lauantai 2. helmikuuta 2013

Vallan väärinkäytöstä.

Menin eilen nukkumaan jo puoli yhden aikaan, mikä taitaa taas olla aikaisin nukahtaminen koko tänä vuonna. Toisaalta heräsin kuuden aikaan, kun piti olla Orimattilassa lähdössä vierailureissuille jo seitsemältä. Käytiin yhdessä valtion koulukodissa ja yhdessä nuorisokeskuksessa tutustumassa, ja näistä etenkin koulukoti laittoi aivot raksuttamaan taas huomattavan tehokkaasti. Käytössä on systeemi, jossa sijoitetut ja huostaanotetut nuoret aloittavat arjen välittömästi, koska rutiini on kaiken perusta. Koulusta lintsaamista ei yksinkertaisesti tapahdu, nuori haetaan sinne vaikka väkisin ja jos ei kertakaikkiaan tahdo tulla, niin sitten ei tapahdu mitään muutakaan, ja nuori kyllästyy nopeasti makaamaan paikallaan. Henkilökuntaa on tuplasti enemmän, kuin oppilaita, joita on n. 30. Minun ei tarvinnut kysyä, kuin kaksi kysymystä, joihin tiesin jo vastauksetkin etukäteen. "Miten nuoret sopeutuvat tähän systeemiin?" ja "Onko teillä kiusaamista?". Vaihtelevasti, ja valitettavasti on.

Huomasin jo tässä vaiheessa ehkä kasvavani vähän tuon Juurikkalan opetuslapseksi näissä pedagogiikka-hommissa, kun mielessäni kaikui hänen sanansa, että kyllä yksi opettaja tuollaisen 30 oppilasta pyörittää, jos todella tietää mitä on tekemässä. Vaikka kyse onkin huostaanotetuista, vaikeista ja auktoriteettiongelmaisista nuorista, niin en usko, että työntekijöitä oikeasti tarvittaisiin kaksinkertaista määrää nuoriin nähden, ellei tahdota rakentaa valvontayhteiskuntaa laitoksen sisälle, mikä luultavasti suurelta osin on sen tarkoituskin. Minua on aina välillä vähän ihmetyttänyt, miten psykologiaakin pitkälle opiskelleet ihmiset, kuten tuon laitoksen johtaja, osaavat välillä olla sokeita simppeleille ihmisten välisille vuorovaikutussuhteille. Kuinka moni kokee auktoriteetit ja kepin heiluttamiset rauhoittavana tai sopeuttavana toimintana? Tuollainen laitos on varmasti auktoriteettiongelmaiselle nuorelle yksi laitostava laitos toisen perään, etenkin jos niitä on alla jo kymmenen ennen tuota. Ja jos minä jostain jotain tiedän, niin siitä mitä on olla auktoriteettiongelmainen nuori tiukasti rajatussa ja rajoitetussa ympäristössä.

Mielestäni todellinen valta-auktoriteetti perustuu molempien osapuolten väliselle kunnioitukselle ja ymmärrykselle siitä, miksi näin on. "Respect my authoritah!" toimii Cartmaninkaan tapauksessa hyvin harvoin, koska se on vain yksipuolista vallan julistusta. Minä en ole koskaan osoittanut mitään kunnioitusta sellaista valtaa kohtaan, jonka olen nähnyt perustuvan vain omalle oikeutukselleen, ilman yhteistä sopimusta siitä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat vaikkapa opettajat, joiden nuppien toiminnassa on valovuosien eroja. Jos opettajat ovat kunnioittaneet oppilaitaan, tajunneet voivansa yhtä hyvin oppia myös heiltä, minä olen aina kunnioittanut opettajia. Jos opettajat taas istuvat norsunluutornissaan sulkeutuneina omaan erikoisuuteensa ja arvonimeensä, ei minulla ole heiltä juurikaan opittavaa. Ei ihmisinä, eikä opettajina. Koska kaikenlainen sulkeutuminen ja itseensä tuudittautuminen  on aina tie siihen, että aika ja muut ajavat ohi, ja jäät jälkeen kehityksessä. Se mikä yhdellä hetkellä on täydellinen, on seuraavana jo vanhentunut.

Auktoriteetti ilman molemminpuolista kunnioitusta ja myötätuntoa on vain  naamioitua diktatuuria. Oli mittakaava mikä tahansa. Jos nuori istutetaan väkisin uuteen paikkaan, uuteen porukkaan ja uuteen rutiiniin, "uudeksi pojaksi" muiden sekaan, reaktio on pitkälle persoonasta kiinni. Riittävän suuri porukka saattaa synnyttää suurimmassa osassa ulospäin suuntautuneita paineen kuulua ryhmään, mutta ulkopuolisuus voi olla merkittävänä hidasteena sille muiden silmissä. Sisäänpäin kääntyneet taas hylkivät joukkoa ja saattavat pyrkiä tekemään selkeän eron minun ja noiden välille, jolloin kiusaaminen mitä todennäköisimmin alkaa.

Olisi mielestäni huomattavan paljon tehokkaampaa tehdä nuorelle selväksi kaikessa rauhassa, mikä tämä paikka oikein on, mille sen toimintaperiaatteet perustuvat, millaiset ovat sen suurimmat ongelmat, koska avoimuus ja rehellisyys herättävät aina avoimuutta ja rehellisyyttä myös toisissa ihmisissä. Se on sellaista työtä, jossa saa käännellä poskia hyvän aikaa, ennen kuin nuori ymmärtää, että tuollehan voi oikeasti kertoa asioita, ja se uskoo ja kuuntelee. Sitä ennen tullaan kusetetuksi monta kertaa, mutta sen jälkeen luottamus on pitävä. Ja näissä hommissa nuoren itsensä kuuleminen on tärkeintä. Rutiiniin kerkeää kyllä tottua myöhemminkin. Jos tavoite on kasvattaa "yhteiskunnallisesti valveutuneita nuoria" ei auta, että on jokin oppiaine ja ohjelma sen opettamiseksi. Siinä tarvitaan nuoren persoonan tuntemista ja hahmottamista, ja sitä kautta juuri heille sopivien toimintamallien rakentamista. Kaikkia ei kiinnosta istua koulun penkillä lukemassa, joten keskustellaan heidän kanssaan, ja etsitään hukassa oleville se oma suunta ihan hartiavoimin. Jos jokaisella nuorella kerta on parikin omahoitajaa/ohjaajaa, luulisi, ettei siinä kauhean montaa vuotta menisi. Myers-Briggs testit pitäisi näköjään olla pakollisia ihan joka laitoksessa inhmillisemmän yhteiskunnan saavuttamiseksi. Eikä muuten olisi edes kallis askel ottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti