perjantai 15. helmikuuta 2013

Olipahan trippi!

Kävelin koulusta kotiin, ja ajattelin harhailla kaupungin kautta, vaikka minulla ei ollut sinn mitään varsinaista asiaa. Taustalla soi Scott Kellyn The Forgiven Ghost In Me, jonka olen pikkuhiljaa valmis nostamaan viime vuoden parhaaksi levyksi. The Field That Surrounds Me soi taustalla ja alan törmätä ihmisiin koko Lahdessa asumiseni ajalta. Ensin vastaan käveli entinen duunikaveri, jota en ollut nähnyt kertaakaan kolmeen vuoteen ja joka moikkasi hyväntuulisesti. Sitten näin naapurin naisen, jonka ajattelin jo varmasti kuolleen, kun ei ole kuulunut mitään satunnaisen seksin ääniä hetkeen. Sitten vastaan alkoi vähän kerrallaan ropista lukioaikaisia luokkakavereita ja puolituttuja, jotka kaikki katsoivat sillä hämmentyneellä "kuuluuko mun moikata tuota?"-ilmeellä, se koulupastori jolle kävin juttelemassa pari kertaa viime kesänä, kaikkia satunnaisia ihmisiä, joita on kulkenut elämän tiellä vastaan, ja joiden olemassoaloa ei välttämättä edes muistanut. Se oli todella hämmentävää. Viimeksi näin vielä entisen tyttöystävänikin, ja mietin että läpileikkaus lahtivuosista on melko täydellinen.

Se sai meikän miettimään tätäkin taloa, ja miten absurdi tämä on. Nyt tänne on muuttanut paljon uusia outoja ihmisiä hyvin lyhyessä ajassa, ja nämä uudet ovat ehkä vähän ärsyttävämpiä, kuin vanhat. On koiria, jotka haukkuu seinien läpi, kaksi epäilyttävästi ilkikurisen näköistä poikaa, jotka epäilemättä elävät leveää räppielämää kapeassa kaksiossa... Mutta silti tänne on tullut kaikista entisistäkin asukkaista huolimatta ärsyttävimmät ihmiset: sisällä tupakoijat. Jos se olisi vain heidän asiansa, minua ei kiinnostaisi yhtään, mutta kun koko vitun rappukäytävä haisee ihan röökille koko vitun ajan. Tässä talossa on kuitenkin asunut ja asuu nistejä ja diilereitä, yhdet vanhemman puoleiset siskokset, entisiä ja nykyisiä moottoripyöräkerholaisia, sekä masentunut blues-kitaristi, jolla on sukupuolitauti ja paha taipumus lähteä päissänsä haulikon kanssa ihmisten ilmoille. Eikä mekään taideta Eetun kanssa normaaleimmasta päästä olla.

Mutta tässä talossa ja näiden seinien sisällä on mukava asua. Nämä psykedeeliset seinät, etenkin tämä minun oranssi huoneeni on talvella ehkä vähän synkkä, mutta samalla tällä kaikella outoudella on rauhoittava vaikutus, mitä kaikki muutkin sanovat. Paitsi että darrassa näiden seinien sisältä on kuulema hirveintä herätä, kun tuo oranssius on niin päälle hyökyvää. No, eiköhän me jossain vaiheessa tämä huone maalata, mutta olen ehkä sitä mieltä, että se pitäisi vain maalata kirkkaammalla ja hyökkäävämmällä oranssilla, nyt kun tuohon on tottunut. Toisaalta olen varma, että nämä tapetit laittanut ja seinät maalannut jätkä on vetänyt vitusti psykedeelejä, se oli ensimmäinen ajatukseni kun tultiin katsomaan tätä tyhjänä. Ensinnäkin tuo tapetti on sellaista, että jo luonnon valo riittää tavallaan polttamaan sen kontrastin silmissä puhki, mikä taas sitten on aiheuttanut psykedeeleissä seinää tuijottaneelle visioita seksistä ja Entombedin Uprisingin levyn kannesta. Minä istun vieressä, ja teen merkintöjä luentolehtiööni...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti