perjantai 15. helmikuuta 2013

Pop-musiikki

Pop-musiikki on perverssiä. Kaikki muusikot tietysti ylenkatsovat poppia, tuota massoille suodatettua sokeaa ja näköalatonta ja sisällötöntä musiikkia, jolla ei ole mitään oikeaa annettavaa, ei mitään oikeaa sanomaa, eikä mitään väliä. Silti jokainen musiikin tekijä pyörittelee mielessään ajatusta perinteisen pop-levyn tekemisestä. Itse olen onnellinen siitä, että löysin nuo Peter Dolvingin The Haunted-tauollaan väsäämät levyt 18-vuotiaana, koska se avasi saman tien järjettömän laajan uuden ikkunan paitsi musiikkiin, myös sen tekemiseen. Se näytti minulle, mistä hyvä musiikki on tehty, mikä popissa kiehtoo ja miksi jokainen tahtoo tehdä sellaisen levyn. Selvennettäköön vielä, että tässä yhteydessä pop-musiikki ei tarkoita r'n'btä, Elastisia ja Cheekejä ja muuta paskaa, jolla saadaan palkinnot tänä päivänä, vaan folk-henkistä, maanläheisempää musiikkia.

Ensinnäkin, hyvä musiikki on tehty jostakin synnynnäisestä ja mystisestä tekijä Xstä. Se on halu ja tarve, se jatkuva nälkä ja sisäinen vajaus ihmisen sielussa, joka pakottaa tekemään uusia asioita ja tutkimaan omia rajojaan ja rajoituksiaan. Tämän lisäksi se syntyy vain kokemuksesta. Nälkä ja kokemus.. Ne ajavat ihmistä tekemään aina vain parempaa ja parempaa musiikkia, ne tuovat itsestään riittävästi sisältöä ja pitävät huolen siitä, ettei sanottava lopu kesken. Ei se voi loppua, koska se nälkä ei täyty, eikä kokemusta koskaan ole tarpeeksi. Mitä enemmän teet musiikkia, sen paremmin ymmärrät miten vähän osaat sitä tehdä. Sama kuin lukemisen, ja kaiken muun tajunnan laajentamisen kanssa. Oli aivan järjettömän hienoa kuulla Dolvingin näennäisen vaivattomissa iskelmäbiiseissä, punkkirallatteluissa ja blueseissa joitain selkeästi Mary Beats Janesta ja The Hauntedista opittuja pieniä rytmikoukkuja, pieniä yksityiskohtia, jotka kuitenkin muuttavat kokonaisuutta merkittävästi. Aivan samoin sellaiset jutut, entisten bändien ja tekemisten tuoma kokemus ja taidot ja maneeritkin kulkevat mukana kaikkeen uudempaan tekemiseen kaikilla muillakin.

Mikä popissa sitten kiehtoo? Se sama, mikä grindcoressakin oikeastaan kiehtoo: yksinkertaisuus, napakkuus ja asioiden piilottelu. Pop-biisin on oltava lähtökohdiltaan yksinkertainen, jotta se voi nousta sellaiseksi biisiksi, joka tallentuu ihmiskunnan, tai edes kansakunnan kollektiiviseen tajuntaan lauluksi, jonka kaikki voivat oppia ja opetella ja ottaa omakseen. Sen takia seitsemän minuutin proge-soolot ovat off-limits. Muutama sointu riittää, koska sanoma on kuitenkin se olennainen asia. Sitä sanomaa sitten voidaan ilmentää soitin valinnoilla ja vaikka millä muulla. Toisekseen napakkuus. Biisin pitää osua ihmiseen, jotta sen tahtoo kuulla joskus toistekin. Mitä yksinkertaisempi, sen napakampi, joten nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Kolmas aspekti, joka ainakin itseäni kiinnostaa eniten: pop-musiikki on helvetin hedelmällistä maaperää omien vaikutteiden, lainailujen ja kumartelujen piilottamiselle. Toki tästä on lieveilmiönä olemassa aivan saatanasti paskoja suomalaisia poppibiisejä. Näiden takana ovat sellaiset tekijät, jotka tekevät biisejä liukuhihnalta isoille levy-yhtiöille, esimerkiksi se Erinin todella surkea viritys, jossa on pöllitty vähän mitä sattuu Olen Suomalaisesta lähtien, se ei ole sitä mitä tarkoitan. Vaan esimerkiksi se, että tehdään biisiin joku pieni koukku, johon on piilotettuna tekijänsä oma vaikuttaja ja esikuva, esimerkiksi Dolvingilla on biisi, joka on fiilikseltään ja elementeiltään, etenkin laulumelodialtaan saman henkinen kuin Radioheadin biisi,  ja muutenkin miehen ura on täynnä melko vahvoja Radiohead-kumarteluja, mikä minut alunperin ohjasi löytämään myös Radioheadin, vaikkakin hävettävän myöhään. Mutta tärkeintä on juuri tuollainen piilottelu, joka ohjaa aina syvemmäs alkulähteille, ja lopultakin kärsivällinen musiikin ystävä löytää itsensä jostain delta-suistolta kitara kourassa. Samalla tavalla meikäkin piilottelee jopa tuonne Cut To Fitin biiseihin, mutta ennen kaikkea omiini kaikenmaailman Nick Cave- ja  Tom Waits-juttuja, hassuja komppeja ja kolistelua. Enkä usko, että ne ovat niin kauhean piilossakaan, mutta mielestäni noiden kahden äijän väliin jää vielä valovuosia tyhjää tilaa, jonne meikä voi sitten mennä leikkimään.

Se on myös nähdäkseni se, miksi suurin osa tahtoo tehdä sellaisen levyn jossain vaiheessa. Pääsee hyödyntämään kaikkea oppimaansa ja tekemään ehkä haastavinta musiikkia. Sillä totuushan on se, että särön taakse pääsee aina piiloon, mutta siinä vaiheessa kun olet yksin kitarasi kanssa, olet kaikkein paljaimmillasi. Tästä syystä multa on aina löytynyt varaukseton support niille, jotka sen uskaltaa tehdä, paitsi jos sitä tehdään selkeästi vääristä syistä, kuten pillun perässä. Se on aina musiikin hukkakäyttöä ja suorittamista vailla mitään sielua ja yritystä. Tai no yritystä varmaan on, mutta musiikin kanssa sillä ei ole tekemistä. Toki on aina niitä, jotka ajattelevat, että nyt meikä tekee poppilevyn ja tulen vitun rikkaaksi, rahat pois tyhmiltä, mutta tavallisimmin nämä sitten epäonnistuu suolaisesti. Syystä. Miksi tämä tuli nyt mieleeni? Kuuntelin tässä tuota J. Karjalaisen uutta biisiä, ja mietin, että kertosäe kuulostaa enemmän Kentiltä, mikä on melko siistiä. Siinä on tiettyä ruotsalaisuutta. Lisäksi kuulostelin Mariskan uuden levyn (syyskuussa tuli ulos, meni itseltä ihan ohi) biisejä, ja totesin että meikällä taitaa ollu joku erikoispaikka sydämessä niille harvoille naisille, jotka tajuaa musiikista jotain. Lisäksi on Vilin kanssa puhuttu nyt jo pari vuotta, että duunaillaan poppilevy, ja ehkä ensi kesänä saadaan sekin homma vihdoin tulille, kunhan Cut To Fitin vähät kiireet helpottaa.

6 kommenttia:

  1. perustele miulle, miks ns. kaupallisemman laidan pop- musiikki on huono asia? silläkin musalla on selkeästi oma kohdeyleisönsä, kuten kaikella ns. sielukkaammallakin musiikilla on. eikö se ole tärkeintä, että kaikille o jotain mistä pitää, oli sse sitten vaikka elastista tai eriniä. ja onko musiikin teon motiiveilla enää painoarvoa, jos joku muu siitä löytää muita ulottuvuuksia, joista pitää ja joihin samaistuu?

    VastaaPoista
  2. Eihän se mielestäni huono olekaan, tässä vaan keskityin tähän, kun en tajua siitä musiikista juurikaan. Eniten siinä minua häiritsee lähinnä se, että jos tehdään sellaista "intiimiä singer/songwriter" kamaa, ja joku Lasse Kurki tai Risto Asikainen vääntää sun biisit, niin kenelle se on sitten intiimi ja merkityksellinen? On tässäkin toki ollut menestyksiä, esimerkiksi Anna Puu on meikästä ihan kiva, ja sille on ainakin Knipi ja Lasse Kurki tehnyt suurimman osan biiseistä. Eikä tässäkään ole se, että muusikon pitää tehdä ite musiikkinsa, vaan ennemmin se tiettyjen tahojen avomeren troolaus musiikkibisneksessä: määrä korvaa laadun vähän turhan monessa tapauksessa. Siitä seuraa pitkällä tähtäimellä vain se, että kun pari tyyppiä tekee kaiken musiikin, niin se kaikki musiikki kuulostaa aivan samalta.

    VastaaPoista
  3. Ja sinänsä ymmärrän ensimmäisen kappaleen loppulisäyksen aiheuttaman hämmennyksen, koska tällaisella paskalla niitä palkintoja nykyään vasta kiskotaankin, Jenni Vartiainen, Anna Puu ja Chisu ovat nykineet niitä vaikka kuinka paljon. Mutta tavallaan sekin kertoo ennemmin pienistä piireistä, koska tässä maassa on todella paljon muitakin artisteja, joille noita "vuoden parhaita levyjä" voisi jaella, jos kyse olisi siitä, kuka absoluuttisesti sattui tekemään viime vuoden parhaan levyn.

    VastaaPoista
  4. juuuuh laittaessani kommenttia olin just heränny, eikä aivot toiminu ihan täysillä. luin tuon siun tekstin nyt uudemman kerran, ja käsitin sen eri tavalla ja ehkä jopa vähän paremmin. aiheesta toiseen, tiedätkö Lauri Rauhalan? voisin sellasta kirjaa siulle suositella jopa ku Lauri Rauhala ihmistutkimuksen pioneerina - Persoonan puolustaja. siun tekstien perusteella vois kiinnostaa tuo kirja, ite just viimeistelin sen ja koen pienehköä valaistumista :D ja ainiin, siulta oon niin paljon lukenu siitä Hermann Hessestä, että osaatko suositella siltä mitään hyvää kirjaa? saattaa olla, että englanniks menis joitakin pointteja ohi, joten ehkä niistä suomennoksista jotai järkevää vois löytyä? ja joo, onhan se aika hassua että muutama kourallinen tyyppejä tekee muutaman sadan esiintyjän biisit. anteeks aiheesta toiseen pomppiminen

    VastaaPoista
  5. Mun mielestä Hesset on järjestään hyvin suomennettuja, ja niistä voi napata kylmiltään minkä tahansa ja siirtyä seuraavaan. Itse taisin lukea ensimmäisenä Siddharthan, sitten kai Arosuden ja Gertrudin ja Damienin. Siddharthasta taitaa olla helppo lähteä liikkeelle. Pitääpä laittaa Rauhalan Late korvan taakse ja koittaa jollain kirjastoreissulla löytää tuo.

    VastaaPoista
  6. kiitos vinkistä, kirjastoon se on kai itsekkin sitten suunnattava

    VastaaPoista