Nyt laittamaan perunoita muusiksi.

Lievä päänsärky ja väsymys, muuten tämä päivä ja kellojen siirtely on sujunut huomattavan helposti. Ei mitään isompia ongelmia. Muistan Vilin soittaneen joskus neljän aikaan puhelun, jonka keskeinen sisältö oli, että "sä oot paras, ei mulla muuta". Kerroin nähneeni unta, jossa se oli ihan superkommando jossain metalgearfalloutsekamelskassa. Ja sekin oli nähnyt unta jossa oltiin jossain ydinreaktorin lähellä. Melko mielenkiintoista! Lisäksi näin jotain unia jossa oli naisia, mutta en kyllä tiedä, mihin ne oikeastaan liittyivät. Ei kun itseasiassa muistanpas. Mutta sen ruotiminen näissä yhteyksissä ei ole soveliasta. Menee muuten jonkinlaisen loukkauksen piikkiin, enkä minä tahdo olla kenellekään mitenkään päin ilkeä. Se ei ole minussa luonnostaan.

Tuolla metsän keskellä biljardia pelaillessamme pohdittiin kilpailuviettiä. Se ei minussa ole koskaan kukkinut juuri mitenkään päin. Pentuna se saattoi ehkä vaikuttaa siltä monissa yhteyksissä, mutta se johtui siitä etten ymmärtänyt kilpailevani itseäni vastaan, ja projisoineeni ihan suoraan omia epäonnistumisiani syyttelemällä muita. Mutta aina olen kilpaillut vain ja ainoastaan itseäni vastaan, oli kyse urheilusta tai mistä tahansa. Jos en täytä omia tavoitteitani ja itselleni asettamia standardeja, millään ei ole mitään vitun väliä. Urheilussa olen aina ollut huono lähinnä siitä syystä, ettei minun kallooni ole koskaan mahtunut, minkä vitun takia minun pitäisi muka voittaa kaikki muut jossain lajissa? Siksi, että saan siitä jonkun kiiltävän metallin palasen ja ehkä nimeni johonkin paikallislehden ö-divarisajan nimilistaan. Ja mitä se nimi siellä listassa tuo? Muiden arvostusta? Mitä minä silläkään taas sitten teen? Muiden arvostus on aina ohi menevää ja ennemmin tilapäinen kiusa, kuin mikään pysyvä tila. Kai sitä on vähän joskus musiikkihommien ja kai osaltaan tämän kirjoituspaskankin osalta tullut vastaan, mutta olen kai aina enemmän tai vähemmän alitajuisesti pyrkinyt sitten hommautumaan siitä eroon, jotta voin taas rauhassa keskittyä omiin tekemisiini ja hommiini ilman selkääntaputtelijoita. Se on vieläkin musiikkihommiin liittyvissä tapahtumissa ja muissa minulle vaikeinta ja vastenmielisintä. Pidän kyllä siitä, että olen jossain niiden vähien ystävieni kanssa, ehkä katsomassa hyviä bändejä, mutta selkääntaputtelu ja muu henkisen pippelin kasvatus on minusta vastenmielistä ja luotaantyöntävää. Joillekin se on yksi kilpailuvietin ilmenemismuoto, muiden arvostuksen hankkimista minä kehun sinua-sinä kehut minua -astelmalla.. Minä olen hiljaa, joten ole sinäkin, jooko?

Nyt pitää mennä vääntämään Eetun murekkeen seuraksi perunamuusi. Ihan mukavaa, kun nyt Walesista tulon jälkeen tuokin on alkanut tehdä ruokaa, niin ei tarvitse aina tehdä kaikkea yksin. On sen verta nälkä, että pitää melkein juosta. Vitutus nousee muuten pintaan vähän turhan äkäisesti, ja läppäri lentää seinään heti, kun pitäisi painaa vaikkapa backspacea tai kirjoittaa jotain uusiksi.

Takaisin siihen urbaaniin ahdistukseen.

Kyllähän taas vitutti kävellä ympäri ihmisten täyteistä kitimarkettia ja ihmetellä, miten ihmisillä voi olla niin pahasti venähtäneitä naamoja. Kaikki näyttivät ihan järestään meikän piirtämiltä, krapulaisia ja pikkaisen viinassa liotettuja lärvejä toisensa perään notkumassa joko kaljahyllyillä, tai mehuosastolla helpotusta hakemassa. Olo oli taas ulkopuolinen ja vaivaantunut, hymyilin varmaan jokaiselle ihan jo siksi, että yritin kommunikoida heille tulleeni maalta ja kokevani oloni nyt tasapainoiseksi ja ehjäksi. Luultavasti kaikki ottivat sen kuitenkin vähän varmemmin vittuiluna. Olen melko varma siitä. Huomasin kuitenkin kaikkein tärkeimmän, että kun aurinko paistaa ja kevät tekee tuloaan, grindi alkaa taas soida levylautasella täysillä. Feastemin World Delirium eksyi juuri kännykkään ja levysoittimeen, eikä ole tulossa sieltä ihan heti pois. Vittu kun saisivat jo sen uudenkin levyn ulos, mitä nyt viime syksynä sitä kuulin, niin se oli aivan järjettömän kova. Siis oikeastaan maailman kovin levy jo tässä vaiheessa.

Tekisi kauheasti mieli lähteä ulos, ja niin aionkin tehdä heti kun selviän tästä kirjoittamisesta. Eli koska tahansa sattuu tuntumaan siltä. Vielä ei satu. Sain luettua Tolstoitkin pois, mutta nyt ei edes kiinnosta hakea kirjastosta mitään, koska tuolla Mäntyharjussa oli sen verta täydellinen kirjahylly, että työpaikka tarjoaa lukemistonkin seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Harvoin sitä on seissyt kirjahyllyn edessä monttu auki, ajatellen että jos minulla olisi oikea kirjahylly, se näyttäisi viimeisintä yksityiskohtaa myöten juuri tältä. Kirjoja myöten. Siellä oli kaikki nekin kirjat, mitkä minun on pitänyt lukea jo kauan, mutta joita en ole löytänyt mistään. Todellinen aarreaitta kaiken, niin opin, viisauden, kuin kokemuksenkin suhteen. En nyt jotenkin osaa riittävästi alleviivata sitä. Lisäksi se luonnon rauha ja hiljaisuus ovat aivan järjettömän isoja tekijöitä. Tuntuu, että kaikkea tätä täälläkin päässä jaksaa taas paljon enemmän, kun istuu pari päivää hiljaa metsän laidassa.  Nyt lähden ulos katsomaan, mitä mielenkiintoista tällä kaupungilla on tarjottavana. Luultavasti alkaa vaan ottaa päähän. Sekakäyttäjät jaksaa kuitenkin viihdyttää vain tiettyyn pisteeseen asti, ja se piste tulee vastaan aina vain nopeammin ja nopeammin.

Virkistyneenä takaisin urbaaniin ahdistukseen.

Kolmen päivän vapaaehtoinen tauko internetistä tekee varmasti helvetin hyvää kenelle tahansa. Olisi tuolla ollut tietokoneita ja internetiäkin, mutta ei vituttanut yhtään olla ilman. Huomasin kaikin puolin, etten ole riippuvuuksia muodostavaa sorttia, osaan olla ilman lähes tulkoon mitä hyvänsä, vaikka sen käyttö olisi minulle kuinka ehdollistunutta ja säännöllistä. Sen sijaan sain keskustella älykkäiden ihmisten kanssa, ja huomasin että Yle Etelä-Savo on melko pitkälle paras radiokanava. Siitä aloin myös pohtia, että olenko tullut vanhaksi, kun kuuntelen mieluummin vaivaantuneen maanviljelijän esitelmää kananmunateollisuudesta Suomessa, kun tämän päivän pop-kappaleita. Nytkin tässä äidillä istuessa soi joku ilmeisesti Elokuun tai jonkun muun nykytrendien perässä hiihtelevän iskelmäreggaehumpan perässä hiihtelijöiden bilebiisi, jonka keskeinen sanoma on se, että tänään juhlitaan vaikka sille ei olekaan mitään syytä, eikä väliä millä laskut maksetaan. Tällä tavalla ammatillisesta näkökulmasta ja juuri tuon Hilton!-dokkarin tarjoaman käytännön esimerkin kanssa tällainen periytyvän köyhyyden siementä ennen kaikkea nuoriin ihmisiin istuttava biisi laittaa lähinnä vituttamaan.  Nuoret nyt kuitenkin on pääasiassa popin kohderyhmää. Toisaalta Suomi on käsittääkseni siitä harvinainen maa, että täällä on valtava iskelmäteollisuus myös keski-ikäisille, kun taas muualla keski-ikäiset yrittävät pysyä nuorten trendien mukana. Niiden muutamien maiden perusteella, joissa olen saanut kunnian vierailla.

Kolme päivää töissä, ja tuntuu että olen jo täyttänyt melkein kaikki tämän jakson näytön kriteerit, mikä on ihan siistiä, että kun varmaan alan kirjoitella näyttösuunnitelmaa, saa siihen aika paljon pohjaa jo ihan vain tämän kaiken perusteella. Tuo pätkä oli jo itsessään järjettömän mielenkiintoinen, koska tuntuu että se talo opettaa minulle koko ajan lisää ihan vain sillä, että istun siellä ja ajattelen, tai kuuntelen kun kaikki muut touhuavat omiaan ja duunailevat juttuja. Sopeutumiseen sen sijaan ei mennyt mitenkään älyttömän paljon aikaa, sain melko nopeasti kiinni talon tavoista ja pääsin heti tekemään asioita. Kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja mielenkiintoiselta, ainakin vielä tässä vaiheessa. Ärsyttää vaan kun nuo koulun kuviot tulevat vähän sotkemaan tuota.

Kohta menen sitten takaisin Lahteen katsomaan, mitä ihmeellistä siellä on saatu tässä ajassa aikaan. Kaipa se Tomppakin vielä meillä asuu, kun vasta huhtikuun alusta pääsee muuttamaan. Eihän tuo nyt sillä tavalla ole ollut aika eikä mitään, mutta maalla aika kulkee oikeasti käytännössä hitaammin, koska sinulla ei ole olemassakaan mitään rasittavaa kiireen tunnetta. En ole koskaan kokenut itseäni millään tavalla kaupunkilaiseksi, vaikka olen asunut siellä jo varmaan seitsemän vuotta. Silti meikä on aina ehta heinähattu, jolla on paskaa kynsien alla ja housut vähän rikki. That's the way I roll, bitch ass motherfucker! Maalla on jotenkin todella paljon luonnollisempaa herätä kuuden aikaan, mutta myös mennä nukkumaan sitten, kun tulee oikeasti pimeä. En muista minä vuonna olisin käynyt vapaasta tahdostani ennen kymmentä nukkumaan, mutta eilenkään siinä ei ollut mitään ongelmaa. Herään tosin aina jo neljältä viimeistään, mutta siinäpä sitä on sitten aikaa torkutella ja pällistellä kaikenlaisia hämmentäviä unia. Viimeyönä näin jotain Metal Gearin ja Falloutin välistä räimettä, jossa Vili oli joku superturbokommando, luultavasti siksi, että se on pelannut noita pelejä eniten tässä viimeaikoina. Sekin on mielenkiintoista, että kun vieroittaa itsensä täysin kaikesta virtuaalitodellisuudesta, niin yleensä siinä vaiheessa aivot alkaa työntää niitä eri virtuaalitodellisuuksien juttuja alitajunnan käsittelyyn. Kun taas on niiden ympäröimä, ei niistä näe unta. Kaupungissa uneni sisältävät todella paljon maaseudun ja luonnon symboleita ja paikkoja, eläimiä ja kaikkea muuta. Ja Walesissa näin unta Lahdesta. Luultavasti tarvitsen aina fyysistä etäisyyttä, jotta aivoni malttavat alkaa käsitellä viimeaikojen tapahtumia, jotka vievät tapahtuessaan keskittymisen täysin.

Täällä yhä.

 Narrasin! Lähden vasta huomenna. Tänä iltana siis vielä tuhlaan elämääni tekemättä juuri mitään. Kitarakin on huomista varten paketissa, ja vaikka tässäkin huoneessa taitaa sen lisäksi olla kuusi muuta kitaraa, en silti nyt muka kykene soittamaan mitään muuta, kuin tuota Charvelia. Se on kyllä paras kitara, mitä meikän lapasiin on koskaan törmännyt, ja ainoa sellainen esine ympärilläni, jonka koen jotenkin päin korvaamattomaksi. Tämän kahden ja puolen vuoden aikana tuo mattalakattu kaula on kulunut sileäksi, ja tehnyt siitä aina vain paremman soittaa. Ihan käsittämätön värkki. 12-kielinen haisee nyt ihan kalalle, kun Tomppa meni ostamaan savulohta, vaikka pesi kädetkin ennen kuin koski siihen, se haju tarttui todella vahvasti. Ja aina kun sitä alkaa soittaa, se kalan lemu hyökkää sieraimille välittömästi, hämmentävää.

Nyt olen tässä katsellut kaikenmaailman kitaransoittovideoita youtubesta, biisejä missä ihmiset hakkaa jotain käppäbluesia hillittömällä raivolla jossain Afrikan köyhässä maassa Hivin tappamassa kylässä, niissä on aivan vitun kova meininki. Sen sijaan taas ei oikein nappaa jollain nylon-kielisillä näpyttelevät elintasomuusikot jostain Irlannista. Nylon-kieliset nyt kuitenkin soittaa flamencoa jo siinä vaiheessa, kun henkäiset niitä päin, eikä se ole kauhean vaikeaa, etenkin jos soittaa sitä vielä delay-pedaalin kanssa. No ei, kyllähän mä olen vaan kateellinen, ja tahtoisin oikeasti sellaisenkin. Vili osti joskus Thomannilta epähuomiossa sellaisen käppämallisen puolikkaan nylon-kielisen kitaran, viimeksi sielä käydessä soitin sitä, ja sehän oli helvetin hauskaa, kun se soi niin järjettömän helposti ja kevyesti. Noita teräskielisiä saa hakata aina ihan täysillä, että ne päästää mitään ääntä ulos, mutta kyllähän ne sitten päästääkin! Mikään ei ole niin siistin kuuloinen, kuin vaikkapa tuo meikän Charvel sellaisissa käsissä, jotka osaa soittaa sitä. Sitten otan sen omaan lapaseen, ja kuuluu kainalopieruääniä.

Pakko tehdä tällainen pieni nosto, kun tätä kirjoittaessa ajattelin, että nyt on melkoisen perusmeininki, ja avasin välilehden, jossa kaveri soittelee, ja se hyppääkin sieltä esiin ilman käsiä. Erikoismiehiä erikoishommissa, sanoisi Tomppa tähän väliin. Helvetin helppo kämppis, kirjoitti tänään vuokrasopparin ja pääsee asumaan omilleen tästä. Ei siitä kyllä erikoisempaa vaivaa ole ollut, ainoa missä sen olemassaolon huomaa on kahvikulut ja ehkä veden kulutus. Aina kun meillä on pieninkään tekosyy, keitetään pannu kahvia. Leppoisaa asumista, jos minulta kysytään. Saa nähdä, miten sitä taas tottuu pelkästään Eetun kanssa asumiseen.

En tietäisi mikä päivä on, ellei olisi mentävä töihin kohta.

Tajusin yhtäkkiä, että mähän olen opetellut epähuomiossa vuosien varrella melko paljon Dazigin biisejä. En jotenkin ole edes ajatellut asiaa, mutta nyt kun tuossa rämpyttelin tuota Johnny Cashinkin vääntämää 13-viisua, niin huomasin, että onhan näitä nyt tullut muutama veivattua ennenkin. Jokin siinä yliköllätyssä koksupäässä on siis vaistomaisesti ollut samalla aaltopituudella, kuin meikällä, että olen noihin biiseihin edes tarttunut. Voisi hinkata noista jonkun setin kasaan, ja mennä Torven akustiseen iltaan soittelemaan Danzigia ja väliin omia fiilistelyjuttuja. Hauskempi olis aina vaan soittaa jonkun toisen kanssa. Eilen Vili sanoi, että mun ja Tompan pitäisi mennä soittelemaan sinne kaikki suohon, kun vedettiin jotain banjo-kitara-kantria ihan vaan hassuttelumielessä. Onhan sitä tämän kämpän seinien sisällä tullut vedettyä vaikka millaisilla kokoonpanoilla vaikka minkälaisia biisejä, ja ensi kesänä olis tarkoitus kierrellä ympäriinsä soittamassa vähän joka puolella Suomea ja vaikka Eurooppaakin, jos meikällä riittää rahat ja aika päästä ulos tästä maasta. On Cut To Fitille epäominaisesti kuitenkin tuo kesäkuu aika bookattu. Olen aina miettinyt, että miksi kukaan ei järkkäile keikkoja kesällä, kun ihmisillä olisi aikaa ja rahaa (sossut nyt kuitenkin on isompi tuki kuin opintotuki) katsoakin keikkoja. Kaikkia vain pelottaa, ettei ihmiset tahdo olla sisällä. Onhan sekin totta, mutta kyllä mun nähdäkseni itse tulee ainakin käytyä baarikeikoillakin huomattavasti enemmän kesällä, ja niillä on huomattavasti parempi meininki.

Tänään on edessä matka Pimeyden Sydämeen, Pertunmaalle. Toivotaan, että bussilippu maksaa sen verran, kuin netissä näkyi, koska ei meikällä yhtään ylimääräistäkään rahaa, piti ostaa kissoille ruokaa ja jäljelle jääville ihmisille paskapaperia ja kaikkea muuta yleishyödyllistä. Söin tonnikalaa ja raejuustoa, ja tajusin siinä kassalta kävellessäni, että pakastepizza olisi ollut halvempi. Tonnikala tomaattikastikkeessa 2.30 euroa. Otin sen vähän huolimattomasti, olisihan sitä saattanut halvemmallakin olla, mutta kyllä tuossa silti on aika kauas tultu siitä omien lukiovuosien 70 sentistä. Ja lopetin lukion kuitenkin vuonna 2008, että ei siitä nyt NIIN pitkä aika kuitenkaan ole. Vitun hölmö olo oli kyllä. Koska eihän tuo nyt varsinaisesti nälkää pidä, nyt on jo melkein sellainen olo, että voisi syödä jotain taas.

Kohta mennään sitten töihin, tuomaan leipää pöytään. Tai oikeammin makselemaan työharjoitteluun kulkemisen bensoja ja bussilippuja. Pertunmaallekin pääsi muuten lukioaikana hintaan 5,40. Nyt se on 9,40. Pitää toivoa, että saisin sitä autoa lainaan, jolloinka nuo kustannukset eivät nousisi mitenkään älyttömiksi pitemmän päälle. Kaippa kaikki selviää. "Kyllä ne linnut sen siitä sitten..." Nyt vaan kuuntelen Mark Lanegania ja soittelen Danzigia ja katselen, miten ulkona paistaa aurinko. Life is ananas.

Melkosen kova ohjailija-henkilö.

Tämä päivä on ollut ihan hyvä. Heräsin siinä ennen yhdeksää, luullen heränneeni kolmelta, eli sain siis muutaman tunnin ylimääräistä peliaikaa ja kerkesin tehdä kaikki ylimääräiset kouluhommat kuljeksimasta. Sen lisäksi kävin näyttökeskustelussa ja sain näytöstä kolmosen. Siis kolmesta. Eli meni se vissiin ihan hyvin. Aloitin myös projektin, jossa olisin laittanut kieliä tuohon yhteen Raatoon, mutta se tyssäsi heti, kun sain yhden basson kielen siihen kiinni, kun mitkään muut jämäkielet eivät olleetkaan riittävän pitkiä yltääkseen virittimiin asti, joten nyt se jäi sitten yksikieliseksi. Haaveissa olisi rakennella jostain riittävästi soivasta metallisesta kopasta (en vielä oikein tiedä mistä) akustinen basso, meikällä on yksi kaula ja tallakin sitä varten jo olemassa. Kaula on kyllä melko paska, mutta sellaisessa värkissä meikälle riittäisi, että sen saa soimaan. Eli siis vain jotain resonoivia osia siihen vitusti. Olisi siisti toisaalta saada aikaan kunnon räminähirviö, kiinnittelisi siihen muttereita ja kaikkea helisevää ja kolisevaa, mutta sitten alkaisi olla tarvetta jo jonkinlaiselle työpajalle, että saan kaiken väsäiltyä. Tämän vuoksi meikällä pitäisi olla kunnon maatila.

Tämän päivää on soinut lähinnä Queens Of The Stone Agen Era Vulgaris, joka taisi viime vuonna alkaa soida melkein päivälleenkin kai samaan aikaan. Aika jännä homma. Luokkakaverini sanoi tästä lukiossa, että tylsää paskaa, epäselvää melua, ja jotain muuta, mutta meikälle tämä on noussut ehkä QOTSAn parhaaksi levyksi juuri sen takia. Tässä on maailmankaikkeuden paras poppisvihjailuballadi Make It Wit Chu ja riittävästi epäselvää melua ja yhden soinnun jumituksia. Minkä lisäksi meikä tykkää siitä, että Josh Hommen biisejä on meikästä jotenkin suht helppo ja mukava lauleskella ja soitella. Olen myös huomannut, että jostain mystisestä taikaiskusta olen oppinut soittamaan ja laulamaan samaan aikaan. Ei mitään vitun käryä, missä välissä se tapahtui, mutta tämä uusi taito on aika tervetullut. En tietenkään kaikkia maailman biisejä, vaan jotain omia hommia ja kaikkea tosi yksinkertaista jonkun tasaisen rytmin päälle, mutta silti tämä on ihan uutta. Tein tänään yhden bluesimman biisinkin, ja ajattelin, että voisin duunailla ehkä seuraavaksi levyllisen sellaista, biisi kerrallaan, sen sijaan että räkisin taas kaiken päivässä tai kahdessa.

Kaipa tämä elämä tästä taas vähän kerrallaan asettuu jonkinlaiseen uomaansa. Huomen iltana Pertunmaalle ja sitten kaikki selkiää taas jotenkin ihmeellisesti. Saapa nähdä. Jännittää silti, mutta se on hyvä. Koska näemmä saan ihan hyviäkin asioita aikaan, kun jännitän riittävästi. En oikein osaa stressata, koska tiedän, että asiat hoitavat itse itsensä. That is the natural way. Huomasin taas lukemisen jämähtäneen seinään. On mielenkiintoista, millaisena haravaoperaationa se tavallaan tapahtuu. Lainaan neljä, luen kolme, lainaan uudet neljä ja luen kaksi, palautan kaikki, ja joskus toiste luen ne mitä aiemmilla kerroilla jäi lukematta. Nyt luin Tolstoit ja Meren, jätin Juhani Ahon taas lukematta. Ehkä jonain päivänä...!

Hajotteleepi

Pienistä menee illat ja kuvitelmat paskaksi. Eipä siinä, nyt jäin yksin ja yritin piirtää, mutta kynät on kuivat. Yritin tehdä biisin, mutta nauhurin akku tyhjeni. Nyt aloin kirjoittaa, ja kohta varmaan menee sähköt. Kaipa joku universumi koittaa läpsiä päin näköä ja opettaa asioita ihmisyydestä ja tuntemisesta, otan sen vastaan juuri sellaisena, kuin se tulee ja on tarkoitus tulla, eli vaikka sitten kanavoimatta sitä yhtään mihinkään tällaiseen. Istumalla ja möllöttämällä. Ehkä se on juuri se, miten minun kuuluu tämä asia vaihteeksi käsitellä. Tai sitten tämä kirjoitus oli tälle illalle se oikea valinta, ja minut ohjattiin pois noiden "väärien" tapojen luota. En tiedä, mutta tähän tämä nyt sitten taas meni, joten katsotaan, mitä tästä seuraa.  Kuuntelin tässä pari tuntia lähinnä sen Warningin äijän akustisia vetoja, en voi käsittää miten sillä on niin järjettömän kauniita biisejä, kaunis ääni ja kaikkea. Miten siihen on mahtunut niin paljon sitä kauneutta, yhteen vanhaan ja rumaan äijään?

Sitten eksyin taas tuohon vääntämääni maailmanloppulevyyn, Light Infused In Darknessiin. Pystyn kuuntelemaan sitä, koska en osaa kuvitella sitä omaksi tekeleekseni. Se tekee musiikista onnistunutta: et osaa suhtautua siihen niin, että se olisi sinun tekemääsi, vaan kuuntelet sitä ihan yhtä "minättömästi", kuin teitkin, täysin itseyden ja egon ulkopuolisena kokemuksena. Siksi koen tämän onnistuneen. Voin ylipäätään kuunnella sitä. Laitetaan se jääkaapin oveen. Noin. Onko nyt hyvä mieli. No ei.

Jos sitä kaivaisi Tom Waitsin Orphansin hyllyn perukoilta ja kuuntelisi sitä balladilevyä, kunnes ei satu enää, sattuu liikaa, tai migreeni ja väsymys vievät lopullisen voiton tästä illasta. Pitkästä aikaa oksettaa istua tässä migreenipäissään, mutta jokin henkinen kello vain sanoo, että ei sitä vielä voi nukkua, tai herää viimeistään seitsemältä, eikä silloin ole vielä mitään järjellistä tekemistä.

Iisimpi sunnuntai.

Aurinko paisteleepi suhteettoman kirkkaana taivaalta. Mietin jo päiväkävelyllä käymistä, tajusin tehneeni aivan saman viikko sitten, ja huomanneeni myös, että sunnuntaipäivisin on liikaa ihmisiä liikkeellä. Eli siis odottelen suosiolla sinne iltaan, ja pimeyden laskeutuessa ihmiskunnan kasvoille niin raskaana, kuin sunnuntai-ilta vain suinkin pystyy, hipsin tuonne jonnekin kuuntelemaan Tom Waitsia. Se alkoi eilen taas toimia huomattavasti kaikkea muuta musiikkia paremmin, varmaan pitkälti sen takia, että Kilo (jonka sukunimi on oikeasti Jauhola, kelatkaa. No, etunimi ei kyllä ole Kilo, mutta hauskaa se on silti) tuli käymään ja keskusteltiin taas tuosta Waitsista hetken aikaa. Loppuillan tulikin sitten katseltua erilaisia live-videoita eri kiertueilta, harmittaa kun en vieläkään löydä sitä, missä koko bändi soittaa taustalla ikään, kuin se heittelisi palloa lattiaan ja salin takaseinään, se oli aivan vitun siisti pätkä, mutta en kuollaksenikaan muista, että miltä keikalta se oikein oli.

Tänään voisi sitten olla ohjelmassa jotain niinkin aktiivista, kuin tiskaaminen, ruoanlaitto, ja tajuntaan sukeltaminen isomman piirtelyn muodossa. Löysin siivoukseni yhteydessä isompia papereita. Tässä köyhäintalossa sellainen löytö on suorastaan jackpot. Vähän meinaa ehkä sunnuntai painaa päälle, mutta ei varmastikaan niin vahvana, koska huomenna ei vielä varsinaisesti tarvitse stressata työstä. Tiistaina pitää sitten kikkailla duunin jälkeen itsensä Pertunmaalle ja seuraavana päivänä sitten siitä Mäntyharjuun duuniin. Niiltä päiviltä voi tulla huomattavan paljon vähemmän, jos ollenkaan tekstiä, kun en ajatellu ottaa konetta mukaan ainakaan aluksi. Talossa talon tavalla. Kaipa kaikki selviää siinä vaiheessa, kun menen sinne.

Vitutus on onneksi ainakin vielä tämän päivän osalta selkeässä vähemmistössä vallitsevien tunteiden kohdalla. Se on ihan positiivinen asia, kyllä sitä on saanut ihan riittävästi taistellakin viime aikoina. Virkistävää välistä olla ihan melkein rauhassa. Toistaiseksi. Varovaisia ajatuksia, koska yleensä siinä vaiheessa elämällä on ollut tapana livauttaa jotain epämääräistä päin näköä. Siksi en uskalla julistaa ja tuuletella mitään riemuvoittoja vielä kello kolmen aikaan päivästä.

Piirsin eilisestä paintilla vielä hienon sarjakuvan. Käsin tähän olisi mennyt ehkä kaksi minuuttia, koneella 20.

Niin se maailma makaa, kuin petaa.

Kävin pyörähtämässä Public Cornerissa, mutta kylläpä tämä maailma näytti pyörivän ja pärjäävän ilman minuakin, joten tulin melko äkkiä takaisin himaan. Ei vain oikein taas napannut ihmisten puoliväkinäinen juhlahumu ja kovaan ääneen naureskelu. Tuntuu, että viimeaikoina siihen kaikkeen on tullut jotain sellaista maanista, pakotettua ja vähän teennäistä riemua. Ihan kuin ihmiset kokisivat ja tajuaisivat, että ei tämä nyt oikein lähde, mutta ajattelisivat kaikkien muiden ajattelevan vielä aivan toisin ja siksi näkevät, että on pakko jatkaa kreisibailausta. Ehkä tämä korreloi sen kanssa, että ihmisten suhtautuminen alkoholin käyttöön on selkeästi jonkinlaisessa muutoksessa, minkä lisäksi olen ilokseni huomannut, että nämä jurottavat suomalaismiehet ovat alkaneet avautua ja puhua oikein joukolla. Ehkä se johtuu juurikin siitä, että alkuvuosi on mennyt kaikilla päin vittua, mikä on pakottanut vähän kelailemaan omaa tilannettaan ja pohtimaan syitä kaikille tekemisilleen ja niiden vaikutuksille muihin ihmisiin. Ihminen ei kuitenkaan elä ja toimi tyhjiössä, vaikka niin tahtookin usein ajatella.

Tämä minun "oikea ihastumiseni" aiheuttaa yhä enemmän pään vaivaa. En oikein tiedä mitä ajatella ja miten suhtautua ja mitä tehdä, vaikka ihmiset tässä ympärillä sanovat, etteivät ole tainneet koskaan nähdä minua tällaisena. Sekin on jo ihan riittävän hämmentävää. Kaikki on. Nytkin sekä lähdin ihmisten ilmoille, että palasin takaisin kotiin melko suurelta osin hänen takiaan. Ehkä pitäisi hommata nyt jotain muuta ajateltavaa. Keittää vähän kahvia, laittaa joku instrumentaali-levy soimaan ja maalata taulu. Tuntuu vähän hölmöltä, kun lauantaina väsyttää jo ennen kahtatoista. Harvemminhan niin sentään käy. Voisin aloittaa lukemaan jotain muuta, lueskelin tuon Manillaköyden loppuun tuossa alkuillasta. Tai sitten laitan ruokaa. Olisihan sekin ihan jees, mutta taidan kyllä säästää sen huomiselle, niin siitä hyötyy joku muukin, kuin minä. Ruisleivän jämällä sitten taistellaan huomiseen asti.

Löysinpä kai itselleni iltaohjelmaakin, Youtubesta löytyi Queens of the Stone Agen livekeikka vuodelta 2011. Taidanpa katsastella ja miettiä sen jälkeen elämän tilannettani uudestaan.

Lauantait

Aurinko paistaa ja Seasick Steve soi. Ilmassa on rennon ja kiireettömän lauantain tuntua. Tässä vähän siivoillaan ja sitten jos jaksaisin tiskata. Olen viime aikoina tainnut siivoilla enemmän, kuin vuosiin. Jotain merkillistä muutosta on ilmassa. Eikä se ole pelkästään sisäsyntyistä, mutta se on mielestäni ihan positiivinen muutos. Etenkin, kun se ei ole kenenkään patistama muutos, eräs ihminen vain tietämättään toimii katalyyttina tälle siivousinnolle. Tai sitten se on vain kevät, jos viime kevät vain meni niin syvissä vesissä, ettei paljoa siivoilu kiinnostanut, kun oli niin helvetin likainen olo sisälläkin. Vähän kerrallaan sitä kuitenkin oppii aina elämästä jotain uutta, nimittäin löytää aina niitä uusia alueita, joista ei tiedä eikä ymmärrä vielä yhtään mitään. Se tässä kaikessa on hienointa. Ei täällä tekeminen lopu kesken.

Veijo Meren Manillaköysi kääntyy vähitellen kohti loppua, eikä tuo ole mikään pettymys ollut, vaikka ei olekaan ihan sitä mitä odotin. Tässä on samanlaista järjettömyyttä, kuin Kurt Vonnegutilla, hulluus ja sattuma vain ovat ainoat järkevät asiat tässä hullussa ja satunnaisessa maailmassa, ja ne esitetään niin arkipäiväisenä, että se vain käy järkeen. Sitä on vaikea selittää. Lukekaa Kurt Vonnegutin Kalmasilmä, ja sitten tämä, niissä on paljon samaa. Kalmasilmä on muutenkin ehkä yksi parhaita kirjoja, joita Kurt kirjoitti, vaikka sivarissa ihmettelenkin, miten voin olla niin innoissani kirjasta, jossa ei varsinaisesti tapahdu mitään. Juuri netistä löytämässä arviossa se kuitattiin välityönä ja väsyneenä, mutta ainakaan itse en kokenut sitä niin. Toisaalta se oli ensimmäisten lukemieni Vonnegutien joukossa, mikä varmasti lisäsi sen vaikuttavuutta, mutta mielestäni keskeisintä ja tärkeintä siinä oli tarina elämän sattumanvaraisuudesta. Se kuitenkin kertoi siitä, miten yksi hetken mielijohteesta ammuttu säkälaukaus pilaa tyypiltä koko loppuelämän ja tekee hänestä  murhaajan ja sulkee häneltä kaikki ovet ja tuomitsee hänet elämään keskinkertaisen ja tylsän elämän. Se kuvasi mielestäni niin monen ihmisen elämää niin hyvin, että se teki vaikutuksen. En tiedä olisiko se sama, jos lukisin sen uudelleen, mutta harvemmin minä luenkaan kirjoja uudelleen. Oikeastaan vasta viimeaikoina on alkanut olla vaikeuksia kirjastossa muistaa, että olenko minä lukenut tämän jo. Sitten saatan lainata jonkin kirjan, ja tajuta kymmenen sivun jälkeen, että aijoo, onhan tämä tullut luettua.

Mistä sekin johtuu, etten lue niitä uudestaan? Tarinasta. Ei juonesta, se on yhdentekevä, tarina on se, millä on väliä. Kun kirjan tarina, sen teemat ja näkökulma ja ydin on tavallaan ymmärretty ja sisäistetty, ei sitä tarvitse lukea uudestaan. Tai itse en ainakaan osaa. Pentuna hamstrasin järjettömät määrät kirjoja, suurelta osin siksi, etten saanut kuunnella kauheasti musiikkia, mutta en minä niitäkään ole koskaan lukenut uudestaan. Minä muistan kaikki ne tarinat yhä, ne olivat vaikuttavia ja eeppisiä, kuten fantasiakirjoissa yleensäkin, mutta en koe mitään tarvetta palata niihin, koska se olisi paluuta menneeseen. Ehkä minä säästän niitä kuitenkin omille hypoteettisille lapsilleni, jotka voivat sitten lukea ja kokea kaikki ne uudestaan, kokea ne samat seikkailut omassa tajunnassaan itsekseen. Se on ainakin jotenkin ollut kantavana ajatuksena, saa nähdä kuinka monta kämppää niitä jaksaa raahata pahvilaatikoissa, ennen kuin asettuu jonnekin paikalleen..Jos asettuu. Taidan tarvita varaston jo kohta.

Haastavan asiakkaan kohtaaminen. Eli vielä vähän lisää huumeista.

Tänään oli yksi mielenkiintoisimpia koulupäiviä, kun aiheena oli haastavan asiakkaan kohtaaminen ja kouluttajana Janne Teronen. Niin tarkkanäköistä ja älykästä kaveria ei koulumaailmaan ja opettajaksi asti välttämättä kovin usein eksy, vaikka minulla on ollut kunnia muutamaan sellaiseenkin törmätä. Totta kai hyvä kuva saattoi jäädä jo ihan siksikin, että se tuli heti ensimmäisellä tauolla taputtamaan olalle ja sanomaan, että "sulla on hyvä asenne, pidä tosta kiinni". Mutta senkin pohjalla oli mitä luultavimmin se, että näkemyksemme "haastavista asiakkaista", syistä, käytöksestä ja monesta muusta asiasta olivat niin yhteneväisiä. Esimerkiksi se, että on keskeistä ymmärtää, että vaikka nuori uhkaisi henkeäsi aseella, hän ei ole uhkaamassa sinua, vaan parantamassa omaa tilannettaan itselleen suotuisammaksi. Hän ei tahdo pahaa juuri sinulle, hän tahtoo vahingoittaa järjestelmää jota edustat, tai tehdä olosuhteissaan muutoksen. Koska ihminen on olosuhteidensa vanki, ellei hän itse ota aktiivista roolia ja muuta tilannettaan. Tämä taas johtaa useammin hölmöilyyn, kuin rakentavaan toimintaan, koska jälkimmäinen edellyttää kypsyyttä ja rauhallisuutta, joka monelta nuorelta tiukassa paikassa puuttuu, tai ainakin se häviää tilapäisesti olemattomiin. Tiedän sen myös omasta nuoruudestani, jossa joskus tuli kolisteltua sen oman välittömän yhteiskunnan, eli perheen, rakenteita, kun ne sotivat ideologiaa vastaan.

Myös päihteistä, niiden käytöstä ja sen syystä ja siihen suhtautumisesta olin samaa mieltä hänen kanssaan. Lähtökohtaisesti minun mielestäni kaikki ihmiset voisivat lopettaa kaiken todellisuuden pakoilun ja skarpata tämän maailman kanssa ihan huolella. Sen päivän näkeminen ei vituttaisi minua yhtään, kun voisin mennä lähikauppaan ostamaan ruisleipää ja tuoremehua ja voisin pysähtyä keskustelemaan jokaisen vastaantulijan kanssa kirjallisuudesta tai musiikista tai veneenveistosta, epäilemättä se lisäisi myös snobi-astetta, koska joillain ihmisillä on aina taipumus ja tarve päteä kaikkien muiden yli, mutta yleisen älykkyyden ja ennen kaikkea sen soveltamisen kautta tulevan VIISAUDEN lisääntyminen maailmassa ei vituttaisi minua ollenkaan. Sen sijaan ihmiset julistelevat ainutlaatuisuuttaan ja erikoisuuttaan, ja ovat silti kaikki malliesimerkkejä todellisuuden pakoilijoista, tunteidensa tukahduttajista ja kuolevaisuutensa kieltäjistä. Tämä maailma on aivan järjettömän hieno, kaunis ja ihmeellinen paikka, ja se ei ehkä näytäkään siltä, jos jotenkin keskeinen osa ja asia elämässä on jonkin tiedostetun tai tiedostamattoman vajeen paikkaaminen. Mikä se vaje on, monesti vain kulttuurinen yhteenkuulumisen vaje, mikä Suomessakin aika vahvasti alkoholin käyttöä määrittää. Se opitaan jo kotona, ja se opetetaan jo kotona. Mihin se siitä sitten katkeaisi? Aivan samalla tavoin, kuin köyhyys periytyy, myös ongelmat, asenteet, riippuvuudet periytyvät. Mutta tiedättekö mitä? Niin periytyy myötätunto ja ymmärryskin. Jos joku, yksikin ihminen seisoo positiivisena mallina kaiken paskan keskellä, se voi olla jollekin yhdelle ihmiselle majakkana myrskyssä, ja ohjata hänet rauhaisammille vesille.

Minulla näitä majakoita oli niinkin monta, ettei oikeastaan jää edes ihmettelyn varaa, miten minusta tuli näin "vinksahtanut". Ensimmäinen niistä on epäilemättä äitini. Parturikampaaja ei ammattina tai paperina kuulosta ehkä kauhean mieltäylentävältä tai lottovoitolta, mutta minä uskon, että se on yksi ihmisläheisimpiä ja eniten empatiaa vaativia ammatteja, joita voi olla. Ainakin pikkukylässä, jossa parturikampaaja on koko kylän terapeutti. Huomasin sen itsekin, ihan vain lyhyen kokeilun perusteella: värjätessäni kaverin hiuksia aloimme välittömästi keskustella syvällisistä asioista. Tajusin, mikä voima siihen niinkin "mitättömään" hommaan oikein piiloutuu. Se on oikeasti enemmän, kuin pelkkää pääkasvuston pätkimistä, se on myös ihmisen minä-kuvan muotoilua, ehkä jopa uudelleen määrittämistä. Eikä tämä ole edes vitsi. Äitini lisäksi isäni vanhemmat tulevat aina olemaan minun elämäni peruskallio, jolle kaikki rakentuu. Vaikka isäni lähti elämästäni, he eivät lähteneet, ja heistä tuli myös minun isäni ja äitini. He olivat sitä elämänsä loppuun asti. Olen aina kokenut, että minulla on kaksi äitiä ja kaksi isää. Omat vanhempani ja isäni vanhemmat. He opettivat minulle kärsivällisyyden, ymmärryksen ja anteeksiantamisen, tavallaan myös ajatuksen siitä, ettei kukaan ole valinnut ihmisyyttään, mutta se on aina omissa käsissä. Jokainen voi olla aivan niin mulkku tai hyvä tyyppi, kuin vain itse tahtoo ja päättää olla. Ja ketään ei palvele se, että täällä on 7 miljardia mulkkua.

Palatakseni päihteisiin, tiedän haaveeni ja näkemykseni olevan utopistinen. Siksi olenkin ottanut nyrkkisäännön: Mahdollisimman vähän vahinkoa, mahdollisimman harvoille. Koska uskon jokaisen ihmisen vapauteen ja määräysvaltaan oman itsensä yli, enkä koskaan ole kokenut kenenkään elämää, ei minulla ole juuri valtaa sanoa, että hei, lopeta huumeet, tää juusto on ihan yhtä hyvää! Ihmiset rakentuvat niin eri tavalla, eri kriisit ovat eri ihmisille erilaisia. Ongelma muodostuu siitä, jos huumeiden käyttö tuottaa vahinkoa enemmän, kuin mitä yksilö hyötyy siitä. Ja tottakai mittarina on ainoastaan oma linssini. Esimerkiksi tiedän ihmisiä, jotka lääkitsevät diagnosoimatonta ADHDta amfetamiinilla. Eivät he itsekään tiedä lääkitsevänsä ADHDtaan, luultavasti heillä ei ole mitään käryä siitä, heillä on vain kokemus, että jotenkin mystisesti se rauhoittaa heidän muuten rauhatonta mieltään. Lääkkeet tekisivät saman ilman sivuvaikutuksia, mutta ehkä se kynnys hakea "joltai lääketeollisuuden huoralta" nappeja on korkea, etenkin jos amfetamiinin käyttö on jatkunut niin kauan, että se on vaikuttanut myös henkiselle puolelle. Laki on näissä hommissa täysin yksiselitteinen, ja siksi en väitäkään, että olisin moraalisissa pohdinnoissani huumeista päässyt muka jonkinlaiseen lopputulokseen. Olen nähnyt, miten ne ovat auttaneet ihmisiä, mutta en ole nähnyt vielä yhtään tarinaa, jossa ihmiset olisivat oppineet täydellisen kohtuuden sen avun ottamisessa, jolloin apu on aina vähitellen muodostunut itse ongelmaksi.

Peter Dolving sanoi jossain ikivanhassa tekstissään, että " the good thing with drugs is that they work. For a while. The bad thing with drugs is that they work. For a while." Tältä pohjalta on varmasti lähtenyt minultakin ajatus siitä, miten  lähden aineisiin suhtautumaan. Ne voivat oikeasti auttaa rauhattomia ja levottomia rauhoittumaan ja saamaan sen pienen levähdyshetken itsestään, ne voivat auttaa ihmisiä aktivoitumaan tai tavoittelemaan jotain korkeampia päämääriä itsessään. Ongelma on siinä, että ihmiset eivät koskaan lopeta ajoissa. Jos olisi lähipiirissä yksikin sellainen ihminen, joka olisi kyennyt tunnistamaan ja pitämään kurissa orastavan riippuvuuden, voisin liehuttaa lippua tämän ihmisen puolesta ja uskosta siihen, että ihminen kykenee hallitsemaan tämän homman, mutta minulla ei rehellisyyden nimissä ole yhtään sellaista esimerkkiä, minkään huumausaineen tai päihteen kohdalla.  Tiedän itsekin olevani enemmän tai vähemmän tapariippuvainen suklaasta, mutta ilman sitä oleminen ei tuota minulle mitään vaikeuksia tai oireita. Ja monet varmaan ovat kanssani yhtä mieltä siitä, ettei teobromiinin kanssa nyt kuitenkaan puhuta aivan samasta asiasta. Tähän liittyen vielä yksi keskeinen pointti on se, että kaikki maailman huumeet ehkä muutamia psykedeelejä lukuunottamatta ovat jossain muodossa myös lääkekäytössä, jolloin tähän jää käteen taas vain laillisuus-aspekti, eli että maailmassa vallitsee tiettyjen myyjien markkinat. Ja toki katupiri nyt on vähän eri muodossa, kuin vaikka Ritalin tai Concerta. Mutta alkoholin laillisuutta ja pyhää asemaa voi ajatella vaikka sitä kautta, että on rotanmyrkkykin laillista, eikä sitäkään pakota kukaan juomaan.

Nämä ovat taas niitä asioita, jotka laittavat minut pohtimaan paljon eri puolia asioista, koska huomaan niiden olevan itsellänikin vielä melko suuria mustia aukkoja. Tiedän, etteivät kaikki perusteeni vielä ole aukottomia ja vedenpitäviä, ja siksi minä niitä pyörittelenkin, saadakseni jonkunlaisen selvyyden sille, mistä nämä ajatukseni ovat tulleet, ja mihin suuntaan ne ovat kehittymässä. En sitten tiedä, kuka tällaista oikeasti jaksaa lukea, ja miten, mutta silläpä ei ole niin väliä, enhän minä kai itsekään jaksaisi.

Keskiyön mystiikkaa.

Jotain mystistä on tapahtunut pääni sisällä, kun olen tänään kirjoittanut ihan lennosta kaksi lyhäri, joista toisen laitoin tuonne toiselle puolelle, missä noita jätetekstejä on. Harvemmin sitä nyt kuitenkaan on kahta täysin erilaista hommaa kirjoittanut saman päivän aikana, mutta ehkä nuo sitten vaan on kerääntyneet, kun ei juurikaan ole tullut kirjoiteltua mitään sen suuntaista. Toinen oli sen verran ajankohtaisempi ja "läheisempi", etten viitsinyt sitä tässä yhteydessä laittaa yhtään mihinkään, jotta asianosaiset eivät saisi osakseen tarpeetonta huomiota. Näin nätisti sanottuna. On se kumma, että sitä on alkanut miettiä tuollaisiakin asioita, kun riittävästi pyörii ihmisten kanssa. En usko, että varsinaisesti alkaa ajatella, mitä muut ajattelevat minusta tai tekemisistäni, sillä ei koskaan ole ollut minulle mitään väliä, mutta on jo vähän pakkokin ajatella sitä, että näitä lukevat myös ihmiset, joiden en tahtoisi lukevan näitä. Ja silloin täytyy olla melko tarkkana sen kanssa, minkä verran sanoo asioita. Se voi olla sellainen asia, mikä tulee joskus lopettamaan tämän, jos en koe, että voin enää ilmaista itseäni vapaasti. Silloin on jo ihan sama laittaa homma lihoiksi ja alkaa tehdä sitä taas jossain muualla. En minä kuitenkaan kirjoittamista lopeta. Ei se ole vaihtoehto, koska se on yksi niistä asioista, jotka ovat minun kannaltani välttämättömiä asioita. Se on sama, kuin sanoisit että koitappa pidättää hengitystä, äläkä kuole.

Löysin vihdoin ja viimein Jenin esittelemän Sibylle Baierin. Tai en löytänyt, piti kysyä Danilta, kun en muistanut, että kuka se oikein oli. Mutta tämä on yksi parhaita juttuja mitä olen kuullut, heti kun kuulin tätä levyä, tiesin, että tämä on musiikkia, jolla on väliä. Käsittääkseni ja muistaakseni homma meni jotenkin niin, että tuo oli 70-luvulla nauhoitellut levyn itsekseen ja se oli vaan unohtunut, ja muksut löysivät sitten jostain romujen seasta biisit ja tekivät siitä perheenjäsenille ja kavereille CD:n, ja Dinosaur Jr.-hemmo sattui olemaan yksi kavereista, hän sitten "löysi" sen uudestaan ja sen jälkeen se alkoikin kiinnostaa jo vähän kaikkia. Vähän sama tarina, kuin tuon Sixto Rodriguezin kanssa, mutta kuulin tämän ensin, ja tämä koko levy on aivan järjettömän hyvä. Pitää koittaa metsästää jostain itselleni.

Lisäksi sain kuulla, että 3.5 päästään Saloon lämppäämään Rytmihäiriötä, mikä on meikästä aika tosi jees homma, koska Rytmihäiriö on meikästä aikas kova bändi. Ei vituta tämä, vaikka pitää vähän kikkailla duunien kanssa. Kunhan nyt ensin edes pääsisi sinne asti ja asettumaan ja katselemaan, että miten hommat oikein hoituu. Nyt pitää mennä nukkumaan, koska huomenna pitää skarppailla heti aamusta koulun parissa. Hyvää yötä, palava maailma.

Turhautumisia ja syrjäytymisiä..

Käytiin aamupäivällä observoimassa oikeudenkäyntiä. Saadaksemme käsityksen siitä, miten tuollaiset hommat toimii. Siinä sitten samalla näin jo sieluni silmin, miten oikeastaan kaikki alkoholia sisältävien rikosten oikeudenkäynnit ovat oikeastaan peruspiirteiltään samanlaisia: Kukaan ei kiistä itse rikosta, mutta jaksaa väitellä vaikka maailman tappiin asti siitä, miten paljon kerkesi vetää viinaa ennen tekoa, sen aikana ja sen jälkeen. Ja tästähän tuossakin väännettiin, ja se oli juuri sitä mitä voi kuvitellakin. Heti alussa on myönnetty teko, homma olisi voinut olla ohi vartissa, niin puoli tuntia väännetään siitä, mitenkä paljon tässä oli ko. henkilö kerennyt kiskoa viinaa, sitä koitettiin udella poliisiltakin, ja homma meni ihme soutamiseksi ja huopaamiseksi uusien ja vanhojen sanomisten välillä. Turhauttavaa kuunnella, etenkin kun tietää, ettei tämä ole mitenkään ainutkertainen tai harvinainen poikkeustapaus. Oikeastaan vitutti aika paljon.

Käytiin myös pällistelemässä Itä-Helsinki syrjäytymistä käsittelevä Hilton!, joka oli mielestäni melko hyvä, vaikka siinä oli havaittavissa ehkä turhan paljon sellaista tämän hetken dokumenteille ominaista tyhjäkäyntiä. Siis tarpeettoman paljon sellaisia leikkauksia, joissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, mutta kuvataan nyt silti eri juttuja rauhallisissa, vähintään viiden sekunnin leikkauksissa. Tahti tiukentui vähän loppu kohti, kun nuoretkin alkoivat skarppailemaan, mikä toisaalta toimi sitten taas mielestäni melko mukavasti. Vaikka se ei dokumenttina ollut ehkä kauhean informatiivinen, ja välillä mietin, että miten paljon sitä porukkaa on ohjailtu, niin ajan kuvana tuo oli erinomainen. Ei siksi, että se herättelisi keskustelua syrjäytymisestä, vaan siksi että se näyttää tietyn alueen ihmisten tietynlaiset elämät ja ajatukset tässä päivässä ja ajassa. Siellä oli todella paljon sellaisia tunteita ja ajatuksia, jotka eivät olleet mitenkään päin vieraita itsellekään, suora esimerkki siitä, miten asenteet ja elämän tavat periytyvät, kun isä repii tyttärensä kanssa laskuja ja heittelee ne lumisateena pitkin olkkarin lattiaa. Vähän kävi yhden tyypin tyttöystävä ihmetyttämään, kun toinen availee aina niin tutun näköisiä Intrum Justitian kuoria ja luettelee niitä muutamien kymppien kirjeitä, joiden summat nousevat koko ajan, ja tämä tytsy siinä vieressä hihkaisee pirteästi, että " miten nää on voinu kertyä tällee, mä en oo koskaan jättäny yhtään laskua maksamatta!" Hieno juttu sulle, otappa keksi.

Melko tuttua oli myös katsella, miten pikkaisen humalainen isä soittelee nuorelle lapselleen puheluita jostain päin Itä-Helsinkiä. Niihin puheluihin on kuitenkin muutaman kerran elämässä tullut vastattua, ja kulmatkin ovat isällä tainneet olla jotakuinkin samat, kuten varmasti myös meininkikin. Luultavasti vielä melko paljon rajumpaa, jos niille maalaishulluille ei kuulema uskaltaneet helsinkiläisetkään vittuilla. Omien puheidensa mukaan, tietysti.

Nyt kotiin tullessa sain taas huomata, miten järjettömän hyvin koulutettuja terapeutteja kissat oikein on, kun oli vähän outo ja sekava fiilis kotiin asti päästessä, ja Mölli tuli saman tien syliin kiehnäämään, mitä se ei todellakaan tee usein. Oikeastaan juuri koskaan. Nyt voisin keittää päiväkahvit ja nukkua päiväunet.. Kylläpä se keväinen mielialakin voi painua yllättävän nopeasti näköjään tänne jonnekin alas..

Puhdistuminen.

Miten huutaminen voi näinkin monen vuoden jälkeen olla aina yhtä hienoa, yhtä puhdistavaa ja vapauttavaa, yhtä kaunista ja uuvuttavaa. Se on se pieni kanava, ukkosenjohdin, jota pitkin ohjaat kaiken vitutuksen ja raivon ja kuristetut tunteet ulos, maadoitat paskasi mikrofonilla ja äänenvahvistimilla. Ei siihen tarvita niitäkään, ilman mikrofonia se huutaminen on ihan yhtä hienoa. Ilman bändiäkin se on, vaikkakin se pääsee oikeuksiinsa vasta siinä vaiheessa, kun taustalla kitaristi ja rumpali hakkaavat soittimiaan täysillä, ja kykenet huutamaan vielä kaiken sen yli. Se on voimauttava kokemus. Minustahan lähtee aika saatanasti mökää. Laitetaan se CV:hen, vaikka se muuten lyhyeksi jääkin. Taidot ja osaaminen: minusta lähtee aivan saatanasti mökää.  Ei taida kovin moni työpaikka aueta, tai sitten pääset myymään lehtiä puhelimitse. Toisaalta jos menisin jonnekin lehtimyyntikoppiin huutamaan asiakkaille, niin ei varmaan tarvitsisi mitään älyttömiä provikkapalkkoja odotella. Mutta eihän työtä rahan takia tehdä muutenkaan.

Nyt odottelen, että kello napsuttelisi itsensä lähemmäksi puolta kahta, huomenna on ysin aamu ja tämä sveitsissä tehdyn atomikellon tarkkuudella toimiva elimistöni ei tunnu oikein osaavan noita nukkumishommia muuten kuin tietyssä rytmissä. Väsymys kyllä jo vähän painaa, jos sitä kävisi vaikka suihkussa ja lukisi vähän ennen unta. Lainasin kirjastosta kuitenkin kaksi Tolstoita, Juhani Ahon Muistatko?n ja sen Meren Manillaköyden. Parempi olla hyvä, tai menen aikakoneella takaisin yläasteelle ja läimin äikän opettajaani ympäri korvia. En voi tehdä sitä tässä ajassa ja paikassa, koska se on kuollut syöpään. Niin kuin melkein kaikki muutkin. Kukapa ei olisi kuollut syöpään? No, joo, me, mutta siis niinkuin kaikista muista. No tietysti ne, jotka kuolee sotaan tai nälkään, onhan niitäkin tällä pallolla jo muutama.

On jotenkin kaksijakoinen olo. Kaikki on hyvin, ja ehkä se pieni ihastuskin valaisee osaltaan tätä kehoksi ja mieleksi kutsumaani risukasaa, jos ei nyt kuitenkaan koko torppaa lämmitä. Hämmennys ja epätietoisuus ovat vielä vähän liian vahvassa roolissa tässä, enkä oikein tiedä, miltä tämä varsinaisesti tuntuu, mutta niin sitä vaan huomaa ajatustensa kulkevan koko ajan samaa latua niin, että vähän kaikki liittyy jollakin mystisellä tavalla tiettyyn ihmiseen, vaikka vihreissä pääsiäiskoreissa norsuilla ratsastavilla mangusteilla nyt ei kauheasti tuntuisi äkkiseltään olevan tämän ihmisen kanssa tekemistä..

Keskisormiviikko.

Kyyniset ja pystyyn kuolleet nuoret ihmiset ovat raskainta painotaakkaa, mitä tiedän. Siis ikäiseni ihmiset, jotka eivät ole osanneet päästää irti teini-iän angsteistaan, ja jolle kaikki on paskaa, jotka eivät löydä mistään mitään hyvää ja jotka eivät osaa suhtautua mitenkään päin älykkäästi tai kriittisesti omaan elämäänsä, jotka parhaimmillaan vielä pakenevat sitä mahdollisimman pitkälle jonnekin muualle. Se on niin vitun raskasta katseltavaa, että sitä löytää helposti taas niitä negatiivisia puolia itsestäänkin. Totta kai sitä vihaa niissä ihmisissä sitä, mitä vihaa itsessään. Joo. Mutta kyllä sitä vihaa myös sellaisia asioita, joista on onneksi kasvanut eroon jo 16-vuotiaana, ja ihmettelee vain että miten se kasvu ei kaikille vain tule samalla tavalla. Sitä pitää vain niellä paskaa, olla kypsempi ja henkisesti vahvempi, mutta kun sitä jatkuu riittävän kauan, on se omiaan katkomaan yhden jos toisenkin kamelin selkiä. Ei tässä onneksi tarvitse kauaa kestää. Sitten toivottavasti pääsee ympäristöön, joka inspiroisi vähän enemmän. Nimittäin yksinäisyyteen ja omaan seuraansa. Kehittämään itseään taas omaan, vapaaseen tahtiinsa, oppimaan uutta.

Eilisestä ohjauksesta opin jälkipyykkinä sen verran, että siitä touhusta on vielä paljon opittavaa. Huomasin jo ensiapukurssin "loppukokeessa", että kaoottisessa tilanteesta meikästä tulee yleismies-jantunen, joka juoksee ruumiin luota toiselle auttamassa kaikkia yleishommassa ja pitämässä lankoja käsissä jotenkin päin. Aika luonnollinen rooli, jos pohtii luonteeni kautta, kaikki tähtää kokonaisuuksien ymmärtämiseen ja asioiden edistämiseen, mutta ohjaus- ja paniikkitilanteissa siitä taitaa ominaisuutena olla enemmän haittaa, kuin hyötyä. Siinä kuitenkin on monta avun tarvitsijaa, ja kierrän ihmiseltä toiselle sohlailemassa hommia eteenpäin, millä aikaa muut alkavat häsäillä omiaan, eikä tilanne oikein meinaa pysyä lapasessa. Monesti se on sitten vähän sellaista korttitalon sitomista piikkilangalla, eli menee vähän sohlailuksi suurimman osan ajasta. Tiedän olevani parhaimmillani ohjatessa ihan paria aktiivista tyyppiä, tai useampaa rauhallista - Toim. Huom. Tähän väliin ei mitään järkevää, ootteko millon viimeks käyny kolehmaisella? - nuorta. Myös Walesissa duunailemani suvaitsevaisuus ja vertaistukioppilastoimintakoulutus tuntui todella omalta jutulta, ja siinä ryhmä oli kuitenkin koko ajan yli kymmenen nuorta. Keskustelu meni mukavasti eteenpäin fiksujen nuorten kanssa, ja olisin halunnut tehdä sitä mielelläni paljon enemmänkin. Hauskinta oli vielä se, että materiaali ei ollut minulle yhtään sen tutumpaa, kuin nuorillekaan, vaan sävelsin koko homman melko pitkälti lennosta sitä mukaa kun mentiin eteenpäin ja näin mikä oli homman nimi. Aika monessa kohtaa pyrin kouluhommissakin järjestämään tilanteita, jotka eivät ole minulle helppoja tai mieluisia ja improvisoimaan suurimman osan kaikesta. Se toki tekee ohjauksista vähän heikompia, kun kaikkea ei ole mietitty etukäteen, mutta koen, että opin näistä enemmän ja nimenomaan virheiden kautta, koulu on sellainen hyvä ympäristö tehdä niitä virheitä ilman jotain numeroa fataalimpia seurauksia. Eikä ne kaikki kai ole ihan penkin alle menneetkään.

Tänään on edessä taas kirjastoreissu, pitää katsella, josko sitä ottaisi vaikka Tolstoita jaksaisi taas napsia. Ja ehkä niitä Astrid Lindgreneitä. Veijo Meren Manillaköysi voisi myös alkaa olla jo pikkuhiljaa ajankohtainen. Pelkään vähän, että petyn siihen. Yläasteelta asti sitä on hehkutettu outona ja järjettömänä, mutta mietin aina, että tarkoitetaanko sillä muiden outoa ja järjetöntä, vai voinko löytää siitä sen kaaoksen, jota tunnun etsivän? Luultavasti en, mutta tulisipa pitkästä aikaa luettua jotain suomalaistakin. En ole aikoihin lukenut oikeastaan mitään suomalaista. Huomaan aina, että olen lukenut suomalaista kirjallisuutta hävettävän vähän, ja aina tekosyyksi riittää se, että suurin osa siitä on yksipuolista ja sisällötöntä paskaa, jossa keskiössä ovat vain juoni ja sen kehittyminen, sen sijaan että ne tarjoaisivat jotain oikeasti pysäyttävää ja päräyttävää kelailtavaa. Tiedän itsekin, ettei se pidä paikkaansa. Ja silti ei vain nappaa. Ehkä se sitten alkaa toimia erilailla, kun on muuttanut jonnekin Etelä-Amerikan lämpöön, jossa kukaan ei puhu samaa kieltä, eikä kukaan ymmärrä pohjoista mielenlaatua yhtään. Katsotaan...

Rytmi tuntuu ihan perseessä asti.

Ennen kouluun lähtöä kerkeän vielä kirota, että Rytmi on maailman paskin musiikkilehti, nykyisellään. Ennen, joskus 2004, se oli vielä hyvä blues-vetoinen musiikkilehti, nyt luin jotain koulusta poistettuja lehtiä ja veri alkoi keittää saman tien, kun joka vitun artikkelissa lähtökohtana oli joko markkinointi tai artistin imago, ja koitettiin tehdä selväksi, että kaikki kelaavat koko ajan markkinointia tai imagoa. Vittu mitä paskaa, tuollaista ei pitäisi julkaista missään Teostoryn ulkopuolella, tai ainakaan sitä ei pitäisi mainostaa musiikkilehtenä, vaan jonain vitun musiikkibisneslehtenä. Niissä on kuitenkin helvetin iso ero. Kyllä vitutti lukea, miten Tom Waits on ollut taitava imagovaras ja bisnesmies, ja tajusi beatnikin myyvän enemmän kuin bisnesmiehen. Ihan bisnes-mielessään se varmaan ryyppäsi ja poltti 10 vuotta putkeen paskoilla kiertueilla jossain vitun lasten juhlissa, joissa piano ampuu karkkia ja Frank Zappan lämppärinä kaikkien haukuttavana, varmasti oli vitun isot rahat mielessä siinä vaiheessa kun lähdettiin vääntämään Swordfishtrombonesia, joka ei kelvannut millekään levy-yhtiölle ennen Islandia, varmasti oli bisnes mielessä kun piti helvetin pitkiä taukoja levyjen välissä. Joo. Tuollainen vitun separointi laittaa vituttamaan, ja koomisinta on tietysti se, että lehtikkin taitaa olla ainakin 7 vuotta vanha, joten et oikein voi alkaa metsästellä toimittajia ja kirjoittaa niille mitään vihamailejakaan, kun luultavasti ne on laman aikana saaneet jo kenkää kuitenkin. Olisihan se silti hauskaa jäljittää ne kaikki ja polttaa niiden talot. Ihan vaan opetuksena, että musiikki ja bisneshommat kuuluu pitää erillään, ja joku saattaa ottaa pulttia, jos niitä ruvetaan naittamaan väkisin ja noin heppoisilla perusteilla toisiinsa.

Sellainen tiistai sitten.

Nyt on näyttökin tehty edellisistä jaksoista pois kuljeksimasta. Meni vähän miten sattuu, välillä meikällä ei ollut mitään kontrollia minkään yli. Mutta päällisin puolin täytyy sanoa, että ihan hyvinkin, koska ryhmässä tapahtuu edistystä kaikin puolin. Oli mukavaa, vaikka välistä vähän turhauttikin, mutta lopulta jokaiselle löytyy paikka ja tekemistä, ja all is well. Saa vielä nähdä mitä opettaja oli siitä mieltä. Jatkossa otan kyllä akustisen kitaran mukaan, koska ensinnäkin soitan sitä luonnollisemmin ja paremmin, ja opetuksesta kuulee välittömästi jotain vaikka joku hakkaisi rumpuja vieressä, minkä lisäksi sillä on helpompi säestää itseään ja näyttää miten hommien kuuluu mennä. Se on työkaluna huomattavan paljon käytännöllisempi, vaikka onkin isompi mohlo kanniskella mukana. Mutta se on pieni miinus.. Heti kotiin tullessa oli ruoka odottamassa, sen jälkeen lähinnä jumahdettiin sohvalle siestalle, kuten Tompan tekemän ruoan jälkeen on ollut tapana. Se on hyvää ja raskasta kamaa, sen jälkeen väsyttää aina kunnolla. Heräiltiin sitten siihen, että talo alkoi taas täyttyä ihmisistä.

Nyt kun tuli mieleen, tässä kaupungissa, elikkäs Lahdessa, on yksi fataali vika! Veljeni Leijonamieli on kiertänyt nyt Anttilat, Citymarketit ja kaikki muutkin tusinkaupat, eikä mistään löydy enää South Parkin tuotantokausia dvdllä. Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu? Ennen niitä oli joka puolella. Nyt luultavasti vain Misirloussa, mutta se ukko ei pidä paikkaa auki. Ärsyttävää. Tässä on nyt katseltu melkein pariinkiin kertaan tuotantokaudet 1,2,4 ja 9, kolmonen on vielä lainassa jossain. Tai pyöri siitä yksi levy täällä jossain, ja se on katsottu kanssa. Tarvitaan lisää, koska meillä on ollut viime aikoina aika kovat maratoonit. Tai sitten vaihdetaan Monty Pythoniin, eikä kukaan jaksa lukea enää mitään mitä kirjoitan. Siinä vaiheessa hommat menee sekavaksi, lukekaa vaikka jostain menneisyydestä.

Sain muuten eilen elämäni hauskimman tekstiviestin yhdeltä luokkakaverilta, ja tahdon jakaa sen maailman kanssa:
"Jere! Tiädän miltä tuntuu olla sää!
Kuumepäissäni väsyneenä, ajatukset on ihan sika hyviä!"
Nauroin aika paljon heti kun luin tuon, vaikka en tiennyt keneltä se oli. Se oli viestinä piristävä ja tuli niin puskista ja rehellisesti. On aina hauska tietää, että sinua pidetään kuumepäisenä huru-ukkona. Siis oikeasti!

Tuosta Veljeni Leijonamielestä, joka oli meikästä maailman siistein ja surullisin satu muksuna, tuli mieleen Grimmin sadut, ja se miten meidän opettaja luki kolmannella luokalla aamusta niitä. Muistaako joku, missä Grimmin sadussa oli se, kun joku jää nukkumaan tammen alle tien risteykseen ja sen oksiin on hirtetty ihmisiä ja yöllä ne alkaa kuiskia sieltä oksilta? Se on yksi meikän lapsuuden vahvimpia ja selkeimpiä mielikuvia, jollakin tapaa vaikuttavimpia kohtauksia joita missään on tullut vastaan. En ole nyt ihan varma, oliko se Grimmin satu, saattoi olla jotain Astrid Lindgreniltäkin, koska olihan silläkin melko synkkiä hommia Mio, Poikani Miossa ja Veljeni Leijonamielessä, jotka molemmat käsittelivät paljolti kuolemaa ja elämästä vapautumista. Voisinpa jossain välissä lukea nekin uudestaan ja kelailla niitä vähän enemmän..

Kaaikenlaista.

Sain tänään nuppini lisäksi siivoiltua yhden Pertunmaalta asti mukana tulleen hyllyn, ja ensimmäistä kertaa vuosiin mulla on pieni kirjahylly olemassa. Sitä katsellessa tulee jeejee-olo, vaikka sen sisältö on lähinnä psykan ja filosofian oppikirjoja ja Huxleyta. Hauskana yksityiskohtana se, etten lukiossa omistanut vielä yhtään oppikirjaa psykologiaankaan, vaan lainailin ne luokan perän kirjahyllystä ja palautin kiltisti sinne kurssin jälkeen. Nämä kirjat olivat Raxin romujen joukossa, kun ne joskus vietiin jostain muualta meidän treenikselle. Filosofian kirjat ovat kai ainakin erilaiset, kuin meidän koulussa oli. Mutta onhan se nyt siistiä, että on kirjahylly! Ja levy-hylly vielä erikseen. Huomenna voisi koittaa siivoilla vaikka sen, tai ainakin laittaa levyjä jonkinlaiseen järjestykseen. Onhan se nyt jo tullut selväksi, ettei tuohon vain mahdu nuo kaikki levyt, vaikka miten päin tunkisi. Vinyylejä on onneksi niin vähän, että menevät vielä tuon yhden vanhan tv-tason levylootaan. En tiedä, mikä helvetin kevätsiivouskausi meikällä on nyt menossa, mutta se pitää hyödyntää nyt, kun sellainen kerta on lapasen ulottuvilla. Ei tällaista fiilistä kuitenkaan ihan kauhean usein ole, Tomppakin ihmetteli ja naureskeli, että ei vissiin ole mitenkään kauhean tavallista. Ei ole, ei.

Tulin aika hyvälle tuulelle, kun Dan ja Jen olivat kuvailleet jonkin epämääräisen hassutteluvideon ja linkittivät sen minulle. Tuli todella hyvä fiilis, tai oikeastaan tuli niin järjetön määrä fiiliksiä, etten osannut kuin nauraa. Sitä muistaa kaiken niin selvästi, miltä kantri ja bob dylan kuulostaa läppärin kaiuttimesta toisesta huoneesta paksun kiviseinän läpi, miten seitsemänjalkainen vammainen hämähäkki kiipeilee pitkin seiniä ja miten vesi tippuu takapihan epämääräisesti kiinnitetyissä putkissa. Kaikki se, mitä tässä muutaman kuukauden aikana on ajatellut vähemmän, palaa mieleen niin järjettömän vahvana, että hyvin voisin olla siellä. Jos jatkan kirjoittamista ajattelematta muutaman lauseen verran, olen Cardiffin Rumneyssä pienessä paritalossa olohuoneen sohvalla kirjoittamassa tätä kaikkea, miettimässä missä loput ruumiini osaset silmiä ja sormenpäitä lukuunottamatta oikein ovat, mitä tässä ympärillä on ja mistä tämä todellisuus tänä hiljaisena tuntina oikein rakentuu. ..

Huomenna olisi edessä myös Walesin jakson ammattiosaamisen näyttö. Saa nähdä mitä siitä tulee, nuo ovat olleet vähän arvaamattomia tuolla duunissa, ja viime kerta esimerkiksi oli sellaista kaaosta, ettei siitä meinannut tulla oikein mitään. Katsotaan, josko huomenna onni potkisi enemmän. Jos ette muuten ole kuulleet Sixto Rodriguezista, niin kannattaa tutustua mieheen, loppuvuodesta siitä tuli jonkin sortin elokuva, joka nosti miehen ansaitsemaansa maineeseen, ja arvatenkin parin viikon päästä kaikki hipsterit lopettaa sen kuuntelun. Luokkakaveri hyppi perjantaina innosta, kun tuo ei ollut minulle aiemmin tuttu, ja sanoi että se on juuri meikän kamaa, ja olihan se oikeassa, koko viikonloppu meni enemmän tai vähemmän Sugarmania kuunnellessa ja opetellessa. Tuon ympärillä olleissa haastatteluissa ja kaikissa on vaan ollut niin ärsyttäviä tyyppejä hypettämässä, että on käynyt ihan sääliksi tuota jätkää. Mutta jo tuo yksi biisi on niin helvetin hieno, että se tekee suuren osan ihmiskunnan musiikista turhaksi.

Kallokuraattorikartoitushommia osa 2

Toinen kartoituskäynti oli huomattavan paljon hedelmällisempi. Osaltaan myös siksi, että se oli kahdenkeskinen keskustelu, eikä ollut koko ajan kahta päätä ylianalysoimassa ja pallottelemassa tilannetta ristiinrastiin toisilleen. Tämä oli jo huomattavan paljon syvällisempi, tahdiltaan rauhallisempi ja yleiseltä sisällöltään dialogisempi keskustelu. Sain toki taas kuulla puolet ajasta sitä, miten kypsä ja edistynyt olen ajattelussani, se alkaa olla jo vähän sellaista kamaa, että menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehkä niinkin, mutta sekään ei ole pelkästään positiivinen ja hieno asia, kuten ei mikään koskaan ole. Sen mukana tulee se varjopuoli, että tunnet olosi hyvin erilaiseksi ja eristyneeksi. Toisaalta olen oppinut jo jonkin verran mukautumaan ihmisiin ja tilanteisiin, leikkimään vähän hölmömpää jos se on "sosiaalisesti edullista", mutta siitä tulee minulle niin saastainen ja ärsyttävä olo, etten jaksa sitä kauaa. Se on ikään kuin jokin manaa kuluttava erikoistaito jossain pelissä, joku näkymättömyysloitsu tai sen sellainen. Sitä jaksaa pitää yllä vaan tietyn aikaa, ja sitten kun paljastat itsesi, ei sen uudelleen tekeminen enää auta. Jos seurassa on joku älykäs ihminen, tyhmän leikkiminen loppuu saman tien ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan putoaa nollaan.

Tämä on sama efekti, kuin minkä Jung kuvaili introvertin ja ekstrovertin väliseksi eroksi linna-esimerkillä. Introverttiä on vaikea saada liikkeelle, mutta kun löytyy jotain häntä kiinnostavaa, roolit intro-ekstro-akselilla muuttuvat täysin. Huomaan tämän helposti koulussa. Olen siellä aktiivinen, koska ne asiat monesti kiinnostavat minua hyvin paljon, vieressäni istuvalla tyypillä on monesti vaikeuksia pysyä pöksyissään, koska hän on enemmän suuntautunut käytäntöön, ihmisiin, tekemiseen, kuin ajatuksiin ja ideoihin. Tätä meidän välistä suhdetta seuratessani olen monesti ajatellut päässäni "touché, Herra Jung, touché!"

Keskusteltiin siitä miten näen ihmiset ympärilläni, miten olen oppinut löytämään tasapainon ja keinot kommunikointiin ihmisten kanssa, saadakseni riittävästi yksinäisyyttä, mutta voidakseni silti tuntea tarvittavan määrän sosiaalista hyväksyntää muilta ihmisiltä, nimenomaan kuuntelun ja auttamisen kautta. Näillä näkymin en pääse psykoterapiaan, koska "tän perusteella sä vaikutat kyllä sellaselta, kuin monet psykoterapiapotilaat sen prosessin jälkeen." Mutta se ei haittaa, koska kuten olen monet kerrat sanonut, akuutein avun tarve oli vuosi sitten, ei nyt. Toki on omastakin mielestäni ehkä vähän epätasapainoista, että viime vuonna oli kaksi pitempään jatkunutta paskaa kautta, nyt taas on tämän kevään myötä ollut aivan uudenlaista nousua. Tavallaanhan sitä ajattelee, että kuitenkin se nousu vaan rakentaa uutta hyppytornia, josta voi pudota alemmas, mutta mitä sitten? Se on elämää. Sittenhän mennään. Sitten tehdään taas miljoona levyä ja myydään niitä yksi kappale, ja elämä on taas vähän vähemmän paskaa.

Papukaija ilman papuja on pelkkä kaija.

Tänään luin yhden kirjan Bukowskin runoja. Siinä on helvetin siisti ukko. Oltiin viime keväänä katsomassa kaikkea sekavaa teatterilinjalaisten tekemää, ja yksi niistä jutuista oli nainen lukemassa runoja ja polkemassa omenoita paskaksi. Vaikka en ollut koskaan lukenut sitä nimenomaista runoa, ja vaikka en ole koskaan lukenut Bukowskia suomeksi, pystyin saman tien erottamaan sen yhden miehen kirjoittaman runon sieltä kymmenen keskeltä. Se oli myös ehkä ainoa hetki, jolloin en ole kokenut runojen lukemisen olleen ihan täysin homoa. Sille tulee huomattavan paljon enemmän painoarvoa, kun lukija rikkoo jotain samalla. Se oli oikeastaan aika virkistävä homma, kun sitä ajattelee jälkeenpäin, mutta ehkä se johtui siitä, että se oli niin vaivaannuttavassa seurassa, minä vaivaannun teatterissa, siis tuollaisessa modernissa, taideopiskelijoiden itse suunnittelemassa performanssi-henkisessä hommassa todella nopeasti. Myötähäpeän väristykset kulkevat varpaankynsistä rastojen latvoihin ja kaikki hermoratoja pitkin joka puolelle kehoa muutenkin. En sano, etteikö hyvääkin sellaista voisi olla, mutta ei ole tullut itselleni vastaan. Ehkä minun alakseni riittää ihan hyvin nämä kirjat ja levyt ja taulut.

Huomenna voisi sitten aloitella Blakea, sitä luen vähän sellaisella sieltä-täältä-periaatteella. Pitää katsoa miten se lähtee. Jos ei lähde niin aloittelen tuosta hyllystä noita Huxleyn loppuja kirjoja. Toisaalta pitäisi ehkä käydä katsomassa, josko löytyisi niitä uskontotieteen pääsykoekirjojakin jossain vaiheessa. Nyt ovat ainakin lainassa. Kello ei ole vielä edes kahtatoista ja kerrankin väsyttää ajoissa. Sen kerran, kun ei ole aikaista herätystä. Thävällinen tharinä. Voisin koittaa kirjoitella enemmänkin tässä tänä iltana, jos sitä vaikka väsyneenä lähtisi hommat taas oikealla tavalla lapasesta. Ainakin tässä parin päivän aikana on lähtenyt. Viime yöltä olisi ollut varmaan kolme varttia ihan timanttista roinaa nauhalla, kun neljä humalaista ja kaksi absolutistia oli lukkiutuneena tähän samaan olohuoneeseen stereonauhurin kanssa. Jostain meille tuntemattomasta syystä siitä raidasta tuli 0 tavun mittainen, eikä se sisällä mitään informaatiota, vaikka samana iltana on kuitenkin nauhoitettu keikkoja sillä samalla vehkeellä, ja vielä tarkistin monesti, että se kanssa nauhoittaa.Olis ollut ainakin kymmenen seuraavan levyn samplet siinä yhdessä tunnissa, ennen kuin kaikki sitten sammuivat.

Tässä vielä otsikkoa selventävä kuva sunnuntai värisistä fiiliksistä.

Sunday Morning Comin' Down.

Niin homolta kuin se kuulostaakin, kävin kävelyllä ja kirjoitin runon. On taas vähän kaksijakoinen olo, koska ulkona on aivan helvetin hyvä keli, heräsin ystävien ympäröimänä ja päivä on ollut mukava, mutta silti kaikenlainen epätoivoisuus ja hämmennys tuntuu varjostavan tätä oloa vähän turhan paljon. Nälkä ja väsymyskin osaltaan varmasti vaikuttavat kaikkeen, menin kuitenkin nukkumaan joskus viiden jälkeen ja heräsin yhdeltätoista, vaikka se ei määrällisesti juuri eroa arkiunista, on se silti vähän erilaista, etenkin kun pitäisi taas alkaa skarppailla arkea varten. Hämmentävintä on se, että tahtoisin huomenna mennä kouluun, mutta kallokuraattorin erä kaks on niin vammaiseen aikaan, puoli yhdeltä, etten oikein pääse sitten pois sieltä Orimattilasta. Turhauttaa, kun se on kuitenkin aivan yhdentekevä käynti, joka ei johda yhtään mihinkään. En oivalla itsestäni mitään uutta, se ei vie minua lähemmäs ymmärrystä tai oivalluksia, se on vain menneisyydessä rämpimistä sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei kuitenkaan riitä käsitys ymmärtämään asioita, kuin yhdessä valossa, koska heidät on opetettu rakentelemaan aitoja ihmismieleen. Minun mieleni pyrkii katsomaan kaikkia tapahtumia ja asioita niin monelta kantilta, kuin vain voin keksiä, ja siksi ymmärrän, ettei mikään minuakaan määrittävistä asioista ole niin mustavalkoista, kuin mitä nämä ihmiset keskimäärin työssään kohtaavat.

Tuntuu, että tätä "mielenterveyteni tilaa" parantaisi ennemmin mennä huomenna kouluun, kuin käydä turhautumassa taas siinä pienessä toimistohuoneessa. Jokainen on kysynyt minulta, että miksi minä sinne menisinkään, ja ettei arvannut, että asiani ovat "niin huonosti". Eivät asiani ole huonosti. Vuosi sitten ne olivat helvetin huonosti. Silloin minä lähdin hakemaan apua pääni kanssa. Syksyllä asiani olivat huonosti. Nyt ne eivät ole. Viime kevät oli täyttä paskaa, koska olin juuri menettänyt sen ihmisen, jonka esimerkki ja elämä kasvatti minut kaikeksi täksi, mitä olen tänään, olin menettänyt sen miehen, joka oli minulle isä siinä vaiheessa, kun oma isäni ei sitä ollut, ja joka opetti minut myös näkemään oman poikansa, minun isäni elämän uudessa valossa. Lisäksi olin jumissa työharjoittelussa, jossa minun kykyni ja ymmärrykseni kiellettiin, jossa sain alistua tahtomattani, että voin jatkaa kouluani, ja tunsin oloni nöyryytetyksi ja huijatuksi koko helvetin kevään. Viime syksyn taas mietin, että jos joku kuolee sinä syksynä, hajoan täysin. En ehkä uskaltanut ilmaista sitä ääneen, koska pelkäsin manailevani asioita tapahtuvaksi, mutta se painoi mieltäni koko helvetin syksyn. Kun sitä on viimeisen 5 vuoden ajan joutunut luopumaan aina syksyllä jostakin, sitä alkaa tahtomattaankin varautua aina pahimpaan. Wales oli jonkinlainen vedenjakaja. Perhosia täynnä olevassa talossa Cardiffissa minä löysin ihmisiä, jotka kuuntelivat ja ymmärsivät minua, haastoivat minua henkisesti ja osasivat nauraa kanssani todella hölmöille jutuille. Sen lisäksi olin jo koko vuoden kerennyt käsitellä tätä asiaa, kirjoittaa kaikki nämä järjettömät määrät tekstejä, piirrellä kuvia ja tehdä levyllisiä musiikkia. Nyt koen, että olen tullut sieltä vuoden takaisesta helvetin pitkän tien, ja vaikka en olisikaan vielä täydellisessä tasapainossa, ymmärrän että olen matkalla parempaan, ehkä jopa ehjempään ihmisyyden tilaan, kuin missä alunperin olinkaan. Nyt asiat ovat helvetin paljon paremmin, kuin monella ihmisellä ympärilläni.

Tämän kaiken selittäminen ihmisille, aina uudestaan ja uudestaan, on todella turhauttavaa. Siksi olen jo alkanut kyllästyä fraasiin "Mä en koskaan tahdo tietää asiakkaista mitään etukäteen." No joo, ehkä se luo ennakkoasenteita, mutta kun mulla nyt kuitenkin on tässä tuhat tekstiä, joissa kaikki näiden asioiden aspektit on melko pitkälti käsitelty, niin meikästä alkaisi olla jo aika helvetin mukavaa, jos joku vaihteeksi kohtelisi minua yksilönä ja suostuisi lukemaankin tämän. Se säästäisi aikaa ja mielenterveyttä, kun ei tarvitse 20. kerran aloittaa alusta. Siksi en tahtoisi terapiaankaan enää mitenkään päin. En suostu aloittamaan tätä enää koskaan alusta. Minulla ei ole sille mitään tarvetta. Pitäköön tunkkinsa, penkokoon menneisyyttä, minä menen eteenpäin, kuten olen mennyt koko ikäni.

Alaston Lounas ja kaaos

Lopettelin juuri tuon Alastoman Lounaan. Täytyy sanoa, että vaikka se oli yksi kaoottisimmista ja sitä kautta mielenkiintoisimmista kirjoista, joita olen lukenut, huomasin ajattelevani sen jälkeen, että se olisi voinut olla sekavampi ja pahempikin. Ja se johti minut käsittämään yhden keskeisen asian itsestäni ja mieltymyksistäni. Oli kyse sitten musiikista, visuaalisuudesta tai tekstistä, minä etsin oikeanlaista kaaosta. En täyttä noisea, en merkityksetöntä kohinaa, vaan jotakin sellaista puolittaisen tietoisesti rakennettua, jossa yksilön minä ohitetaan, ja jossa kaikki elementit napsuvat yhteen niin tajunnanvirtaisella ja luonnollisella tavalla, että lopputulos ei voi olla mitään muuta, kuin täydellisyyttä. Se on jonkinlaista minimalistista, luonnollista kaaosta, joka minua kiehtoo järjettömyyksiin asti. Alastoman Lounaan jälkeen olo oli sama, kuin Scott Walkerin The Driftin kanssa. Ajattelin, että olihan se mielenkiintoinen, moniulotteinen ja kuvottavakin trippi, mutta silti siinä oli vähän liikaa kertosäkeitä. Olisihan se voinut olla vielä vähän sekavampi.

Toisto on vaikea asia, niin kirjallisuudessa, kuin musiikissakin. Oikealla tavalla toisto voi luoda rytmiä, joka kuljettaa tasaisesti ja varmasti kohti jotakin sellaista korkeampaa tilaa, jota tällä mielikuvalla tavoittelen. Olkoon vaikka Valaistuminen, vaikka tarkoitus on vain luoda se "ahaa! Tämä biisi muuten alkoi jostain ihan muualta, ja nyt kuusi minuuttia myöhemmin voin vain jostain tietystä elementistä tunnistaa, että kuuntelen yhä samaa biisiä, vaikka kaikki sen elementin ympärillä on muuttunut!" -tunne. Toisto voi luoda sen yhden elementin. Huomasin yksi päivä Swansin biiseistä sen, että niissä on melko monesti se tasainen syke, joka kuljettaa kaikkea eteenpäin, koko levynkin ajan, mutta muuta toistuvaa niissä ei juuri olekaan. Se on Swansin vahvuus. Ei kertosäkeitä, jotka rikkovat vaikutelman ja tunteen eteenpäin kulkemisesta ympyrän pyörimisen sijaan. Scott Walker kykenee tekemään kaoottisempaa musiikkia, mutta se mikä minua työntää hänestä pois päin, on juuri osien toistuvuus ja tätä kautta muodostuva kehän kiertäminen. Sama tunne tuli tuon tekstin kanssa. Vaikka monet sen synnyttämistä mielikuvista olivat irtonaisia, sekavia, muuntuneita ja epämääräisiä, tunsin, että siitä olisi voinut karsia vielä paljon pois, niin että teksti olisi synnyttänyt vahvempia mielikuvia vähemmillä sanoilla.

Ehkä jonkinlainen minimalismikin on mielestäni jotenkin tavoiteltavaa. Se, että saat vähemmällä ajalla ja asialla tehtyä enemmän, jolloin ihmisillä jää enemmän aikaa keskittyä syömään ja nukkumaan ja ryyppäämään ja rakastamaan. Elämään elämäänsä. En halua tuhlata kenenkään koko elämää siihen, että hän näpyttelee joka päivä päivitys nappia tällä sivulla, vaan että hän saa lueskella näitä vaikka työmaalla paskalla istuessaan, pakoillessaan pomoaan tai vaikka pieninä iltasatuina ennen nukkumaan käyntiä. Tämä henkinen minimalisti minussa on varmasti osaltaan ajanut minua tuon grindcorenkin puoleen, ja estää minua kirjoittamasta mitään 500 sivun romaania, koska se tuntuu minusta ajan hukalta, ja pyrin aina vain tiivistämään asiaa pienempään. En kuitenkaan tahdo kirjoittamisenkaan olemaan mitään merkityksetöntä noisea. Olen kyllä miettinyt miten paljon tarinasta voisi ottaa pois niin, että se välittyy vielä ihmiselle.

Kissanpentuja
Aamu
Kirves
Säkki
Järvi

Onko tuo riittävä määrä asioita ihmismielelle, jotta siitä voi muodostaa johdonmukaisen tarinan päässään? Luultavasti. Todennäköisesti siitä voi pudottaa vielä jotain poiskin, ja ihminen täydentää silti tarinansa. Se, millainen siitä tulee on aivan ihmisen omasta mielestä, persoonasta ja elämän kokemuksesta kiinni. Ja se niissä onkin kaikkein mielenkiintoisinta. Jokainen voi kirjoittaa vain omanlaisia tarinoitaan, koska jokainen meistä värittää kaikki tarinansa omasta henkilökohtaisesta väripaletistaan, jossa meidän jokaisen historia ja kokemus sävyttää kaiken. Se on mielestäni kaikkein siisteintä kaikessa tässä, niin musiikissa, kirjoissa, kuin kuvataiteessakin.

Cleanse yourself in the fire.

Käytiin pitkästä aikaa soittamasta, olo on aika tyhjä. Huutaminen ilman vettä huoneessa, jossa edellinen bändi on tainnut polttaa ketjussa röökiä, on ihan perseestä. Itseasiassa minkä tahansa tekeminen sellaisessa huoneessa on ihan perseestä. Ja ilman vettä se on vielä vähän enemmän ihan perseestä. Biisit ei meinanneet kulkea oikein mitenkään päin, mutta huutaminen itsessään oli taas aivan yhtä mielipuolisen hienoa, kuin se on aina. Viimeksi on soitettu yhdessä kuitenkin tammikuun lopussa keikalla, joten olihan tuo taas paikallaan. Ja oli vähän vaikea muistaa biisejä ja sohlata niitä läpi. Kaksi uusinta unohtui kokonaan ja tehdään uudet niiden tilalle. Vaikka vituttaa kyllä, koska muistan vaan, että ne oli ihan vitun hyviä biisejä, ei vaan keretty nauhoittaa niitä talteen mihinkään.

Nyt pitää sitten koittaa kaivaa itsestään näitä repaleisen ihmisen rippeitä ja kasailla niistä jotain uutta. Olo on juuri sellainen, että on huutanut kolmatta tuntia putkeen juomatta. Väsyttää ja on nälkä, vaikka ennen treenejä käytiin Vilin porukoilla syömässä. Loppuillan suunnitelmat pitää sisällään syömisen, piirtämisen, Alastoman lounaan lopettelun, ja South Parkia aamunkoittoon asti. Kuulostaa meikästä juuri nyt riittävän hyvältä, riittävän kehittävältä ja riittävän pitkältä suunnitelmalta. Treeneistä vielä sen verran, että oli vaikea kirjoittaa lennosta sanoja yhteen uuteen biisiin, siitä simppelistä ja yksinkertaisesta syystä, että taidan olla ihan vähän ihastunut. Se on omiaan tylsyttämään terää tuollaisten hommien tekemiseltä, ja siksi siihen pitää vaan keskittyä ihan eri tavalla. Se, mitä nyt sain aikaan, oli jotain tällaista:

"Another day, same fucking thoughts
I hate this job, I hate these people
I will strangle every single one
If they  say a single word!"

Ei se vaan riitä minkään ilmaisuun, lapsellinen ja hölmö aivopieru, sellainen mitä 15-vuotiaat kirjoittelee ekan kesätyöpäivän jälkeen. Pitää nyt vähän kuulostella, että mitä se biisi sanoo, ja kirjoittaa jotain vähän fiksumpaa. Kyllä sitä on vähän miettinyt, että tämä vitun aivokuollut bilekansa voisi jo pikkuhiljaa ansaita jonkun oman biisin, on sen verran paljon vituttanut katsoa kaikenlaista todellisuuspakoilua taas tässä maassa. Helvetin hauskaahan oli myös Heidi Hautalan käry, ja vielä hauskempaa tulee olemaan se, mitä tästä seuraa. Jos tuo pääsee, kuin koira veräjästä, niin se kertoo vaan siitä, että kaikilla muillakin on vähän saman henkisiä kuvioita ja kikkailuja omalla tunnollaan, ja tahdotaan muodostaa yleinen käytäntö sille, että kiinnijääneitä ei kohdella turhan kovakouraisesti. Tai vaihtoehtoisesti otetaan se sama kanta, kuin lihahässäkässä, eli siis tuomitaan kaikki muut, vaikka omat hommat on ihan yhtä syvältä perseestä kaikin puolin. Niistä ei vaan ole jääty kiinni, tai joku on maksettu hiljaiseksi.

Hainpa sitten yliopistoon.

Internetissä sekoillessani menin näemmä epähuomiossa hakemaan yliopistoonkin. Ensimmäiseksi laitoin Jyväskylästä kirjallisuuden, taidehistorian ja taidekasvatuksen tiedekunnan, tai suuntauksen, tai mitä ne nyt ikinä onkaan. Huomasin ilokseni, ettei sinne ole koettakaan, vaan sinne olisi kirjoiteltava motivaatiokirje, ja paukuttelinkin sellaisen sinne samoin tein. Se on sellainen ala, missä meikää kiinnostaa ihan mikä tahansa. Olin kuvislukiossakin niitä harvoja oppilaita, jotka pysyivät helposti hereillä taidehistorian tunneilla, koska näin sen yhteyden kaikkeen muuhun oppimaani, historiaan ja psykologiaan ja ihmisten yhteiskunnallisen tilanteen mukanaan tuomiin ihanteisiin. Taidekasvatus taas olisi kaikki se sopeutettuna tähän nykyiseen alaan ja sitä kautta varmasti helvetin mielenkiintoista kamaa. Kirjallisuus nyt taas taitaa jokaiselle yli kaksi tuntia näitä lukeneelle melko selvä homma minuun vaikuttavien asioiden listalla. Mietin pihalla kävellessänikin, että esimerkiksi tippa on tainnut hiipiä linssiin useamman kirjan tai novellin, kuin elokuvan kohdalla.

Sen lisäksi laitoin Helsingin yliopiston uskontotieteen ihan "läpällä", että käyn siellä katsomassa pääsykokeita ja kirjoittelemassa hassuja tekstejä asioista, joista en jaksa kirjoittaa riittävän tylsästi ja tieteellisesti päästäkseni sisään. En edes tiedä, tahtoisinko opistella Helsingissä, koska en viihdy sillä edes yhtä viikonloppua tuntematta kertaakaan ahdistusta tai ärsyyntymistä. Mutta kyllä se uskontotiede minua ihan oikeasti kiinnostaisi, se taas on vähän samalla tavalla sidottuna noihin kaikkiin ylempänä mainittuihin asioihin, ihmisyyteen ja kuolevaisuuteen ja meidän lajilliseen ja henkiseen kehittymiseemme. Etsitään ja lueskellaan nyt nuo pääsykoekirjat pois alta ja katsotaan mitä sitten ollaan mieltä tuonne hakemisesta. Tuntuu, että meikällä on kaikki sellaiset käytännön asiat hukassa, kuin että pitikö esseet kirjoittaa puhtaaksi, mikä on sellainen keskimääräinen pituus, pitikö kirjoittaa "käsialalla"...

No, niitä kerkeää katsella. Mieluiten ehkä näillä näppäimillä menisin tuonne Jyväskylään opiskelemaan kirjallisuutta, siellä oli vissiin joku kirjoittaminenkin vaihtoehtona. Se voisi kiinnostaa oikeastaan aika paljonkin, ja uskon että siihen alkaa olla jonkinlainen pohjakokemus ja ymmärrys pikkuhiljaa. Onhan näitä kuitenkin kolmen tekstin päästä jo tuhat kappaletta. Mikä on aikas iso läjä paskaa.

Stephen Fry sai juoksemaan kirjastoon.

Katsoin Yleltä Stephen Fryn Sanojen Planeetta sarjan kirjallisuutta käsittelevän osan, ja kyllähän se tavallaan teki tehtävänsä. Menin kirjastoon, aikomuksenani ottaa Shakespearea, mutta päätyen kuitenkin Blaken ja Bukowskin runoihin. Ne olivat molemmat kivasti siinä B:n kohdalla, jossa satuin seisoskelemaan ja jaarittelemaan puhelimessa. Shakespeare saa tulla mukaan kuvioihin siinä vaiheessa, kun meikällä nuppi oikeasti riittää siihen hommaan. Tuossa ohjelmassa oli mielestäni koko ajan sellainen brittiläisälymystön takakireä meininki. Takakireällä tarkoitan siis sitä, että joku on ottanut niiden sulkijalihaksen ja laittanut sen nippusiteellä niin tiukalle, ettei paska pääse kulkemaan luonnollisella tavalla ja kasaantuu päähän. Etenkin elokuvakäsikirjoittajien kohdalla oli juuri sellaista "kuvaa vähän mun Oscareita...Joo.. Kuvaa niitä, beibe!" meininkiä ja itsensä fiilistelyä. Tutkijat taas eläytyivät lukemiinsa katkelmiin niin innolla, että räkä lensi, ja näyttelijät ottivat itsensä niin vakavasti että se oli naurettavaa. Siltikin Stephen Fry on niin sympaattinen, mukava, älykäs ja kaikin puolin hieno ihminen, ettei tuosta jäänyt yhtään negatiivinen fiilis.

Jos tässä lähiaikoina käyttämäni kieli on likaisempaa, kuin tavallisesti, siitä saa syyttää Burroughsia. Se on vain sellaista mudassa ja paskassa ja spermassa kiehnäämistä, ettei se voi olla tarttumatta jollain epämääräisellä tasolla. Tuo on kaikessa mielipuolisuudessaan siistiä luettavaa. Se on kuin Holy Mountain kirjana, mutta nistin kirjoittamana. Se käy syvällä ihmismielen paskakaivossa ja tuo mukanaan kaikkea todella sekalaista ja satunnaista, seksiä ja kuolemaa lähinnä. Nauroin, että se toimii myös seksuaalista suuntautumista mittaavana testinä, kun kolmenkymmenen homopornoa vuotavan sivun välissä on pari miehen ja naisenkin välistä yhdyntää kuvailevaa sivua. Siitä vaan koehenkilöitä tuoliin köyttämään, lukemaan katkelmia ja katsomaan, koska viisari värähtää. Paljastuneet tietysti sitten jonkinlaiselle kristittyjen eheytys-leirille, tai jotain muuta yhtä hölmöä..

Jatkuvasti ihmisten kanssa puljaaminen on kuitenkin alkanut taas kyllästyttää, ja huomaan hiljaisemman kauden olevan edessä heti, kun Tomppa saa oman asunnon alleen, ja minä pääsen työharjoittelun makuun. Odottelen sitä jo innolla, vaikka se monelta kantilta jännittääkin. Saa nähdä mitä tapahtuu. Nyt pitää sitten vain lukea tässä viikossa nämä kaikki kirjat pois kuljeksimasta. Etteivät jää pyörimään. Lukeminen on kuitenkin sellaista itsensä rakentelua ja tutkimista, jokainen kirja laittaa aina kelailemaan, että missä suhteessa minun olemassaoloni ja ajatteluni on tähän hommaan, ja millaisia yhteyksiä se rakentaa minun tajuntaani. Kaikki lukeminen nimittäin tekee sitä. Jokin kirjan epämääräinen kuvaus jostain henkilöstä täydentyy sinun mielikuvallasi jostakin ihmisestä, jonka tunnet, tai melko usein ainakin itselläni vielä sellaisista naamoista, joita muistan todella paljon lapsuudestani: Disneyn piirrettyjen sivuhenkilöistä. Siis niistä läskeistä ja pyöreistä viiksekkäistä piirretyistä sedista ja hoikista nirppanokkaisista tädeistä. Se se sitten vasta onkin hämmentävää, kun nämä naamat vetävät huumeita ja harrastavat vastuutonta seksiä, niin kuin vaikka tässä Burroughsin tapauksessa.

Iltafiilistelyjä.

Aloin tuossa suihkussa miettiä sellaisia suomalaisia hienouksia, kuin "sen toisen suvun" sanat, elikkäs siis sellaiset ihmetykset kuin käly, lanko, anoppi, appiukko ja mitä niitä vielä on. Siinä ne kai olikin. Suurimmassa osassa tuntemiani kieliä ne on kierretty jollakin in-law-henkisellä helpommalla ilmaisulla, joka tavallaan on sovellettavissa vaan kaikkiin tyyppeihin. Sitten mietin asiaa siltä kantilta, että nämä on varmasti keksitty savossa, ainoassa  paikassa, jossa ihmiset puhuvat niin saatanasti, että noita kaikkia kuvaamaan on varmasti keksitty omat sanat ihan vain jo siksi, että on voitu puhua enemmän. Tämä savolaisuus näkyi hauskasti eilen keikallakin, me istuttiin bäkkärillä jauhamassa paskaa, kun Heikki hiljaisena lapin miehenä hoiti rumpunsa autoon ihan itse. Juuri alettiin naureskella, että siellä se Heikki varmaan roudailee rumpujaan, ja olin juuri lähdössä auttamaan, kun iloinen viheltely alkoi kantautua Torven bäkkärikäytävää. Meikä kuitenkin tykkää roudailusta ja kaikesta muustakin suunnilleen yhtä paljon kuin soittamisesta, se on kaikki osa tätä touhua.

Nyt alettiin kuunnella ja fiilistellä Kreatoria, kun ensin vähän naureskeltiin saksalaiselle heville. Mietin, että mikä vittu mulla noissa Scorpionseissa ja Accepteissa hiertää, ja tulin siihen tulokseen, että sama kuin Metallicassa. Olen jotenkin allerginen jatkuvalle haitsuun soittamiselle, ja kaikki nämä saksalaiset ja se yksi tanskalainen hakkaavat kaikki komppinsa nimenomaan siihen, ihan vain siksi että voivat osoittaa sitä täsmällisyyttään. Ja Larsin tapauksessa epätäsmällisyyttään. Tultiin siihen johtopäätökseen, että saksalaiset ovat innostuneet hevin soitosta vain ja ainoastaan siksi, että pääsevät ilmaisemaan sitä jämäkkyyttä ja tarkkuuttaan. Kreatorissa on kuitenkin yksi suomalainen ja siinä on yksi keskeinen ero. Kaikkien niiden biisien kertosäkeet on nimittäin biisien nimi huudettuna. Se on niin koomista, että se on jo vitun siistiä. Ihan sama mikä biisi Enemy of Godilta vaikka, ne kaikki menee samalla tavalla, ja ne on kaikki vitun hyviä! ENEMY OF GOD! WORLD ANARCHY! IMPOSSIBLE BRUTALITY!

Kohta pitäisi taas mennä nukkumaan. Meinaa olla rytmi vaan sen verran tarkka, että pitää melkein sinne yhteen asti valvoa, tai muuten nukkuu pommiin. Eli siis tarkoittaako tämä sitä, että tässähän olisi aikaa vielä ainakin yhdelle South Parkille? YEEEES!

Susi lampaiden karsinassa.

Pääsin tänään todistamaan ensimmäisen käden kokemuksen kautta rahavaikeuksista ulos pyristelevän nuoren elämää. Eilen iloitsin ensimmäisestä tilistä, jonka käteen jäävä osuus oli 139 euroa, eli siis melko hyvin tuolla työmäärällä. No, ennen kuin ne rahat ovat kerenneet edes tulla tilille, tulee Intrum Justitialta jo uusi kirje, jossa saataviin on lisätty  kolmekymppiä lisää, ja loppusumma on 93, 51 euroa. Että sinnepä sukeltaa se palkka aika tehokkaasti ja nopeasti, ja luultavasti kerkeää tulla vielä ainakin yksi kirje, ennen kuin seuraavat opintotuet napsahtavat tilille, että onhan tämä taas tätä. Yksi asia, mikä minua ihmetyttää monessa käänteessä, on koulussamme opiskelevien ihmisten käsitys rahasta. Se nähdään avaimena kaikkiin ongelmiin, eikä jotkut voi käsittää sitä, että mulla ei ole mitään mielenkiintoa rahaa kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten olisi koskaan nähnyt rahaa. Se johtuu minun persoonastani, ja niistä tekijöistä, jotka rakentavat minut. Jos joku hoitaisi asumisen niin, ettei minun olisi välttämätöntä tehdä töitä elääkseni, tekisin töitä silti yhtä paljon, kuin nyt. Jotkut käsittävät väärin, kun sanon työn olevan harrastus. He luulevat, ettei minulla ole kunnioitusta työn tekoa kohtaan. Se on virhe. Minun sukuni on täynnä helvetin kovia työmiehiä, ja se on itsellänikin kantavana ajatuksena, että kun teen töitä, teen ne niin hyvin ja huolellisesti, ettei siinä ole kellään mitään sanottavaa. Kyse on vain siitä, että teen sellaista työtä, joka sopii minun persoonalleni, minun taidoilleni ja osaamiselleni. Se ei ole kaupan kassalla istumista. Se ei ole asiakaspalvelua. Se on ihmisten tukemista ja auttamista, se on tätä työtä, jossa idea ja ajatus ajavat sen rahan ohi.  Minä menen töihin lähinnä ideologisista syistä, ja teen sellaista työtä joka tukee meikän ideologioita. Ei minua haittaa, vaikka niissä kohtaisin päinvastaisia ihmisiä, sen meikän pää kyllä kestää.

Muuten on viimeinen vuorokausi ollut taas niin täynnä äksöniä, että heikompia voisi hirvittää. Keikalla ei paljoa ollut väkeä, mutta kaikki meni hyvin ja oli todella kivaa soittaa.Se on toisaalta aina meikästä kivaa. Vaikka tuo bändi on vaatinut ihan uudenlaista suhtautumista musiikkiin, on siitä pikkuhiljaa alkanut löytyä sellainen punainen lanka, josta voi saada kerittyä ehkä joskus pallon, ja sitten siitä voi kutoa vaikka hauskan punaisen villapaidan. Naureskelin eilen Midget Fetishin jätkille, että koitan Ismo Alanko-tekniikkaa. Eli kun 20 vuotta laulat päin vittua, niin jotkut alkaa ajatella, että ehkä se laulaakin tarkoituksella päin vittua, ja tuohan on kai ihan siisti juttu. Suuri harhautus. Niin kuin kaikki muukin tällä meikän "musiikkiuralla".

Luulin, ettei tuollaisen kevyemmän keikan jälkeen tarvitse käydä suihkussa, mutta kun koulussa sitten tuuleteltiin ja jouduin haistamaan vähän itsestäni leimahtavaa tuoksua, huomasin hyvin nopeasti olevani melko väärässä. Nyt pitäisi vaan muistaa korjata tämä ongelma ennen iltaa, ettei se ole akuuttina painamassa mieltä vielä huomennakin. Olen vähän huolimaton, mitä tulee tuollaisiin fyysisiin hommiin, kuten hygieniaan ja syömiseen ja nukkumiseen, koska tämä maailma tavallisesti on huomattavan paljon mielenkiintoisempi, kuin nuo rutiininomaiset hommat, joista olisi huolehdittava tietysti lähinnä siksi, että tämä keho jaksaa häslätä ja ihmetellä tässä maailmassa aina vähän pitempään. Mutta pieni lika kynsien alla ja päänahassa ei ketään tapa, lisää vaan vastustuskykyä. Sen verran maalainen sitä kuitenkin on, että on vaan kodikas fiilis, jos on vähän lehmän paskaa kynsien alla. Muutenkin on vähän sellainen olo välistä, että meikä on heitetty ihan jostain umpimetsästä ihmisten ja sivistyksen keskelle. Paradoksi syntyykin lähinnä siitä, että tunnun olevan yleissivistykseltäni keskivertoa lukeneempi, vaikka sieltä umpimetsästä hyökkäsinkin. Enkä sano tätä mitenkään brassailuna, hyvin mielelläni meikä eläisi maailmassa, jossa kaikki on lukeneet Hermann Hesset ja Hemingwayt ja vähän Sartrea ja Vonnegutia ja kaikkea muuta siistiä, mutta se nyt ei taida olla tässä maailmassa sitä kuuminta hottia käyttää aivojaan johonkin inhimmillisyyttä kehittävään.

Tänään sitten Torvessa tällaista!

Halusin jakaa tämän kanssanne ihan jo siitä syystä, että mielestäni ylitin itseni taiteellisesti tuossa julisteessa täysin. Mitä voi tehdä enää sen jälkeen, kun läski sika ampuu nänneistä laaseria? En todellakaan tiedä. Soittohommat aloitellaan siinä kymmenen jälkeen. Tämä on vähän kaksijakoista hommaa. On hyvä, että soitot alkavat arki-iltoina aikaisemmin, mutta ihmisten pitäisi vain oppia ja tajuta se kulttuuri myös. Keskiviikkoisinkin melko usein Torvi alkaa täyttyä vasta siinä vähän ennen yhtätoista, ja osa porukkaa, yleensä ne jotka ovat tulleet katsomaan arkikeikkaa, saattavat alkaa jo hävitä siinä vaiheessa, ihan vain siksi, että aamulla on töitä ja koulua ja kaikkea muuta sellaista ylimääräistä tekemistä elämässä. Sitten päädytään sellaiseen hassuun tilanteeseen, jossa tupa on koko ajan melkein tyhjä. Tämäkin on vähän sellainen ilta, että mietin tuleeko tuonne ketään. Midget Fetish on toki niin helvetin hyvä bändi, että kannattaisi. Etenkin livenä se on vitun kovaa kamaa.

Pitkän päivän ilta.

Takana 13 tuntinen päivä koulua, duunia ja treeniä, ja kotiin palaaminen tuntui aika palkitsevalta ja hyvältä. Tomppa ja Vili lähtivät baariin hassuttelemaan, minä jäin istumaan antisosiaalisesti kotiin ja kuuntelemaan Melissa Auf Der Mauria. Laatuaikaa maailman keskinkertaisimman jätkän seurassa. Ihan jees. Pitäisi kirjoittaa jonkinlainen näyttösuunnitelma, mutta enhän minä ole sellaista vuoteen kirjoittanut, joten en muista yhtään miten sellainen piti oikein tuottaa ja mitä kaikkea siinä piti olla ja mainita ja käsitellä. Viikon päästä olisi näyttö sitten itsessään tuolla duunissa, saapa nähdä mitä siitä tulee, ja minkä verran on porukkaa paikalla. Toivottavasti ei liian paljon. Pienen ryhmän ohjaaminen on huomattavan paljon helpompaa, kun pystyy helposti ottamaan huomioon kaikkien tarpeet ja keskittymään jokaisen opettamiseen ilman, että kaikki muut turhautuvat ja alkavat sohlailla omiaan. Katsellaan miten siinä hommassa oikein käy.

Elämä on tuntunut tänä päivänä ihan hyvältä jutulta, vaikkakin tuntui, että kiireen takia ei osannut suhtautua oikein mihinkään riittävällä hartaudella, treenitkin meni vähän vasemmalla kädellä, mutta yleensä se tietää vaan parempaa keikkaa, jos treenit menee vähän päin vittua. Ja liian hyvät treenit nousevat hattuun, ja keikka on yleensä paska. Tuollaisten treenien jälkeen skarppaa vähän huolellisemmin, ja sittten asioilla on tapana sujua. Niitä hommia ei ota niin itsestäänselvyytenä, kun tietää olevansa huono, ja että oppiminen on jatkuvan työnteon ja kehittymisen takana. Toisaalta osa minusta suostuu laittamaan tämän vähän jo tyhmyyden piikkiin, olisi eilen lenkillä käydessä ollut ihan hyvä ottaa vaikkapa kaulahuivi mukaan, niin ei olisi näin röhäinen olo taas. Toisaalta en edes tajunnut, että tuo Torven keikkakin on edessä jo huomenna. Ne tulee aina vähän yllättäen. Minulla on toisaalta ollut melko hukassa ajatus siitä, että missä kohtaa maaliskuuta sitä ollaan nyt menossa, ajattelin olevan jo ainakin 20. päivä, mutta huomasin, että huomenna on vasta 13.

Tänään koulussa käytettiin paljon aikaa tämän ajan ilmiöiden pohtimiseen, vapaaehtoistyön vähyyteen, köyhyyteen ja erityistuen tarpeen lisääntymiseen. Mielestäni nämä kaikki ovat melko pitkälti sidoksissa tämän ajan kulttuuriin: Ihmisten pään sisään on luotu kiireen illuusio, joka sanoo, ettei meillä ole aikaa tehdä mitään, koska elämä on helvetin nopeasti ohi, ja koko kulttuuri on tukemassa tätä. Internet ja "some", elikkäs siis Näennäisen Sosiaalinen Media, pitää  huolen siitä, että ilmiöt syntyvät ja kuolevat aina vain nopeammin ja nopeammin. Koska kaikki tuntuu menevän ohi nopeammin, ihmiset eivät uskalla sitoutua mihinkään pitempiaikaiseen, he tuntevat tarvetta varata kaiken ylimääräisen ajan itselleen, ja he käyttävät sen miten? Tekemättä yhtään mitään, koska heillä on koko ajan muka kiire, vaikka suurimman osan ajasta he istuvat kuitenkin perseillään. Koska he eivät sitten sitoudu vaikkapa vapaaehtoistyöhön tai löydä sieltä itselleen mitään mielekästä tekemistä, heiltä puuttuu myös monenlaiset kontaktit ja valmiudet päästä palkalliseen työhön. Sitten valitetaan, kun ei ole kanavaa nuorten äänelle, vapaaehtoistyö tarjoaisi järjettömiä määriä loistavia kanavia. Massakulttuuri ajaa nuoria siihen, että kaikki ovat samaa kamaa. Pukeutuvat samalla tavalla, hokevat samoja juttuja, tekevät samoja asioita, ovat joka puolella maailmaa yhtä epic kunnes failaavat ihmisyydessä kybällä. Ajan myötä, kun marginaalit jäävät marginaaliin ja mahdollisuudet käyttää omaa ääntä häviävät, myös oma ääni häviää. Ei ole enää mitään sanottavaa. Tämä on se dystooppinen kuva, jonka minä näen kaiken tasapäistämisessä. Onneksi tiedän, että nuorissa on monesti riittävästi tervettä kapinaa vastustamaan tyhmyyttä. Niin ainakin toivon, ja olen tämänkin kirjoittamisen myötä saanut huomata, että niin on. Se on helvetin hienoa, ja sitä arvostan nuorissa todella korkealle. Älkää ottako mitään itsestäänselvyytenä, älkää tehkö asioita vain siksi, kun muutkin tekevät, älkää hyväksykö sellaista, joka ei mielestänne ole oikein. Muuten maailma ei muutu mihinkään.

Nuorisotakuusta, työttömyydestä ja jatkokoulutuksesta.

Tänään puhuttiin vähemmän yllättäen syrjäytymisestä ja sen syistä. Katseltiin muutamia seminaaripätkiä, joissa sedät ja tädit selittelevät asioita taas toisilleen, ja nuorten näkökulma asiaan jää aika minimaaliseksi. Mielestäni se kertoo aina jotain tapahtumasta, jos jokaisesta puheenvuorosta ensimmäiset kaksi minuuttia menee kaikkien muiden huoneessa istuvien tahojen kiittelyyn ja kehumiseen. Se on melko kiistaton merkki pienemmistä piireistä ja selkään taputtelusta, sellaisen on oppinut tunnistamaan musiikkipiireissä pyöriessään melko nopeasti, ja se saa minut tuntemaan oloni aina vaivaantuneeksi, ellei kyseessä sitten tietysti ole se oma, melko pieni piiri, jossa tuntee olonsa mukavaksi. Tuolla mm. THL ja Sauli Niinistö voivottelivat sitä, miten arvot ovat muuttuneet kovemmiksi, ja miten niitä on vääristeltykin, kun tavallinen ihminen ei enää riitä menestyjäksi, vaan pitää olla menestynyt artisti tai urheilija tai joku jolla on paljon rahaa. Sinänsä tässä ollaan nähdäkseni hyvän asian äärellä, mutta samalla ei jotenkin mielestäni voi olla sivuuttamatta sitä, että nyt tätä voivotellaan kuitenkin Kataisen paatissa. Ja Kataisen paatissa on viime aikoina ollut ensiarvoisen tärkeää turvata taloudellinen kasvu, ja sen turvaamiseksi on päätetty leikata melko monia niistä rakenteista, jotka taas turvaavat yksilön mielenterveyden säilymisen ja itsensä ihmisen arvoiseksi tuntemisen tässä yhteiskunnassa. Tämän varmistaakseen hän on kuulema ollut valmis hajoittamaan hallitustakin, jos ei porukalle suunta kelpaa. Ei se pelkästään hänen vikansa ole, mutta kyllä olen monessa kohtaa miettinyt, että voisi sitä keskittyä muuhunkin.

Ongelmana on se, että ilman kilpailua ei voi olla sen kaltaista kasvua, jota tässä tarvitaan taloustilanteen vakauttamiseksi: taloudellista, määrällistä kasvua Laadullinen kasvu ei kiinnosta yhtään ketään, vain numeroilla on väliä. Tällaista  kasvua taas on kahdenlaista; joko sellaista joka luo koko ajan uutta rahaa/tuotetta/hyödykettä/romua, tai sellaista, jossa vanhaa kierrätetään. Mikäli kasvetaan luomalla koko ajan helvetisti uutta, tukehdumme ajan myötä kaikkeen siihen paskaan mitä olemme saaneet aikaan. Koska kuitenkin kierrätämme samaa rahaa kädestä käteen, mikä on toki ekologisempaa, tarkoittaa yhden rikastuminen sitä, että toiselta otetaan saman verran pois. Ongelmana on se, että kun kukaan ei käännä kilpailu-kytkintä pois päältä, tähän maailmaan ei tarvita montakaan ahnetta ihmistä, jotta suurin osa kaikesta maailman vauraudesta ja "onnesta" kasaantuu heidän lapasiinsa. Lukekaa ihan mitä tahansa lehteä viikon ajan, ja jossain vaiheessa pomppaa silmään taas joku uutinen siitä, miten joku nostaa omaa liksaansa ja firma säästää. Tänäänkin sellainen on jo jossain lehdessä ollut.

Nuorisotakuu on sellainen homma, jonka katsotaan ehkäisevän syrjäytymistä, mutta yksi opettajistamme osoitti siitäkin sellaisen fataalin vian, joka oikeastaan tekee koko hommasta ennemmin rampauttavan järjestelmän. Nuorisotakuun tehtävä on taata jokaiselle peruskoulun päättävälle jatkokoulutuspaikka. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikkapa kutosen todistuksella ulos päässeet voivat saada numeroihinsa korotusta aina 8 asti, jotta pääsevät parempaan asemaan jatkokoulutuspaikan kannalta. Tämä tarkoittaa käytännössä myös sitä, että suoraan peruskoulusta tulevat ajavat ohitse kaikista niistä, joilla on jo ammatti. Suurin osa näistä ihmisistä taas on niitä, joille on ainakin viimeiset viisi vuotta tolkutettu sitä, että nykyään ihmiselle on tavallista uudelleenkouluttaa itseään ja vaihtaa alaa. Sepä ei enää käykään ihan niin, eli taas meillä on yksi välisukupolvi, jota on kustu silmään ihan kympillä.

Takaisin nuorisotakuuseen: tämä kutosen oppilas, joka on päässyt sisään "jonnekin" korotetulla paperillaan, on silti kutosen oppilas. Hänen älykkyytensä ei noussut tässä prosessissa mitenkään päin. Jos hän on päässyt tällä perusteella paikkaan, joka menee häneltä yli hilseen, mitä luulette tapahtuvan? Hän ei pärjää, hän lopettaa pahimmillaan koulun kesken, ja menettääkin kaikki pisteensä seuraavaa hakua ajatellen, päätyen huomattavasti syvemmälle siihen paskaan, johon hänen pelättiin uppoavan vuotta aiemmin. Kyse on kuitenkin peruskoulun päättäneestä ihmisestä, eli luultavasti mahdollisesti vielä vanhempiensa luona asuvasta nuoresta. Monessa tapauksessa riski ajautua ulos yhteiskunnasta on tässä tapauksessa siis kuitenkin vielä varsin pieni, ja välivuosi voi myös avartaa maailmankuvaa ja antaa nuorelle ylipäätään paremman kuvan siitä, mitä hän tahtoo opiskella. Näitä nuoria, joita varten tämä systeemi on rakennettu, on 5000. Melko pieni määrä, melko turvassa olevia nuoria.

Tämän sijaan meillä on noin 50 000 15-29-vuotiasta nuorta vailla peruskoulun tutkintoa (Lähteenä Allianssin kasaama Nuorista Suomessa vuodelta 2012). Jos tuosta ottaa pois tämän koulupudokkaiden määrän, jää meille vielä 45 000 sellaista, jotka ovat luultavasti huomattavasti vakavammassa riskiryhmässä: he ovat jo aloittaneet itsenäisen elämän, joka ei kuitenkaan pyöri oikein mitenkään päin, ja tämä nuorisotakuun tarjoama ovi tulee sulkemaan heiltä monia mahdollisuuksia, kun tärkeämpää on saada suoraan peruskoulusta tulevat 5000 varmoille paikoille. Aloituspaikkoja vähennetään lähes joka alalla. Ei tämä nyt kuitenkaan näytä siltä, että tällä ihan kauheasti juhlittaisiin nuorison työttömyyden tai kouluttamattomuuden loppua, minkä lisäksi nuorelle tullaan tästä lähin tarjoamaan vain sitä aloituspaikkaa, joka hänellä oli ensimmäisenä, joka taas kaventaa niitä mahdollisuuksia päästä mihinkään, jos vaikka haun tekemisen jälkeen muutitkin mieltäsi ja toivoit pääseväsi toisiksi parhaaseen paikkaan. Jos pisteesi riittävät ensimmäiseen, etkä enää tahdokaan sitä syystä tai toisesta, menetät taas kaikki pisteesi seuraavan vuoden haussa.

Opettaja ehdotti jotain, mikä kuulosti minusta aluksi joltain Aldous Huxleyn päiväunelta, mutta joka sittenkin oli niin hyvin perusteltu, että käännyin kannattamaan ajatusta. Hän ehdotti, että pitäisi tehdä ns. "suora linja" kaiken koulusysteemin ohi niille, jotka tietävät mitä tahtovat, eivätkä tahdo jatkokouluttaa itseään. Pelkkä ammattiin valmistava koulu, ilman yleissivistäviä aineita, jotka tekevät koulutuksesta jatkokelpoisen. Perusteena oli se, että monella nuorella pojalla esimerkiksi koulut jäävät kesken juuri siksi, ettei heitä kiinnosta pänttäillä mitään helvetin ruotsia, koska he eivät näe sitä tarpeellisena tulevaa ammattiaan varten. He näkevät mitä tahtovat ja aikovat tehdä vaikka lopun ikäänsä, joten miksi ei heille pitäisi olla tällaista suoraa linjaa, jossa opetetaan vain ammattiin suoraan liittyviä asioita, ja isketä heitä sitten työssäoppimaan alansa ammattilaisiksi. Aluksi ajattelin sen halventavan jonkun ihmisarvoa, mutta nopeasti ymmärsin, että kaikkia ei välttämättä edes kiinnosta. Jotkut vain tahtovat tehdä jotakin työtä, he ovat niitä jotka rahoittavat tämän yhteiskunnan pyörimisen, ja heille on kovempi tarve kuin koskaan. Miksi ei siis annettaisi heille mahdollisimman nopeaa tietä työhön, auttamaan tämän hyvinvointivaltion häkkyrän ylläpidossa ja korjaustyössä?

Nuorisotakuun voimaan astumisen tuli varmistaa se, että työharjoittelun sijaan nuoret saataisiin oikeisiin työsuhteisiin. Tämän vaihtuminen katkaisi tarpeettomasti monien tuntemieni nuorten valmiit duunit kahdeksi kuukaudeksi, ja auttoi monia kyllä keksimään tekosyitä ryypätä paperien pyöriessä virastossa toiseen.  Ongelmana tässäkin on se, että kun nuorten palkkausta nyt tuetaan muistaakseni puoli vuotta jatkuvalla palkkatuella, mikään ei varsinaisesti estä työntekijää pyörittämästä näitä nuoria ihan samalla tavalla, kun entinen työharjoittelusysteemi, jossa työpaikka käytti halvan työvoiman hyväksi ja vaihtoi harjoittelijan uuteen. Kun palkkatuki loppuu, nuori luultavasti saa kenkää, ellei hän kykene todella osoittamaan tarpeellisuuttaan jakson aikana. Toki joku voi syyllistää minua kyynisyydestä, mutta en ajattele tätä kyynisenä, vaan toivon olevani väärässä. Olen vain nähnyt samojen kuvioiden toistuvan riittävän monta kertaa, heti kun porsaanreijät uudesta systeemistä löydetään, niitä aletaan käyttää surutta hyväksi, koska vähemmän menoja tietää enemmän tuloja.

Voisin jauhaa tästä vaikka kuinka pitkään, mutta en usko kenenkään välttämättä jaksavan lukea tätäkään kokonaan. Mielestäni on vain hivenen hämmentävää, että näissä seminaareissa puhutaan kerta toisensa jälkeen nuorten asioista nuorten ohi, vaikka heillä itselläänkin saattaa olla hyvin selkeät ja tarkkaan pohditut mielipiteet. Pieni idealismikaan ei ole pahasta, sillä se on nimenomaan se kantava voima, joka laittaa muutokset tapahtumaan. Vaikka en usko, että poliittinen ilmasto on muuttumassa yhteisöllisemmäksi ja humaanimmaksi ihan hetkeen, koska niin monet täysin eri lähtökohdista ponnistavat tahot koittavat vetää samaa köyttä omaan suuntaansa, ja käyttävät syrjäytymistä monesti sen keppihevosena, uskon että nimenomaan nämä syrjäytetyt, yksilöt itse, alkavat tehdä asioita ruohonjuuri tasolla. Minä jaksan uskoa siihen, että nämä ihmiset, kieriskeltyään aikansa itsesäälissä, heräävät omaan olemassaoloonsa täysin uudella tavalla ja laittavat itse omat asiansa kuntoon, pienellä kansalaistottelemattomuudella ja arkipäivän anarkialla, tee-se-itse-asenteella ja vaikeuksien kasvattamalla selkärangalla.