torstai 21. helmikuuta 2013

Olinpas huolimaton..

Laitoin sitten teeveden kiehumaan ja kävin kävelyllä, takaisin tullessa kattilan pohjalla pihisi vielä puoli kuppia vettä. Onneksi muistin sen ennen kuin lähdin kiertämään tuota viereistä pikkupuistoa, muuten ei olisi ollut sitäkään vähää. Ja onneksi laitoin paljon vettä pohjalle alunperinkin. Mutta ympäri kaupunkia harhailu tuntui taas siltä, että siitä olisi voinut ihan huoletta lähteä harhailemaan jonnekin kauemmas, painaa räkä poskella vaikka Hollolaan asti. Miksi en sitten tehnyt sitä? Muistin veden kattilassa. Lisäksi nyt kun ajattelen asiaa, en tunne Hollolasta ketään, enkä varmaan jaksaisi ihan heti kävellä takaisin, joten olihan se nyt ihan paska idea jo lähtökohtaisesti. Mutta ehkä sitä tulee käytyä vielä vähän pitemmällä eksymässä musiikin kanssa. Se olisi vain vähän kivempaa jos sataisi lunta, koska kaikki musiikki kuulostaa vitusti paremmalta kun sataa lunta.

Olen ollut nyt ihan jumissa tuon Nick Caven uuden levyn kanssa, olen kuunnellut sitä oikeastaan yötä päivää ja kun se ei soi, se soi päässä. Etenkin Higgs Boson Blues on jotain sellaista, joka osuu suoraan siihen johonkin hermoon, joka meikäläisessä sanoo, että "this is the shit." Aamuyön jumittelubluesia, muutaman soinnun soittelua mahdollisimman monta minuuttia, jolloin pääpaino siirtyy soittimilta sanoille. Se on kaikki vaan niin täydellisesti yhteen kietoutunutta, ettei mitään järkeä. Tällä kierroksella en kerennyt aivan sinne asti, mutta Jubilee Streetin aikana katsellessani huolettomia ja bilettäviä ihmisiä en voinut olla tuntematta suurempaa kuilua itseni ja heidän välillä. Ja kun samaan aikaan korvissa lauletaan "she used to say, all those good people on Jubilee street, they ought to practise what they preach", en voinut olla ajattelematta taas miten seuraavina päivinä voivotellaan kepeitä darroja ja arjen ankeutta. Mutta totta kai jokainen tarvitsee irtiottonsa. Eihän sille mitään voi, ja joku keskiviikkoilta baarissa on vähemmän tuhoisa, kuin perheväkivalta kotona.

Silti, keltaisten katulamppujen alla kulkiessa oli taas sellainen olo, että ihmisyys ja olemassaolo ovat aivan helvetin siistejä asioita, ja niistä irti päästäminen tulee joskus olemaan aivan saatanan vaikeaa. En ikinä väsy ihmettelemään kaikkea sitä kauneutta, joka tähän maailmaan on saatu mahtumaan jo ennen kuin siihen on lisätty yhden yhtä ihmistä sössimään omia, ja siinä sivussa maailman ja varmasti kaukotulevaisuudessa myös maailmankaikkeuden asioita. Lumi, valo, pimeys, puut, painovoima, ajan kulku, kaikki asiat ovat aivan järjettömän hienoja, vaikka monesti ne vain tuovat selkeämmin mieleen sen ajatuksen siitä, että kaikki on lopultakin melko tarkkaan rajattua ja sidottua. Me olemme vain eksyneitä tajuntoja, joihin on teipattu kiinni stereonauhuri ja videokamera, meidät on tyrkätty ulos tuonne kaduille ja sanottu, että pärjäilkää. Meidän silmiemme ja korviemme taajuusvasteet ja näkökyvyt ovat aivan hävettävän rajallisia. Jossain peikkohössötysfantasiakirjassa, jonka luin joskus muksuna,  ihmisten keskuudessa kulkevat jumalat olivat ihmeissään siitä, että ihmiset kykenevät suunnistamaan tähdistä maapallolla, koska he näkivät niin rajallisesti. Jumalat puolestaan näkivät tarkasti tähtien etäisyydet, menneisyydet ja tulevaisuudet, jolloin heidän oli paljon vaikeampi suunnistaa niiden kautta. Ihminen ei näe infrapuna-, tai ultraviolettisäteilyä, ei radioaktiivista säteilyä, ei juuri mitään niistä asioista, jotka maailmankaikkeudessa jylläävät täysillä. Toisaalta se tekee vain nöyremmäksi ja onnellisemmaksi siitä, että saa nähdä edes tämän vähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti