaamman ja jalomman lopun, jota ei olisi vielä muutamaa tuntia aiemmin osannut kuvitellakaan.

                             Äkkiä sotilaat heittivät hänet hiekalle polvilleen. Hän erotti uusien ihmisten vaimeaa keskustelua, ja yhden hevosen korskuvan hengityksen ja vaimean hirnahduksen.  Hän rojahti polvilleen ja tunsi hiekan pistelevän sääriään, säkki hänen yllään hiersi joka puolelta ja huppu vedettiin äkisti ja väkivaltaisesti pois. Hän räpytteli kiivaasti silmiään ja katseli ympärilleen heti silmien tottuessa valoon.

                             Häntä raahanneet sotilaat olivat pukeutuneet ruskeisiin pellavatakkeihin, jotka oli napitettu paksuilla napeilla alhaalta ylös asti. Päässään heillä oli pyöreät, karvaiset lakit ja vyöllään sapelit. Häntä vastapäätä heitä oli vielä viisi lisää, nämä kantoivat lisäksi selässään kivääreitä, sekä yksi valkoiseen takkiin pukeutunut ylempiarvoinen komentaja, jolla oli päässään jonkinlainen arvovallasta kertova seremoniapäähine, jonka remmi tuli hänen kaulansa alta niin, että se sai hänen parrattoman, mutta viiksekkään naamansa näyttämään pulskalta.  Tämä istui mustan, kevytrakenteisen hevosen selässä ja katseli miesten rivistön päädystä räätäliä silmästä silmään.

                             Hänen oikealla puolellaan oli iso kuoppa, jonne asti hän ei paikaltaan nähnyt, mutta jonka merkityksen hän hajusta ja omasta tilanteestaan vaivattomasti päätteli. Se oli joukkohauta, jonne hänenkin ruumiinsa pääsisi muutamien hetkien kuluttua kantamaan oman kortensa vääryyksien kekoon.

                             Bahiir muisti äkkiä heitä seuranneen sotilaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Tämä ei pitänyt lainkaan paitaa, ja hänellä oli päässään huppu, jossa oli reijät silmille. Ne olivat Bahiirin mielestä mustimmat silmät, jotka hän oli elämässään nähnyt. Vyöllään tällä teloittajalla oli muita leveämpi sapeli ja juomaleili, hänen mustat housunsa olivat leveälahkeiset, mutta sidottu kiinni alhaalta. Hän asteli lähes äänettömästi Bahiirin viereen muiden väistyessä sivummalle ja siirtyessä epäröiden jonon jatkeeksi.

                             Hevosella ratsastava komentaja tuli jonon päästä Bahiirin eteen, sylkäisi tämän kasvoille ja kaivoi satulalaukustaan käärön, jonka avasi. Hän karaisi kurkkuaan ja katsoi räätäliä silmiin merkitsevästi, ennen kuin alkoi lukea.

                             ”Bahiir Kasabian. Räätäli, ikä tuntematon, teidät on todettu syylliseksi kapinallisiin toimiin sodan aikana, salaliittoon ja vehkeilyyn valtiota vastaan, sekä murhamiehen piilotteluun ja tämän paon avustamiseen. Tuomio on kuolema ja se pannaan täytäntöön välittömästi!”

                             Pulskanaamaisen komentajan ääni oli melko korkea ja katosi nopeasti erämaan tuuliin kaikumatta takaisin.

                             ”Yleisen käytännön mukaan teille tarjotaan viimeistä tupakkia, ja mahdollisuutta viimeisiin sanoihin, tahdotteko ottaa nämä vastaan?” Hän lisäsi katsoen räätäliä ikävystyneesti, ikään kuin kyllästyneenä näiden pakollisten inhimmillisyyden myönnytysten välttämättömyyteen.

                             Bahiir ei ollut koskaan elämässään polttanut tupakkaa, eikä aikonut polttaa sitä kuollessaankaan. Hän karautti kuivaksi käynyttä kurkkuaan ja keräsi rohkeutensa rippeet saadakseen matalan äänensä kuuluviin. Hän ei ollut puhunut päiviin ja tunsi sanojen löytämisen vaikeaksi.

                             ” Jos... Jos saan pyytää.. Tupakkaa en tahdo, mutta tahtoisin, että kirjaatte ylös viimeiset sanani.” Tämä aiheutti selkeästi pienen pettymyksen komentajassa, jonka puolesta tämä kaula olisi saanut katketa jo ainakin kolme sekuntia sitten. Bahiirin vierellä pyöveli asettui paremmin asemiin hänen oikealle puolelleen. Bahiir haistoi hänestä saman myskin ja alkoholin lemun, joka hupussa oli ollut. Hän pani sen merkille, ajattelematta sitä juurikaan sen enempää. Kohta hänen ei tarvitsisi pohtia tai kokea enää mitään. Komentaja kaivoi jostakin jonkinlaisen mustekynän, joka ei heti toiminut. Hän suttasi hieman paperinsa laitaansa ja nyökkäsi Bahiirille olevansa valmis. Tämä mietti hetken, ja sanoi sitten viimeiset sanansa.

                             ”Sanokaa kaikille kirjailijoille, että välttävät sanojen rakastelua ja keskittyvät maalaamaan sielunsa seinille kuvia. Sanokaa kaikille lääkäreille, että korjaisivat vaivojen sijasta ihmisiä, ja sanokaa kaikille kuoleville, että elämä on jo ikuista..” Hän mietti hetken ja nyökkäsi komentajalle.

                             Teloittaja veti sapelin tupestaan pitkän ja hieman epävireisesti soivan helähdyksen saattelemana ja kohotti sen korkealle ilmaan. Juuri ennen kuin hän oli lyömässä, Bahiir huudahti äkisti:

                             ”ODOTA! Sanokaa vielä kaikille peltisepille, että näiden on turha tulla neuvomaan räätäleitä!”

                             Teloittaja katsahti hämmentyneenä komentajaan, joka kohautti olkiaan ja kirjoitti viimeisen lisäyksen listansa jatkeeksi. Sitten teloittaja laski miekkansa voimalla alas, ja Bahiirin pää kierähti silmät kiinni ja suu ammollaan kaulasta rauhallisesti pulppuavan veren saattelemana aamuauringon kultaamalle hiekalle.

Takaisin "sivistyksen" pariin.

Ihmisajatuksen voima on hämmentävä. Aamulla luin ihan muina miehinä Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalaria, joka ainakin aluksi kertoo vain ihan arkisesti toisen maailmansodan jälkeisen taiteilijan eläkepäivistä ja lasten avioliitoista, ja aivan jostain puun takaa tajuntaan sukeltaakin yhtäkkiä täydellinen toisen ihmisen elämä, visio jostain hetkestä. Se alkaa muodostua jostain yksityiskohdasta, tässä yhteydessä kohotetusta miekasta heijastuvasta auringosta, ja yhtäkkiä tajuat olevasi keskellä jotain aivan muuta, näet sen kaiken täydellisenä ympärilläsi, tunnet ja näet ja koet siitä tilanteesta kaiken, ja tajuat, että ok, tämä on niitä asioita, mitkä kuuluu kirjoittaa ylös. Pikainen muistilista kännykän viestiluonnoksiin, ja lukeminen jatkuu siitä mihin jäin. Tällaisina minulle tulevat kaikki ne novellit, joita olen koskaan kirjoittanut, ne ovat pieniä, nähtyjä visioita ja kokonaisia maailmoja jossain tajunnan laidalla. En tiedä, miten kaikki muut ihmiset käsittelevät näitä "mielikuviaan", ja miten he voivat elää ilmaisematta niitä kaikkia ulos? Nytkin meinaan revetä ihan vain halusta kirjoittaa tuo kaikki jo talteen, mutta koska en tiedä minkä aikaa istun tässä Pertunmaan puolella, en viitsi edes aloittaa. Lisäksi näillä mäkkikoneilla on minusta yhä melko hankala, vaikkakin ihan miellyttävä kirjoittaa. Ainakin tässä on kaikki näppäimet paikallaan.

Työviikko takana, se oli todella opettavainen ja palkitseva kaikin puolin. En varmaan ikinä tule kyllä löytämään noin opettavaista paikkaa, joten koitan nyt ottaa siitä kaiken irti, lukea, keskustella, nähdä ja kuulla kaiken mitä tuolla talolla on minulle opetettavaa. Vaikka onneksi elän ainakin siinä käsityksessä, että olen tervetullut takaisin vielä harjoittelujakson jälkeenkin. Luin taas paljon kaikenlaista, jatkoin Poikani Kevinin loppuun. Se on sellainen kylmä ja vähän vastenmielinenkin tarina todellisesta elämästä, jota suosittelen kaikille. Älkää googlettako sanaakaan aiheesta, menkää kirjastoon tai kirjakauppaan ja ostakaa tai lainatkaa Lionel Shriverin Poikani Kevin. Ei teidän tarvitse tietää siitä mitään, koska tietämättömyys nimenomaan rakentaa kirjan viimeisen, melko vaikuttavan koukun. Sen jälkeen oli aika vaisu olo. Se oli aivan helvetin hyvä. Sen lisäksi luin Henry Thoreaun Waldenin, ihan siksi, etten ole lukenut sitä, mutta se oli päällisin puolin melko turhaa luettavaa. Ei välttämättä siksi, mitä miehellä oli sanottavana ajastaan ja sen ihanteista, vaan siksi, että tuntui helvetin hölmöltä lukea päiväkirjaa mieheltä, joka asui metsässä järven rannassa, kun istui lukemassa sitä itse metsässä järven rannassa. Olisin saanut (ja sainkin) kaiken sen saman informaation katsomalla järven jäätä ja kuuntelemalla lintujen laulua. Siinä tuli monta kertaa sellainen olo, että tästä on kyllä Zen kaukana. Onnekseni se taisi olla ensimmäinen vastaavanlainen kokemus elämässäni, ja ajattelin että kyllähän sitä nyt pitää sitten sellainenkin kokemus ja tunne ottaa vastaan täydessä mitassa, eikä sen takia jättää Waldenia kesken. Mutta vertasin päässä itseäni niihin kaikkiin munkkeihin, jotka eivät ymmärtäneet Siddharthan opetusta saarnassa, jossa hän vain istui hiljaa lootuksen kukka kourassa, ja vain yksi munkki salin perällä tajusi koko homman ytimen. Tarinan mukaan siis.

Oli Thoreaussa tosin se pointti, että se sysäsi päässä liikkeelle ajatusketjun siitä, miten filosofit pilataan aina jonkinlaisten instituutioiden toimesta. Ajatus karaistuu köyhyyden ja kärsimyksen kautta, ja juuri kun älykkäät ihmiset ovat saavuttamassa terävimmän pisteensä ja korkeimman huippunsa, jokin tavallisesti valtiollinen instituutio huomaa sen, ja kukittaa ajattelijan pilalle. Apurahoja ja palkintoja, jotka saavat huomaamaan, että onhan se nyt ihan kivaa kun on saatanasti fyrkkaa. Sitten aletaan mukailla niitä instituutioita, joista sitä rahaa tuntuu vuotavan. Joten nauttikaa kaikista näistä ajatuksista ja meikäläisen teroittumisesta nyt, kun vielä olen köyhä ja kurja. Toivon, että se "rikastuminen" jää tässä elämässä mahdollisimman myöhäiseen vaiheeseen, tai vaikka tapahtumatta. Jos pitää valita tämä nälkä, joka ajaa minua koko ajan eteenpäin, tai yltäkylläisyys ja taloudellinen turva, valitsen tällä ymmärryksellä ja tällä elämäntilanteella nälän. Toisaalta minusta on myös mukavaa, että minulla on ystäviä, joilla menee hyvin ja joiden luona voin sitten nauttia hetkellisesti joistain sellaisista ylellisyyksistä, joihin minulla ei koskaan tule olemaan varaa.

"I've got some biiiiiig stuff going on!"

Nyt se olisi taas hillittömänä työn sankarina alettava painaa pitkää päivää. Elkää luulko kuolleeksi, jos viikonloppuna ei kuulu mitään, teen nyt viikon putkeen, joten en ole julkisena apinana nöyryyttämässä itseäni internetissä. Sillä aikaa voitte vaikka lueskella Kuinka Kiveksi Tullaan ja koittaa löytää elämäänne jotain vähän merkittävämpää tekemistä, kuin meikäläisen kyttääminen. Työssä käyville tämä tarkoittaa sitä, että se paskalla istuminen ja kännykän räplääminen loppuu, ja joudutte oikeasti tekemään töitä. Hus! Menkää!

Eilen korkattiin tämän kevään terassikausi, eli siis kaverit joi viiniä parvekkeella ja meikä soitteli kitaraa. Ei tarvinnut kauaa soittaa, että kielet ja kaula ja sormet olivat ihan paskassa. Tuon puolen olin unohtanut tässä keväässä ja kesässä täysin. Pitää etsiä jostain halpa rämpyttelykitara, mitä voi soitella pihalla ilman isompia ongelmia. Joku pikkukoppainen nylon-kielinen. Jonka kaula ei tunnu halfpipeltä. Meillä oli suunnitelmana Vilin kanssa perustaa kitara-mandoliini-duo. Jos pääsisi vaikka Torven akustiseen iltaankin jossain välissä. Se olisi hauskaa. Menen mielelläni sinne soittelemaan jonkun kanssa, mutta yksin siellä rimputtelu voisi olla vaivaannuttavaa, koska suurin osa meikän biiseistä on kuitenkin jotain yhden- kahden soinnun juttuja, jotka vaatii ainakin jonkun komppailemaan jotain muuta siihen alle. Parastahan olisi saada eri ihmisiä eri soittimien kanssa, koska eri tyyppien kanssa soittelee ihan erilaisia biisejä. Vilin kanssa nyt sujuu ihan mikä vaan.  Se on hämmentävä jätkä. Näytetään siltä, kuin oltaisiin samaa lajia. Tai ainakin karattu samasta heimosta ihmisten sekaan.

Kuulema meikän Walesin pomokin on tänään Lahdessa, oli kehunut meikää opettajallekin, mutta en kerkeä nähdä sitä nyt kun ovat eri puolella pitäjää ja pitää tuossa jossain välissä näihin paikallistöihinkin päästä. Kävin lainaamassa uusia kirjoja, josko jaksaisivat soitella uusia biisejä uudella innolla. Ja itselleni lainailin The Doorsia, koska sain tuota kitara-mandoliini-duoa ajatellessani loistavan idean The Doorsista mannejatsina, mutta saa nyt nähdä mitä siitä tulee, taitaisi tarvita pari heppua lisää ennen kuin se alkaa mannejatsilta kuulostaa. Mutta ensi kesälle meikällä on siis suuria suunnitelmia. Nyt pitää katsella ensin näitä pienempiä suunnitelmia, että saa koulunsa läpi ja pääsee tekemään jotain muuta.

Hetkistä ja häviämisestä. Ja absurdi uni.

Näin unta, josta en muista juuri muuta, kuin että oli jonkun luokan/työporukan/vastaavan saunailta Pertunmaan kesäkodin rantasaunalla, ja ihmiset uivat ja minä kävelin sellaisella ihme rämeellä jonkun kanssa. Se räme oli muodostunut siitä, kun vedenpinta oli noussut nurmikolle. Vettä oli nilkkoihin asti ja se oli kirkasta, siinä näkyi ahvenia ja jotain lappeellaan uivia kaloja, jotka näyttivät vähän hölmöltä. Ne kutivat sellaista oranssia puuroa. Joku pariskunta oli kerännyt sitä meikän megafoonin kartion täyteen, ja kiroilin kun se oli ihan paskassa, kysyin että syödäkö ne sen aikovat, jolloin he paljastivat, että ei, kun se on menossa tuon eukon perseeseen, kun se tykkää anaaliseksin aikana siitä, että se epämääräinen kutupuuro on sen sisällä. Sanoin, että okei, meikän megafonia sen perseeseen ei tarvitse työntää ja kävin pesemässä sen järvessä.

En edes jaksa alkaa sorkkia tuota ilmeistä symboliikkaa tuosta auki. Samaa zeniläistä seksistä kieltäytymistä se on, kuin kaikki muukin näistä vastaavista unista. Sen sijaan kerron jotain mielenkiintoisempaa, joka muuten ei koskaan tulisi kirjoitetuksi yhtään mihinkään, mutta kun minulla nyt on tällainen keino tallentaa koko elämäni, niin hyödynnetään sitä. Eilen istuttiin Vilin kanssa kaupungintalon edessä, tai oikeastaan sivuseinällä, ja fiilisteltiin tätä alkavaa kesää. Meikän on vaikea olla vetämättä tuollaisia hetkiä vähän turhankin diipiksi, ja sanoinkin Vilille, että kukaan muu ei tule koskaan tietämään, että tämä hetki on ollut osa meidän elämäämme, eikä tämä ole sellainen hetki, jota kumpikaan meistä kirjoittaisi minkäänlaiseen elämäkertaansa, mutta vittu, että oli siistiä olla elossa juuri sillä hetkellä. Aurinko laski, kivi oli keltaista ja ruskeaa, taivas oli sininen, puut sitä vasten melkein psykedeelisen harmaita, ruusupuskan yllä lenteli muutamia kärpäsiä,  joku kukan haituva lenteli hohtavan valkoisena ohi, ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja lapsiaan ja autot ajelivat ohi ihmetellen portaiden kaiteella istuvia spurgun näköisiä hippejä. Olihan se nyt vitun siistiä. Kaikki siinä hetkessä oli aivan viimeisen päälle täydellistä.

Ihmiset tuppaavat helposti elämään menneissä hetkissä. He elävät niissä niin innokkaasti ja kaipaavat niitä niin neuroottisesti, etteivät huomaa tätä päivää ja näitä hetkiä. Seurustellessa sen huomasi, miten tyttöystävän piti koko ajan vouhottaa, koska hän tahtoi sen ensimmäisen kesän takaisin. Minä sanoin joka vuosi suoraan, että en minä sitä ensimmäistä kesää tahdo, koska olin itse ärsyttävä idiootti ja lapsellinen kusipää. En minä sillä Menneisyyden Jerellä mitään tee. Hän sanoi sen olevan eri asia, mutta ei se ole. Ilman sitä ihmistä ei ole sitä kesääkään. Ja se, että hän kaipasi menneisyyteen, esti häntä tekemästä mitään uutta tässä hetkessä, se oli raskasta.Mutta aivan sama on kaiken muun kanssa. Myös huumeiden. Etenkin huumeiden. Jokainen ensimmäinen kerta jättää päähän ja ajatuksiin odotuksen siitä, mitä jokin asia on, ja sitten ihminen juoksee saavuttamassa sitä fiilistä, joka hänellä oli ensimmäisellä kerralla. Ei se sieltä takaisin tule. Pitää vain etsiä uusia ensimmäisiä kertoja ja tehdä asioita, joita ei vielä ole tehnyt. Ei toinen banaanikakkukaan ollut yhtä hyvä, kuin ensimmäinen, mutta niiden tekeminen on koko ajan helpompaa, ja se ei enää ole mikään "main quest" illan ohjelmistossa, jos päättää pyöräyttää kahvin kanssa natusteltavaa. Voi keskittyä muihin asioihin. Olennaiseen.

Kuinka Kiveksi Tullaan

Vanha mies asteli kadun kulmaan. Hän oli pukeutunut muiden vaatteista ja lahjoitetuista kankaista kasattuihin riepuihin, eräänlaiseen hämmentävään kaapuun, jossa oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä toisiinsa sopimattomia kankaita ja kuvioita. Jonkun lahjoittaman kukkamekon pala oli ommeltu kiinni samettiin, joka puolestaan oli ommeltu kiinni farkuista revittyyn kangaskaistaleeseen, joka puolestaan oli ommeltu kiinni purjekankaan kappaleeseen, joka puolestaan oli ommeltu kiinni vanhaan lakanaan, joka puolestaan oli ommeltu kiinni suihkuverhon riekaleeseen.

                             Hänen partansa ja hiuksensa sojottivat hallitsemattomilla säkkäröillä, ne olivat kai olleet valkoiset, mutta olivat nyt niin likaiset, ettei kukaan voinut hyvällä tahdollakaan sanoa niitä valkoisiksi. Hänen silmänsä paloivat kellertävän reunustamina vihreinä tähtinä syvällä vanhuuden ja paaston kuihduttaman kallon kuopissa, mutta niiden uhma ja voima yksin riitti pysäyttämään kenet hyvänsä. Hänen ihonsa oli auringon ruskeaksi paahtama, laihojen raajojen päissä olivat kämmenet kuin lapiot.

                             Niiden pitkät sormet tavoittelivat juuri saippualaatikkoa, vanhaa puista lootaa, jonka hän iski katuun niin, että sen toisesta laidasta irtosi säle, ja se keikkui hieman. Mies kirosi, mutta nousi kuitenkin vaappuvalle laatikolleen ja kaivoi jostakin merkillisen kaapunsa hihasta kiven. Hän nosti kiven korkealle, jotta kaikki voisivat nähdä sen. Kukaan ei vain katsonut. Ihmiset käänsivät katseensa tästä hämmentävästä ja häiritsevän poikkeavasta näystä, yrittäen käyttäytyä, kuin mitään merkillistä ei olisikaan. Onhan niitä kaikenlaisia kerjäläisiä, joita kukaan ei näe, näkymättömiä ja mykkiä kadut väärällään.

                             Vanhus heitti kivensä muutamia kertoja ilmaan, napaten sen kiinni. Viimeisellä kerralla kivi putosi katuun ja pomppasi kauemmaksi. Mies kirosi lyhyesti ja laskeutui laatikoltaan hakemaan kivensä takaisin. Hän kiipesi takaisin laatikolleen ja karisti kurkkuaan, jonka jälkeen hän alkoi puhua.

                             ”Kuulkaa te elävät ja murheelliset! Minä olen Viisas, ja tämä on minun kiveni. Jos haluatte ikuisen elämän, olkaa kuten tämä kivi! Tullaksenne ikuisiksi, teidän täytyy luopua elämästänne, luopua tietoisuudestanne, luopua itsestänne! Kuulen oikein, että sitähän te ette voi tehdä! Mitä iloa on ikuisesta olemisesta, jos minä en sitä koe tai tunne, te kysytte. Ja siinä te olette kaiken olevaisen ongelman ytimessä!

                             Mitä hulluutta on olla olemassa ikuisesti, jos ei ole kokemassa sitä itse, omilla aisteillaan ja omalla mielellään? Te tiedätte jo vastauksen, jos katsotte itseenne, sillä te olette, ja tulette olemaan aina olemassa! Me emme ole mitään muuta kuin tuhannen supernovan jäänteet, henkiin puhallettu heijastus vedyn ja hiilen tanssista maailmankaikkeudessa, me olemme kaikki aina olleet, me tulemme kaikki aina olemaan, ja me olemme aina yhtä kuolleita, kuin tänä päivänä olemme!”

                             Muutamat ihmiset alkoivat hidastaa askeleitaan ja pysähtyä kauemmaksi kuuntelemaan tämän tulena ja myrskynä kivi kädessä huutavan miehen käheää ääntä. Mies piti katseensa ylös kohotetussa kivessään, ikään kuin puhuen tälle koko ajan.

                             ”Tämä kivi tietää jo kaiken sen, minkä jokainen meistä tulee tietämään. Olla ikuinen, on olla olematta, ja me voimme tulla kestäväksi ja tuhoutumattomaksi vain tuhoutumisemme hetkellä. Se mitä meistä jää ihmisten keskelle on kivi, jossa on meidän nimemme, herättipä se nimi ihmisissä kunnioitusta tai kauhua. Mutta merkittävimpiä kiviä ovat nimettömät kivet, ne pienet hetket, jolloin olemme ohjanneet toisiamme kohti jotakin sellaista, joka yhdessä kuljettaa meitä kohti Juuri Sitä, Missä Meidän Pitää Olla. En puhu kohtalosta, se on muinaisten ukkojen ja akkojen hölynpölyä! Kohtalo on ihmisen orjuuttava vankila, joka sanoo, että kaikki on muuttumatonta, eikä ihminen voi päättää omasta kohtalostaan. Tätä on läpi vuosisatojen käytetty ihmisten rauhoittamiseen, orjuuden ja sorron vakiinnuttamiseen ihmisten mielissä, kaiken sen vastenmielisen toivottomuuden ajamiseksi ihmisen mieliin.

                             Minä puhun sattumasta, vahinkojen sarjoista, joka kuljettaa meidät Juuri Sinne, Missä Meidän Pitää Olla sillä hetkellä, kun me lopulta vaihdumme kiviksi, ikuisiksi ja kestäviksi ideoiksi ja ajatuksiksi olevien ja mainettaan tuhoavien ja likaavien olentojen sijaan. Kun ihminen muuttuu subjektista objektiksi, hän muuttuu myös konkreettisesta abstraktiksi, ja hänen tekemisensä asettuvat linjaan hänen päätepisteensä kautta, ja kykenemme katsomaan maailmaa hänen silmistään. Vaikka emme koskaan hänen eläessään voi kuvitellakaan tuntevamme tätä samaa maailmaa hänen tavallaan, kuolema tuo välillemme sen etäisyyden, joka tarvitaan toisen ihmisen ymmärtämiseen. ”

                             Mies heitti kiven jälleen ilmaan ja nappasi sen kiinni, kahdesti, sitten kolmesti. ”Kivi nousee ylös, ja palaa aina alas, mutta se voi tehdä sen useita kertoja! Mikään ei muutu, liike on aina sama, mutta se ei koskaan ole täysin samanlainen. Se voi jatkaa tätä loputtomiin, niin kauan, kuin on joku käsi heittämässä sen ilmaan ja nappaamassa sen kiinni. Niin kauan, kuin on jokin tahto, joka kiveä liikuttaa, se liikkuu. Kaikki elämä on tämän kaltaista. Mikään elämä ei ole millään tavalla erikoista, se on aina kiven lento ilmassa. Mutta koskaan se ei ole sama elämä, koskaan se ei ole saman ihmisen kokemus elämästä, koskaan se ei toista itseään samanlaisena.

                             Me kaikki tulemme kuolemaan. Se on pelottavaa. Mutta se on myös lohdullista, koska se takaa, että meistä tulee enemmän kuin olentoja, meistä tulee ajatuksia, meistä tulee ideoita, joiden kautta ihmiset voivat tarkastella maailmaa, ajatellen, että tällä tavalla minä olisin ajatellut kustakin asiasta, eivätkä he ole yhtään väärässä niin sanoessaan tai ajatellessaan.” Mies nielaisi ja karaisi kurkkuaan, katseli ympärillään oleviin ihmisiin, jotka nyt tuijottivat häntä suut auki ja hämmentyneinä.

                             ”Tämä kivi on minun viisauteni lähde, sitä tutkimalla minä olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmisen, liikkeen lain ja ymmärryksen. Tämä pieni kivi, jonka sattuma minun eteeni kuljetti, on opettanut minulle kaiken sattumasta itsestään ja meidän olemassaolostamme.  Niin mitätön ja satunnaiselta vaikuttava asia on tullut niin suureksi osaksi elämääni.  Tämäkin kivi oli joskus vuori, se oli joskus tähti, ja vielä aiemmin se oli pölyä ja tuhkaa, ja sitä ennen, ei mitään! Sitä samaa, mitä me kaikki olemme olleet, ennen kuin me tulimme oleviksi tähän maailmaan, sitä samaa mitä me tulemme olemaan, kun jokin käsi nappaa meidän kivemme lennosta. Me kaikki olemme vain hetkellisiä projektioita tajunnasta, eräänlaisia tulkintoja ihmisestä, lyhyitä kiven lentoja, jotka päättyvät äkkiä ja arvaamatta. Nyt, tarvitsen vapaaehtoisen! Kuka tahtoo olla ikuinen?” Hän veti kiveä pitelevän käsivarren taakseen ja kohotti toisen tähtäämään pitkällä kapealla sormellaan ihmisjoukkoa.

                             Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Sitten ihmiset räjähtivät huutamaan ja tunkemaan toistensa ohi kohti vanhusta, huutaen että tämän tulisi valita juuri heidät, tehdä joku heistä ikuiseksi. Osa ihmisistä luuli tämän varmasti olevan jonkin uuden tuotteen mainos, kun taas jotkut vain tahtoivat joukkoon kuuluakseen olla mukana, vaikka tämä outo vanhus oli heistä outo ja pelottava.  Vain harvat todella tajusivat, mitä tämä vanha mies heille tarjosi, ja juuri he olivat kauimpana ihmisjoukon perillä.

                             Vanhus valitsi umpimähkään kohteen, ja tempaisi kivensä nuoren pojan otsaan. Tämä kaatui kuolleena maahan. Kivi vieri takaisin vanhuksen jalkoihin, tämä nosti sen ja kuivasi veripisarat kaapunsa hihaan. Ihmiset katsoivat häntä hiljaa, kuka järkyttyneenä, kuka vihaisena, kuka vieläkin vakuuttuneena siitä, että tämän täytyi olla hienoin mainos, jonka hän oli ikinä nähnyt. Ihmiset olivat yhtäkaikki hämmentyneitä tapahtumista, ja vanha mies nosti kiven takaisin päänsä yläpuolelle. Ensin hän osoitti sillä järkyttyneiden joukkoa.

                             ”Tämä oli teille opiksi, koska ette koskaan osanneet ajatella tämän päivän koittavan! Ette osaa ajatella kuolemaa, koska mieluummin pakenette sitä arkisiin huvituksiinne ja rituaaleihinne, jotka pitävät teidät mahdollisimman kaukana kuolemasta. Mutta olla kaukana kuolemasta on myös olla kaukana elämästä! Elämä ilman kuolemaa on vain valo ilman varjoa, hahmotonta, muodotonta, olematonta! Vasta varjot antavat kaikelle valolle sen muodot ja vasta valon taittuminen antaa värit ja sävyt. Ilman varjoja te ette voi nähdä maailmaa! Ei ole hyvää eikä pahaa, kaikki vain on!”

                             Seuraavaksi hän osoitti vihaisina hänelle huutavia ihmisiä, jotka kauhistuivat ja yrittivät päästä pois hänen linjaltaan. ”Ja tämä oli opiksi teille, jotka vihaan peitätte pelkoanne, jotka ette suostu ymmärtämään ja näkemään omia heikkouksianne! Teistä jokainen on minulle vihainen vain siksi, että ajattelette itseänne tuon pojan tilalle. Yritätte kierrellä totuutta sanomalla kauniita sanoja omaisten kärsimyksestä, mutta itseänne te vain säälitte ja pelkäätte. Teidän täytyy päästä irti itsestänne, jotta voitte nähdä asiat niiden todellisessa luonnossa. Teidän vihanne sitoo kaiken aikanne ja jaksamisenne pelkästään kiertelyyn ja väistelyyn, ettekä tekään näe kiveä, näette vain ruumiin. Ja niin kauan, kuin se ruumis voisi olla omanne, teitä eivät muut kiinnosta. Ja voin luvata teille, että kun ruumis on omanne, teitä ei enää vihastuta eikä kiinnosta mikään.”

                             Seuraavaksi hän kääntyi niiden puoleen, jotka yhä luulivat katsovansa näytelmää. ”Te taas olette niin aistienne turruttamat, ettette osaa erottaa totuutta esityksestä. Te tahdotte vain viihtyä ja tulla tyydytetyiksi, elätte aistienne harhauttamina ja kaikkien vietävinä. Tämä ei ole esitys, edessänne on tänään kuollut nuori poika, jolla olisi voinut olla täysi elämä edessään, lapsia, lapsenlapsia, kuka tietää. Mutta tänään sattuman käteeni  asettama pieni kivi kuljetti hänet Juuri Sinne, Missä Hänen Tulee Olla. Te luotatte silmiinne, mutta ette ymmärrä, mitä ne teille kertovat. Uskotte kaiken sokeasti, mutta olette niin valheen ja harhautuksen kyllästämät, ettette osaa ottaa mitään todesta. Ja kaikki se, mikä käy silmistänne sisään, tulee vain harhauttamaan teitä lisää!”

                             Vanhus huomasi kaikkien näiden ihmisten joukosta erillään seisovat ihmiset, jotka ymmärsivät hänen sanansa, hänen opetuslapsensa, jotka vastahakoisesti myönsivät vanhuksen puhuvan totta.  ”Te olette minun opetuslapsiani. Teillä jokaisella on kannettavananne oma kivenne, ja se on aina erilainen kuin minun. Te näytte ymmärtävän todellisuuden ja maailman sen oikeassa muodossa; siinä jossa sen koette! Te eroatte kauhistuneista siinä, että tunnette kuoleman kosketuksen osana elämäänne. Te eroatte vihaavista siinä, ettette rakasta minäänne, ja te eroatte harhautetuista siinä, että näette mikä on totta ja mikä ei. Teitä minä kunnioitan koko sydämestäni, ja tiedän, että te tulette jakamaan nimettömiä kiviä, jättämään niillä jälkiä metsään, jotta ihmiset eivät eksy liian kauas totuudesta. Metsä on ihmisen alitajunta, se on pelottava ja tuntematon, kaoottinen paikka. Teidän kivenne reunustavat polkuja, joita kulkemalla ihmiset oppivat löytämään tien ulos, ja kun heillä on olemassa tie ulos, he voivat käydä kukin omassa metsässään levollisemmalla mielellä, oppiaakseen tuntemaan sen. Tämä on kaltaistemme tarkoitus ja tehtävä, ennen kuin muutumme asioista ajatuksiksi.”

                             Tämän sanottuaan vanhus vilkaisi hymyillen vihaisten joukkoa, joka hänen sanoistaan suuttuneina lähestyi häntä uhkaavana. Hän katsoi heitä säälivästi, ja sano: ”On tullut aika antaa viimeinen opetus, ja se on Kuinka Kiveksi Tullaan.” Vanhus asetti kiven kielelleen, nielaisi sen, tukehtui ja kuoli, pudoten mätkähtäen kiikkerän laatikonsa päältä katuun.

Seven Psychopaths

Katsottiin tuossa juuri Seven Psychopaths, ja se heilahti meikälle kyllä parhaimpien leffojen joukkoon saman tien. Olen huomannut jo kauan sitten, että minä pidän eniten metafyysisistä leffoista, jotka johtavat minua harhaan, vittuilevat minulle ja naureskelevat itselleen. En ole ihan vähään aikaan nauranut noin paljon elokuvan takia, ja siinä oli helvetisti siistiä aavikkokuvaa, joka sai minut taas ajattelemaan vain sitä, että tahdon ajaa aavikon läpi ja kuunnella Kyussia täysillä koko matkan. Se on oikeastaan ainoa sellainen kokemus ja asia, jonka tahdon elämältäni varmasti vielä saavuttaa, kaikki muu on vain plussaa. Aavikko, auto ja Kyuss. Tuossa oli hyvin paljon sellaisia tyypillisiä juttuja, jotka meikälle toimivat leffassa ihan täysillä. Ensinnäkin se metafyysinen kerronnan taso, toisekseen pienikin buddhismiin rakennettu silta, vaikka joillekin se saattaa tässä yhteydessä vaikuttaa hataralta ja irtonaiselta, mielenvikaiset hahmot, sekä Woody Harrelson ja Tom Waits.

Jos tarkastellaan vaikkapa elämäni parasta elokuvaa, David Fincherin ohjaamaa Fight Clubia, siitä löytyy Woody Harrelsonia lukuunottamatta kaikki tämä. Se on se mittapuu, johon nykyään oikeastaan suhteutan kaikki näkemäni elokuvat, aivan tahtomattanikin, alitajuisesti. Tiedän sen. Näin sen ensimmäisen kerran joskus muksuna, jolloin en ymmärtänyt siitä mitään, mutta kaivettuani sen lukiossa uudestaan esiin se räjäytti koko tajunnan. Toki iso osa sen anarkismille naureskelusta meni silloin täysin ohi, ja Palahniukin kirjasta tuli minulle jonkinlainen anarkismin raamattu, kunnes tajusin, että oikeammin se oli minulle zeniläisyyden ja kirjoittamisen raamattu. Palahniukin tapa kirjoittaa on mielestäni aivan jostakin tämän planeetan ulkopuolelta, eikä sitä koskaan tajua, ennen kuin lukee taas pitkästä aikaa hänen kirjojaan. Silloin aina ymmärrän, miten paljon hänen tyylinsä on vaikuttanut siihenkin, miten ajattelen kirjoittaessani.

Mutta takaisin tuohon leffaan. Kohtaus, jossa kirjailija lupaa Waitsin hahmolle sisällyttää anteeksipyynnön lopputeksteihin "henkensä kautta", herätti jo siinä hetkessä itsessäni sellaisen huomion, kuinka noinkin kliseinen lupaus saattaa merkitä jotain ihan muuta, kun sen vastaanottaa ihminen, joka on ennenkin ottanut henkiä. Ja Waits nyt muutenkin oli aika liekeissä. Tai no, Waits-faninahan se saattaa vaikuttaa siltä, että se jätkä olisi aina liekeissä. Ja onhan se! Ja Christopher Walken kanssa. Colin Ferrelin irkkuilu tuntui välillä vähän turhan päälleliimatulta, mutta sen kaverin imitaatiot siitä jätkästä oli hauskoja. Muutenkin oli kyllä line-up melko kunnossa tuossa leffassa. Seuraavaksi ajattelin näyttää pojille sen Unelmien Pelikirjan, ja kuunnella sitten pari tuntia miten ne haukkuu meikää homoksi.

Ilmainen vinkki Pekka Himaselle

Hesarin kuukausiliitteen Esa Saarista käsittelevän jutun yhteydessä oli pohdittu myös Pekka Himasta, ja sitä miksi ihmiset eivät mahdollisesti pidä hänestä. Syyksi epäiltiin sitä, että hän on turhan positiivisena, eikä Suomessa suhtauduta sellaiseen touhuun hyvällä. Ehkä näinkin, mutta jäin ajattelemaan, ettei tämä voi olla koko totuus. Minäkin katson maailmankatsomukseni ja näkemykseni suhteellisen positiiviseksi, vaikka näenkin, että tie siihen onnen ja autuuden maahan on kivulias ja töyssyinen, kuten mikä tahansa henkiseen heräämiseen ja ymmärrykseen johtava tie, ja silti ne muutamat kouralliset, jotka minua syystä tai toisesta lukevat, lukevat tätä koska haluavat lukea tätä. En minä ole näitä varsinaisesti kenellekään mainostanut, pyrin pitämään pienempää ääntä, enkä ole lahjonut ketään sössöttämään tästä mitään kenellekään. Himas-vihaankin täytyy siis olla jokin syvempi ja olennaisempi syy, jotain millä on tekemistä filosofian perimmäisen luonteen kanssa.

Lukiessani Nietzscheä viime yönä se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eihän Himasen Pekkaa kukaan kuuntele, kun ei sillä ole enää partaa. Miten kansa voisi tunnistaa hänet filosofiksi, kun hän näyttää enemmän taloustieteiden maisterilta ja muutenkin Kataisen sählykaverilta tuon sänkensä kanssa. Ehkä tässä on uusi kasvukausi meneillään, siitä en varsinaisesti tiedä, mutta tällä hetkellä ihmiset parjaavat häntä siksi, etteivät tunnista häntä filosofiksi. Kasvatappa Peke parta takas, niin alkaa taas sana mennä perille! Kun vaikka Esko Valtaoja avaa suunsa, kaikki kuuntelee, eikä sillä tainnut olla edes ammatillista pätevyyttä olla filosofi, mutta sellainen taas on parran ( ja tietysti ylivertaisen älykkyyden ja empatian tasapainoisen ja täysivaltaisen yhdistelmän) mahti!

Pekankin kanssa voisi olla mielenkiintoista jutustella, että jos nyt luet tämän ja olet joskus tulossa johonkin seminaariin tai vastaavaan Lahteen ja olet yöpaikkaa vailla, älä suotta maksata valtiolla kalliita hotelleja, meillä saa yöpyä keskustelua ja yläfemmoja vastaan! Sama koskee Esko Valtaojaa ja kaikkia muita partasuita, jotka lähetetään vastoin tahtoaan Lahteen. Ymmärrän sen olevan rankka paikka monelle.

Minä tapan sinut, Zarathustra.

Mitä pitemmälle luen Zarathustraa (enkä ole vielä edes sataa sivua lukenut) sitä enemmän vahvistuu kuva, ettei oikein kukaan ole koskaan tajunnut Nietzscheä. Tiedän hokevani tätä, mutta en voi olla ajattelematta, luenko minä samaa kirjaa, kun kaikki Nietzscheä parjailevat, pelkäävät ja nihilistiseksi ylistävät? Tai no, onhan minuakin toki sanottu nihilistiseksi, vaikka katson olevani kaikkea muuta, kuin ihmisiä vihaava murjottaja. Tai olenhan minä tietysti kai jossain määrin sitäkin, mutta silti jokaisella ihmisellä on mielestäni kaikki oikeus ja valta olla ja elää kuten tahtoo, eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa. En vain sillä tavalla osaa nähdä kaikkea sitä vaikkapa natsien (joiden nyt en välttämättä usko niin kauheasti lukuhommia harrastavan muutenkaan) ylistämää puolta tästä.

Tässä kun kuitenkin ylistetään perhosten ja saippuakuplien kauneutta ja ilon tärkeyttä elämässä ("En voisi pitää jumalaa, joka ei osaisi tanssia."), kehotetaan tyytymään materiaalisesti  vähään ja hakemaan arvojaan muualta ("totisesti, se joka vähemmän omistaa, häntä vähemmän omistetaan!") ja varoitetaan luovia ja taiteellisia ihmisiä siitä, että imartelevat ihmisjoukot ovat kuin verta imeviä kärpäsiä torilla, ja että kansa luulee tunnistavansa suuruuden, vaikka suurin osa luovista ja taiteellisista ihmisistä kuolee köyhinä ja tuntemattomina. Kansa tunnistaa kyllä suuruuden näyttelijän ja esittäjän, ja osaa rakastaa mahdollisimman hyvää imitaatiota jostakin ajatuksesta tai ideasta, mutta luovat ihmiset itse pysyvät tuntemattomampina ja poissa. Ja eihän sitä tarvitse kuin katsoa levylistoja nähdäkseen kaiken tämän aivan todeksi. Robinit, Bieberit, kaikki nämä myyvät illuusiota nuoruuden vertaiskokemuksesta, vaikka todellisuudessa biisejä vääntää kaiken maailman makikolehmaiset ja jimipääkallot. Joilla varmaan alkaa olla jo jonkinlainen paskan musan generaattori, johon ne vaan heittävät googlesta löydetyt nuorison käyttämät termit ja iskevät sinkut painoon saman tunnin sisällä.

Hämmennys on aivan yhtä suuri, kuin silloin joskus vuosi takaperin, kun niitä ekoja Nietzschejä lueskelin. Uskon, että ihmiskunnan näkemys tästä miehestä ja tekeleistä ja niiden merkityksistä perustuu pitkälle viime vuosisadan tapahtumiin ja siihen, että ihmisjoukkoja halveksivat tai ylenkatsovat näkemykset on olleet todella helppo liittää ihmisten massahävitykseen, minkä lisäksi Friedrichin sisko oli aktiivinen natsi, ja hänen epäillään värittäneenkin osaa veljensä tuotannosta (tai epäiltiin ainakin joskus, kun minä asiaa tylsyyksissäni tutkailin, en tiedä minkä verran siinä on internettiä.) jotta se sopisi ideologiaan vähän paremmin.  Siitä en sano juuta enkä jaata, mutta aika on ajanut Nietzschen hampaista selkeästi ohi. Nämä arvot ja asenteet, jotka vielä sata vuotta sitten varmasti järkyttivät ja hätkähdyttivät monia yltäkylläisyydessä ja sovinnaisuudessa eleleviä ihmisiä, kröhöm britit, kröhöm britit,  ovat tänä päivänä melkein jokaisen sisäänpäin kääntyneen anarkistin perusarvojen rakennuspalasia, kuka milläkin painotuksella niitä käyttää. Koska lopultakin ne ovat mielestäni ja siis korostetusti minun tekemäni tulkinnan mukaan, ihmisyyttä ylistäviä ja lähinnä sen hukkakäyttäjiä vihaavia näkemyksiä. Ja täytyy sanoa, että ei se ole ihan yksi tai kaksi kertaa tämän elämän aikana, kun minua on vituttanut katsoa miten ihmiset päristelevät jollain ihmisyyden ykkösvaihteella humalasta toiseen. Silti en koe vihaavani ihmisiä. Suosittelen silti lueskelemaan näitä kirjoja ihan itsekin, omilla silmillä ja tajunnalla, eikä vain ottamaan vastaan sitä valmista pakettia, jonka joku koulun filosofian kurssi siitä saattaa työntää. Koska ainakaan minun kohdallani se ei nyt jotenkin ollut yhtään allekirjoitettavissa. Tosin minustahan Schopenhauerkin on lopultakin melko kaunista luettavaa, mutta koska se on kirjoitettu sävyltään sellaiseksi vanhan änkyräsedän tylytykseksi, niin se ei ehkä aina näyttäydy siinä valossa.

Väsymys painaa.

Mielenkiintoinen huomio: päiväunissani trippaillessani huomasin myös näkeväni unta siitä, että näen asioiden aaltoilevan ja väreilevän. Unessani yhdellä kaverilla oli musta-valko-liila-vihreä huivi, joka hyppi silmissä kuin Geigermittarin neula Tshernobylissä. Mutta se toimi silti täysin samalla tavalla ja ajatuksella, samanlaista väreilyä ja aaltoilua, kuin hereillä asioita tuijottaessakin. Vieläkin olisi jotenkin todella mielenkiintoista päästä jonnekin, jossa voitaisiin kuvauttaa meikän aivot tuollaisen aistimuksen aikana, jotta näkisi, onko se jokin migreeniin sidoksissa oleva verenkiertoon liittyvä homma, vai onko se ihan vain meikäläisen mielikuvituksen tuotosta ja mahdollisen sekoamisen alkusoittoa.

Käytiin äitin kanssa syömässä, ja sen jälkeen putosin saman tien puoleksitoista tunniksi levolle, mikä teki ehkä ihan hyvää. Intrum Justitia saisi maksaa huumevelkojansa, jotta olisi rahaa ostaa kissoillekin jotain syötävää, ja ne eivät pyörisi tässä tietokoneella hämäämässä meikää koko ajan. Ärr. Mölli on pari päivää ihan tyytyväisenä nukkunut mun veroilmoituksen päällä, mutta nukkukoon vaan, ihan sama. Ei se paperi ole minään vuonna merkannut meikälle oikeastaan juuri yhtään mitään. Suomen verohallinto, en pidä minään.

Piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkä päivä.

Nyt on parit päivät Sakustarsin juontamisia ja roudailuja ja juoksemisia takana, täytyy sanoa, että harvemmasta hommasta tavallaan nautin noin vähän. Siis se, että voi olla apuna muille bändeille ja alotteleville muusikoille, ja saa kuunnella musiikkia koko päivän, pelkkää plussaa, mutta se, että joutuu itse vetämään 9 tunnin keikkaa, joka on pelkkää välispiikkiä ilman yhtään biisiä, tuntuu todella luonnottomalta ja hölmöltä. Tai siis ei kyllä yhtään minulta. Mutta tänään oli pari helvetin hyvää bluesbändiä, niin jaksoin kyllä katsella ja fiilistellä. Ja oululaisia. Oululaiset on aina kivoja. Tai siis Haukiputaalta nuokin tais olla, mutta Oulun seudun laitoksista karanneita silti.

Kyllä tuo tuntuu kuluttavaltakin. Harvemmin sitä on duunipäivän jälkeen ollut näin väsyksissä. Nyt voisin kohta käväistä tuolla jossain soittoruokalassa nauttimassa yhden kahvin jonkun muun piikkiin ja tulla sitten himaan syömään suklaata ja suunnittelemaan nukkumista, huomenna pitää vielä käydä purkamassa backline ja sitten mennään äitin kanssa synttärisafkoille, kun se selviää Lahteen asti jossain välissä. Siihen vedän takarajan mun päivän pituudelle. Kukaan ei voi sanoa, ettenkö olisi tehnyt tarpeeksi. Sitten huominen pitää sisällään lähinnä fiilistelyä. Palkka ei ole tullut vieläkään, mikä on vähän ihmeellistä. Mutta kaipa se sieltä tulee. Ilouutisena Intrum Justitialta tuli kirje, jonka mukaan muistin loppusumman väärin ja saan taas seitsemän euroa hyvitystä. Nämä on aina niitä tilanteita, kun tahtoisin lähettää heille kirjeen, että jos minun tililläni ei ole rahaa huomen aamuna, myyn tämän velan vaikka Helvetin Enkeleille, ja sitten ne tulee kolistelemaan teidän perintätoimistojanne neljäntoista euron takia.

Huomasin tuossa synttäreiden jälkeen, että ihan huomaamatta soittimeen on hiipinyt taas Type O Negativen Dead Again, joka on ensimmäisen Äpärärockin järjestämisestä asti kuulunut joka vuosi kevät-levyihin. Tästäkö vanheneminen alkaa? Että saat tiettyjä rituaaleja ja rutiineita, joita huomaat toistavasi, kunnes masennut niiden ennustettavuudesta? Ehkä. Aika näyttää. Kyllähän se menee ennemmin niin, että tietynlainen sää valitsee musiikin, ja toisaalta musiikki myös sään. Laitoin Neurosiksen Honor Found In Decayn, jota kuuntelin Walesissa töihin mennessä, ja ovesta ulos päästessä sääkin sattui olemaan aivan kuin Walesissa, eli lähinnä märkää. Ei se nyt kuitenkaan mitenkään ihan älyttömän vittumaista ollut. Vähän vaan huvitti ja ärsytti, kun laitoin ihan lenkkarit jalkaan ja ajattelin, että on kesä. Huomaa kyllä, että on 8 kuukautta kävellyt noissa talvikengissä, kun kahden päivän jälkeen on jalkapohjat ihan paskana.  Mutta kyllä se taas tottuu. Nyt sitä ennen ne sitten vaan mystisesti puutuvat itsestään niin, että jos koitan nousta ylös, kaadun turvalleni lattialle. Siksi on parempi istua tässä tietokonetuolilla ja kirjoittaa. Heräsin aamulla taas ilman syytä kuudelta, tai siis syy oli se, että menin yhdeltätoista nukkumaan. Ei ollut muutakaan tekemistä, niin katselin sitten Bertrand Russelin ja pari Huxleynkin haastattelua, vaikka tuntuu, että olen nähnyt jo kaikki Huxleyn haastattelut ja dokumentit melkein pariinkin kertaan..

Saatiin treeneissäkin tehtyä Cut To Fitin seuraava levy yhtä biisiä vaille valmiiksi. Loppuun tulee jopa kaks jytistelybiisiä, vittu miten takapainoinen ja raskas levy kuunneltavaksi. Mutta ei se haittaa. Ne menevät niin diipiksi, että on varaa hassutellakin ennen sitä. Tehtiin jopa ihan yksi täytebiisi, tarkoituksella, koska huomattiin levyn olevan 4 sekuntia liian lyhyt. Vaikka meillä ei ole hajuakaan siitä, miten pitkä se puuttuva biisi tulee olemaan. Mutta aina pitää muistaa, että Paranoidkin oli ihan vain suoraan levyn täytteeksi tehty renkutus, joka sitten lähtikin käsistä. Ehkä tuokin vielä lähtee ihmiskunnan kollektiivisen tajunnan lempilapseksi. Voin kertoa, että siinä lauletaan vaan "I'm glissening!" Nyt kuka tahansa osaa sen periaatteessa. Jokainen voi tehdä siitä youtubeen oman coverinsa.