sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Ja vielä tuntus olevan asiaa..

Tämä on nyt miljoonas välihuomio tämän vuorokauden aikana, mutta minkä helvetin takia en ole koskaan kuunnellut The Cardigansia? Tämän päivää on soinut For What It's Worth päässä, ja juuri äsken laitoin sen sitten youtubesta, ja tajusin miten hienoja ja toimivia poppibiisejä nuokin on osanneet tehdä. Toisaalta se taitaa olla ruotsalaisilla niin helvetin hyvin verissä, ettei sen pitäisi olla suurikaan ihme. Kyllähän sen kuulee kaikesta, mitä nuo on tuolla saaneet aikaan, että se maa on musiikin tekemisssä ihan omalla levelillään. Vituttaa, kun en muista sitä yhtä folkki-äijää, jota kuunneltiin viime kesänä Ketuntappaja Jessen autossa, kun siirryttiin Oulusta Kokkolaan. Se oli aivan helvetin hienoa mies ja kitara-fiilistelyä, ei edes sellaista perushyvää, vaan siis todellakin sellaista, että siihen jumahti, eikä tehnyt mieli tehdä mitään muuta, kuin kuunnella sitä levyä.

Minulle on käymässä perinteiset sunnuntait, eli alan herätä ja piristyä tässä vaiheessa iltaa, kun pitäisi alkaa jo suunnitella nukkumaan menoa. Tässä kitaraa soitellessa muistui mieleen myös eilisiltaiset jamittelut Raxilla, yhden kaverin kaverin kanssa soiteltiin biisejä, joita en ollut koskaan ennen kuullutkaan, aika nopeasti löytyi yhteinen sävel. Soitin bassoa, ja entinen basisti, tuleva muay thain universumin mestari Harskanaattori ihmetteli juurikin sitä miten nopeasti löysin sellaisia luonnollisen kuuloisia hommia vieraisiin biiseihin. Totesin siihen, että se on varmaan seurausta siitä, että on soittanut paljon eri soittimia eri ihmisten kanssa, ja tavallaan oppinut ymmärtämään sitä tilannetajua ja musiikin kieltä vähän eri kantilta, kuin monet samojen naamojen kanssa koko elämänsä jauhaneet. Itselleni on kuitenkin soittaessa aina niin tärkeää kuunnella sitä, mitä muut soittavat, ja täyttää sitä tilaa sen soiton ympärillä, ja tukea toista. Tästä syystä katson myös, että minulla on nuorisotyössä jotain annettavaa näiden soittohommien kanssa. Musiikki on se tapa, jolla koen saavani jonkin rehellisen ja luonnollisen yhteyden kehen tahansa ihmiseen, kun taas muuten minun on melko vaikea kiinnostua tai löytää mitään yhteistä ihmisten kanssa. Myös se, ettei ole oikeastaan minkäänlaista häpeän tunnetta, auttaa siinä että ottaa vaan jonkun soittimen, jota ei ole nähnytkään koksaan ennen, ja alkaa soittaa sillä jotain. Kyllä sieltä aina jotain mielenkiintoisia ääniä löytyy.

Vieläkin sitä huomaa miettivänsä, että kukahan se viimeöinen tyttö oikein oli, yksi sen kaveri näytti tutulta, mutta en osaa yhdistää sitäkään yhtään mihinkään. Ehkä siihen törmää vielä joskus. Tai sitten ei, ja elämä heittelee taas jonnekin täysin päinvastaiseen suuntaan. Mistäpä sitä oikein tietää.  Tätä on elämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti