torstai 14. helmikuuta 2013

Olis toi kakku valmis jo.

Mietin tuossa uutta kakkutaikinaa vatkaillessani ja astioita tiskaillessani, että jos joku mun jälkeläisistä alkaa joskus tehdä jotain sukututkimusta, ja marssii ruosteisen ilta-auringon laskiessa ydinsodan, ydintalven ja rosvoroukkojen runteleman erämaan läpi johonkin maailman viimeiseen kirjastoon käyttämään internetiä, niin meikäläisen kohdalla voi pieni hetki vierähtää noin niinkuin materiaalin saatavuuden puolesta.  Se kerkeää varmaan tehdä omia jälkeläisiä, jotka jatkavat työtä isäpapan luhistuessa vanhuuttaan näyttöpäätteen äärelle, ja niille tulee vielä muksuja ennen kuin ne saa meikäläisen elämän näppärästi pakettiin. Olettaen, että evoluutio jonkinlaisen kasvojen mutaation kautta päättää parantaa jälkeläisteni lisääntymismahdollisuuksia hieman tätä sukupolvea paremmiksi. Ainakin uskon, että geeneistä on pidetty sen verta hyvää huolta, että ne kannattaa siirtää eteenpäin. Toisaalta meikäläisen tuurilla joku pullonkaulailmiö pyyhkii meidät pois ja jättää jotain mulkkuja tänne lisääntymään keskenään.

Nyt juuri elämä on ihan jees, vaikkakin nälkä laittaa känkkäränkän vähän äksyilemään veljelle puhelimessa, kun se mieluummin ryyppää kuin tuli kaupan kautta himaan. Jos sitä tässä kakkua odotellessa söisi vaikka vähän leipää ja koittaisi skarpata tämän elämänsä kanssa. Voisi laittaa musiikkia soimaan ja lukea Hermann Hesseä lisää. Olen muuten huomannut, että viimeiseen kahteen päivään on mahtunut ihmeen pitkiä hiljaisia taukoja. Tavallisimmin ne kyllä ovat johtuneet siitä, että vinyylistä loppuu puoli ja kirjoittamisen katkaisu ei ihan onnistu edes siksi lyhyeksi aikaa, että saisi laitettua musiikkia soimaan. Nytkään en vielä ole saanut sitä aikaiseksi. Jos nyt tässä välissä laittaisin vaikka Bringthewarhomen Rejoice!-lätyn. Näin.

Välistä tuntuu, että tuntemani muusikot ovat kaikki liian muusikoita. Ne eivät oikein osaa ajatella musiikkia musiikkina ja kaikkena sinä kauneutena, mitä se on, vaan ne näkevät sen luut ja lihakset, bassolinjat ja rumpufillit ja kitarasoolot. Se on vähän kuin oikeuslääkäri tekemässä ruumiinavausta ja selittämässä mikä tekee mitäkin. Se pilaa fiiliksen kokonaisuudesta. Monesti sen huomaa heidän suhtautumisessaan ääniin, skaaloihin, siihen opetettuun puoleen, joka rajoittaa ajattelua: ei bossa nova-kitaraa hevimetelibiisissä, ei paiskomista ja hakkaamista bluesiin (?!), ei yhden äänen kitarasooloja.. Onneksi monet ovat sentään niin avaramielisiä, että suostuvat kokeilemaan juttuja, jolloin he ehkä saattavat nähdä, että ne jutut toimivatkin, mutta jos mietin, keiden kanssa alkaisin vaikka vääntää jotain kokeellista levyä, en kaikista näistä mahtavista soittajista ja hienoista ihmisistä huolimatta ottaisi sillekään ehkä kuin Vilin ja Eetun. Heiltäkin pitäisin varmaan osan ideoista ja visioista vähän piilossa, vaikka kyllä tässä alkaa luotto ja ymmärrys olla kaikin puolin kohdallaan jo pikkuhiljaa. Voidaan soittaa ihan mitä tahansa. Kaikki, ja etenkin tajunnan, ovet ovat auki..

2 kommenttia:

  1. Tuo on mielenkiintoinen ja paikkansapitävä homma mitä musiikin tajuamisesta kirjoitit. Harvalla tuntuu olevan sitä kykyä ottaa musiikki musiikkina. Kokonaisuutena, värähtelynä, mitä ikinä se onkaan ja miltä se tuntuu. Vaikka olisi kuinka muusikko niin yleensä ihminen keskittyy vaan soundeihin ja "oikein" soittamiseen ja timeen. Paloihin, ei kokonaisuuteen.

    VastaaPoista
  2. sen takia oikeastaan opettelin soittamaan kaikkia soittimiakin, että pystyn kuuntelemaan musiikkia kokonaisuutena. Huomasin, että mitä enemmän opin soittamaan kitaraa, sitä enemmän kuulen vain kitaraa, kun opin tajuamaan jokaisesta soittimesta jotain, se ero taas tasottui ikään kuin nollaan. Tottakai usein tulee jotain niin hienoa tai erikoista, että se kiinnittää huomion väkisin, mutta pääasiassa kuulen onneksi kokonaiskuvan. Olen myös onnellinen siitä, ettei "kaikki soittimet" tarkoita minulle vain rumpu-basso-piano-kitara-osastoa, vaan myös lautasia ja rappujen kaiteita ja jokaikistä asiaa, joka pitää ääntä.

    VastaaPoista