torstai 7. helmikuuta 2013

Vihasta. Taas.

On tässä pari päivää puhuttu koulussa vihasta ja aggressioista, joten olen pyöritellyt niitä pienessä päässänikin. Asioinahan ne, ja ennen kaikkea niiden kanssa eläminen ovat sellaisia, joista tämän kaiken kirjoittaminen on alunperin alkanutkin, vitutuksen ja turhautumisen ulostulohaavana, joka on repaleinen ja likainen, ja tuntuu vuotavan huomattavan reippaasti. Myöhemmin se haava on sitten alkanut ehkä vähän parantuakin, mutta aina aika ajoin löytyy vieläkin jotain sellaista, joka repii sen levälleen saman tien ja saa kyllä taas vähintään parin vetypommin verran kuhinaa aikaan tuolla pääkopassa. Vihan hallintaan ja aggressiivisen nuoren taltuttamiseksi on kehitetty loputtomuuksiin asti kaikenlaisia hoitokeinoja ja rauhoittelumenetelmiä, mutta niiden keskeinen ongelma on mielestäni se, että ne katsovat vihaa, vitutusta, turhautumista, aggressiivisuutta vain ja ainoastaan sen negatiivisen linssin läpi, että ne ovat niin kutsuttujen "hyvien tunteiden" vastakohtia. Tällaisia hyviä tunteita voivat olla rakkaus, joka puolestaan kykenee kasvamaan katkeruudeksi ja mustasukkaisuudeksi ja tuhoamaan kokonaisten perheiden elämiä, ilo, joka voi paljastua tarkemmassa tutkiskelussa pakokeinoksi niistä asioista, joita omassa elämässä ei tahdota nähdä, tai vaikka rauha, joka voi yhtä hyvin olla kohtaloonsa tyytymistä ja alistumista. En siis sano, että kaikki nämä tunteet ovat juuri näitä asioita juuri sinulle, vaan että kaikilla asioilla on lukemattomia puolia ja sävyeroja, joita ei aina osata ottaa huomioon.

Omassa työssäni olen huomannut, että vitutus on äärettömän suuri eteenpäin työntäjä ja voimavara, jota ilman varmasti suurin osa kaikista minun luovista töistäni olisivat jääneet tekemättä. Se on myös ohjannut myös ihmisen historiaa, ei kai kukaan olisi pyörää keksinyt, ellei olisi alkanut rakennuskivien ja tukkien perässä raahaaminen vituttaa liiaksi, tuli seurauksena kylmään ja sitkeään jäniksen lihaan vittuuntumisesta ja giljotiini, kun julkiset mestaukset olivat muuten niin vitun tylsiä. Turhautuminen, pitkästyminen ja aggressiivinen käytös ovat olleet luomassa peruskiviä kulttuuriselle evoluutiolle, jota kautta ihmiselle on sitten kaikkien mukavuuksien keskellä maatessaan jäänyt enemmän aikaa taiteille ja tieteille. Tässä valossa aggressiivisuus on ihmisen olemisen ja kehityksen kannalta välttämätöntä, koska se on se kipinä, joka sytyttää pitkään odottaneen ruudin liekkiin ja toimintaan. Ja toiminta itsessään on korjaavaa ja eheyttävää toimintaa: se, että ihminen saa ilmaista turhautumiaan, olkoonkin ihmisen temperamentista ja luontaisesta taipumuksesta riippuen tapa purkaa niitä henkinen tai fyysinen. Uskon, että "sosiaalisesti" turhautumiaan purkavat ovat niitä ihmisiä, jotka luonnollisimmin ja helpoiten taipuvat alistamaan ja manipuloimaan muita ihmisiä, mistä syystä en pidä sitä terveimpänä mahdollisena tapana itseilmaisulle. Siinä vaikutetaan liiaksi muiden ihmisten elämiin, joka mielestäni on jokaisen ihmisen oma asia.

Ongelma on siinä, että vaikka ihmisten luoma maailma ja kulttuuri on kehittynyt viimeisessä viidessäkymmenessä vuodessa aivan järjettömän tehokkaasti, ihminen ei tässä ajassa ole sopeutunut siihen. Fyysisen, kuluttavan ja raskaan työn määrä on pudonnut minimiinsä, suurin osa kaikesta fyysisestä itseilmaisusta keskittyy kilpailuhenkiseen urheiluun, mikä taas ei välttämättä tarjoa onnistumista muille, kuin voittajille. Ennen taisteltiin työtä vastaan, omalla sisulla ja raivolla. Tänä päivänä kaikki ovat pudotusuhan liipasimen alla, kilpailemassa toisiaan vastaan, mikä lisää jännitteitä, mutta ei tarjoa taaskaan kanavaa niiden purkamiseen. Aggressiosta ja tunteiden julkisesta esittämisestä on tulossa omanlaisensa tabu, se on hautautumassa hitaasti informaatioyhteiskunnan järkeilyn alle. Tämäkin maailmankuva on yksipuolinen ja kylmä. Huxley sanoi tiedon ilman myötätuntoa olevan kylmää ja epäinhimmillistä, ja myötätunnon ilman tietoa ja ymmärrystä olevan sokeaa ja väärin kohdistettua. Uskon tämän pitävän melko pitkälle kutinsa. Jos ihminen peittää tunnepuoltansa, jos yhteiskunta lakaisee inhimmillisimpiä mahdollisia tunteenilmaisuja maton alle, se saa kokea patoutumien äkillisiä ja väkivaltaisia purkauksia. Miten monta kertaa täytyy tehdä se sama virhe, että kasvatetaan uusi sukupolvia turhautuneita, vihaisia nuoria miehiä, joilla on helvetisti asiaa, mutta kukaan ei ole opettanut heitä puhumaan? Tiedän osaltani kuuluvani tähän samaan sukupolveen ja kohderyhmään, mutta olen itse mielenkiintoni ja puhtaan sattuman kautta löytänyt jonkinlaiseen rantaan, josta voin katsella tätä kaikkea vierestä.

Viha on meille luonnollinen asia. Oli puhetta siitäkin, onko kyseessä vain suomalaiseen luonteeseen kuuluvaa hostiliteettia, jota ei ole muualla. Aiheesta on kirjoitettu kirja Tunne Itsesi, Suomalainen, jonka aion lukea myöhemmin, kun saan jostain välistä siihen aikaa. Epäilen tämän ihmismielen mielenkiinnon ja viehtymyksen vihaan olevan kuitenkin jotenkin universaali asia, josta loistavana esimerkkinä toimii vaikka sarjakuvasankari Hulk. Se ilmentää täsmällisesti ihmismielen pimeitä ja tuhoavia puolia, sitä alitajuntaan haudattua Mr. Hydeä, joka on taas toki jäänteitä ihmiskunnan taipumuksesta ajatella dualistisesti. Luultavasti nämäkin puolet kuitenkin risteävät monessa kohtaa, ja on ihmisen itsehillinnästä ja kontekstin tajusta kiinni, missä yhteydessä hän päättää toteuttaa mielihalujaan ja päähänpistojaan. Aggression hallinnassa tästä puhutaan myös ylätienä ja alatienä. Ylätietä kuljetaan silloin, kun ajattelu on rationaalista ja selkeää, alatielle luisutaan aggression ottaessa vallan ja viedessä ihmisen viettien ja tunteiden vietäväksi. Kuitenkin, raskaimmankin vihan hetkellä kykenen hetkellisesti tavoittamaan tuon niin kutsutun "ylätien", näkemään oman vihani sen kaikessa lapsellisuudessa, ja tilanteesta riippuen katkaisemaan sen. Tietystikään periksi antaminen ei kaikissa tilanteissa onnistu. Jos on taistellut jonkin asian puolesta pitkään, huomaa olevansa väärässä, eikä osaa antaa periksi siksi, että siitä seuraisi hetkellistä häpeää, kasvaa vain vihaisemmaksi itselleen, kun ei voi muka antaa periksi. Se vitutus oman tyhmyyden takia nousee kolmanteen potenssiin. Silloin se kyllä saattaa ulkoisesti laantua alkuperäistä kohdetta vastaan osoitetusta aggressiosta lähinnä sisäiseksi kuohunnaksi.

Olennaista on se, ettei nuorta saisi ajaa nurkkaan aggressionsa kanssa. Jos ajat hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi perääntyä, vaikkapa ystäviensä edessä, et voi saada aikaan mitään hyvää. Muiden arvostus ja kunnioitus on nuorten sosiaalisessa elämässä välttämättömyys, ja nöyrtyminen ei ole vaihtoehto. Tämä on onneksi melko peruskauraa tällä alalla, ja tavallisimmin puupäisimmätkin ohjaajat ymmärtävät hoitaa konfliktit piilossa yleisöltä, riitapukarien kesken. Jos eivät, niin heidän ei ehkä pitäisi tätä työtä sitten tehdäkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti